keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Kaappi-morkkis



Hollanninkirjeenvaihtajanne täällä vielä hyvää päivää. Vaikka enemmän kyllä tunnen itseni Laatikkovuoren emännäksi. Tai Kaappikummitukseksi. Jälkimmäisin luonnehdinta liittyy kaappi-probleemaan, jota tässä on pähkäilty jonkin aikaa.

Pari vuotta sitten kerroin tavallisesta tylsästä, mutta hyvin tarpeellisesta vaatekaapista, joka kapusi meille alakerran asunnosta.  Pakko todeta, että kaappi on palvellut meitä esimerkillisesti ja pitänyt K:n pukurivistön ja kauluspaidat ojennuksessa ja erillisessä sivuosastossaan tarjonnut liinavaatteille ilmavat ja mukavat korit. Siis suoranainen marttojen toiveuni!

Saman hökötyksen kohtalo on jälleen ollut mietinnässä ja vaakalaudalla. Mutta tuo yksittäinen kaappi on tietysti ollut vain jäävuoren huippu koko tässä sirkuksessa. Avaanpa kaappikaruselliamme vähän, niin saatte huomata, että kaappi ei ole vain pelkkä kaappi. Se on itseasiassa hyvin merkityksellinen ja tunteitakin nostattava kapine. Tämän olen minäkin ymmärtänyt vasta viime päivinä. 

Sirkuksen alkumetrit ajoittuvat kevääseen, kun kävimme ilmoittamassa Suomen kotimme vuokralaisille paluustamme puolen vuoden kuluttua. Kuten silloin kerroin, tehtävä ei ollut meille ihan helppo, eikä varmasti tiedon vastaanottajillekaan, mutta siitä selvittiin. Toki paluumuuton mahdollisuus oli ollut alusta asti kaikkien tiedossa, mutta silti se taisi tulla vuokralaisille vähän yllätyksenä. Kertoivat tykänneensä asunnosta ja paikasta niin kovasti, että olisivat viihtyneet vielä pidempäänkin. Niin, ja he olivat myös -ylläys, yllätys- tehneet joitakin kaappihankintojakin. Silloin totesimme olevamme mahdollisesti valmiita keskustelemaan joidenkin kaappien kohtalosta, jos niile ei löydy paikkaa heidän uudesta kodistaan. Voisihan niistä joku kenties olla meidänkin tarpeisiimme sopiva. Enemmän olin kuitenkin huolestunut siitä, miten he ylipäätään ehtivät löytää uuden kodin. Lohduttauduin sillä, että olihan kuitenkin puoli vuotta ihan kohtuullinen aika.

Aika hilkulle meni, mutta onneksi vuokralaisille löytyi uusi asunto ihan viime hetkellä. Onnittelimme vilpittömästi ja olimme äärimmäisen helpottuneita. Pyysimme pikaisesti kuvia ja mittoja mahdollisesti myytävänä olevista kaapeista, koska omien suunnitelmiemme kanssa alkoi olla jo kiire. Arvelimme tosin, että säilytystarpeet saattaisivat olla meillä hieman erilaiset, vaikka emme silloin keväisellä käynnillämme olleet tietenkään nuuskineet ja tarkastaneet heidän kalusteitaan ja kaappejaan sillä silmällä. Pääpaino oli ollut ihan muussa, kuten aiemmin kerroinkin. Nyt kuitenkin asialla oli kiire, sillä omat suunnitelmamme olivat viime metreillä ja todellakin halusimme tietää, mitä täältä Hollannista tuomme mukanamme Suomeen ja mitä yritämme täällä myydä tai toimittaa kierrätykseen ja hyväntekeväisyyteen. Kaappeja olisi täälläkin ;-)

Kun kaivattuja tietoja kaappien määrästä, kuvia, mittoja tai hyllyjen, rekkien ja korien lukumääriä ei kuulunut (vaikka vähän patistelimme), päätimme lopulta tehdä omat suunnitelmamme. Arvelimme, että he luultavasti saavat kaappinsa lopulta sopimaan myös uuteen huusholliinsa. Niinpä päätimme ottaa ilon irti siitä, että voimme tehdä ihan oman suunnitelman alusta lähtien. Onhan kuitenkin tarkoitus suunnitella omaa kotia vuosiksi eteenpäin. 

Ajattelimme, että emme esimerkiksi olohuoneeseen tarvitse koko seinän peittävää säilytysjärjestelmää, vaan haluamme edelleenkin entiseen tapaan nauttia vanhan talon kauniista seinistä ja väljästä tunnelmasta. Kirjahyllyillekin on paikka muualla. Kun sitten omat suunnitelmat oli jo tehty, saimme viime viikolla vuokralaisilta hienon ja yksityiskohtaisen kuvauksen kaikista heidän myytäviksi tarjoamistaan kaapeista sisustarpeineen; yhteensä kuulemma yli tuhat kiloa kaappeja!! Ja kuten arvata saattaa, hinta oli aika lähellä ihan uutena ostettuja kaappeja. No huh. Olimme olleet valmiita tekemään kompromisseja omaan suunnitelmaamme, mutta emme toki maksamaan uusien kaappien hintaa epäsopivista ja käytetyistä kaapeista! Huomaan, että vieläkin kiihdyn tässä kohtaa ;-)) 

Hetken nikoteltuamme laitoimme vastauksen, jossa pahoittelimme asiaa ja kerroimme, että olemme tulossa tavaroinemme jo kahden viikon kuluttua ja meidän oli ollut pakko tehdä omat ratkaisumme jo siinä vaiheessa kun tilasimme muuttokuljetukset ja teimme muut sellaiset valinnat. Vuokralaiset olivat selvästi loukkaantuneita, eivätkä tainneet osata (tai haluta) katsoa asiaa meidän kannaltamme. Ehkä he kokivat, että arvostelimme heidän kaappejaan, vaikka kerroimme vain, että tarpeemme ovat vähän erilaiset.

Olen siitä saakka potenut jonkinlaista... ehkä lähinnä huonoa omaatuntoa, vaikka lopulta en oikeastaan ymmärrä miksi ihmeessä. Taidan vain olla konflikteja ihan viimeiseen asti välttelevä tyyppi. Toivoisin niin kovasti, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Morkkista vähän helpotti kun muistin, että olimme näiden samaisten vuokralaisten vuoksi joutuneet luopumaan makuuhuoneessa olleesta suuresta vanhasta häälahjaksi saamastamme vaatekaapista, koska se ei ollut sopinut heidän suunnitelmiinsa. 

Mielenkiintoista tässä kaikessa on tietysti se, että saamme katsella tähän vuokra-asumiseen liittyviä kommervenkkejä aidan molemmilta puolilta: sekä vuokralaisena että samalla myös vuokranantajana. Olen varma, että se auttaa ymmärtämään kummankin puolen näkökulmia hieman paremmin.


Täällä Amsterdamissa saamme jättää tuon aikoinaan alakerrasta kavunneen työhuoneen kaapin ja makkarin kolmemetrisen vaatekaapin paikoilleen. Vuokraisäntä lupasi ottaa ne mielellään vastaan kun sanoimme, että niistä ei tarvitse maksaa mitään. Ah mikä helpotus, sillä luulimme, että ne pitää purkaa ja kuljettaa jonnekin kierrätyskeskukseen tai vastaavaan. Grillin, puutarhatuolit, isot ihanat puiset kukkalaatikot ja erinäisen määrän tuoleja ja muuta pientä olen saanut myytyä eteenpäin. Vierashuoneen runkopatjat ja vanhan Suomesta aikoinaan tuodun sohvan, nojatuolin ja ison rahin ajattelimme antaa hyväntekeväisyyteen. Ja muut tavarat taitavat sitten lähteäkin mukaan muuttokuormaan. 

Ihan kaikkea en toki ole voinut pakata, sillä täytyyhän täällä vielä elää ihan normaalisti parisen viikkoa. Tällaisen välitilan huono juttu on siinä, että tavarat alkavat olla vähän hukassa ja minulta kuluu uskomattoman paljon energiaa kaikkeen muistamiseen. Kun K kysyy: Missähän on paristoja? Liimaa? Nitojan niitit? Jokohan olet pakannut ne?? Aaaaargh! Silloin alkaa päässäni kohista ja silmissä näkyy pelkkää sahalaitaa.

Vähitellen varsinainen kaaos alkaa kuitenkin saada uutta muotoa ja on ehkä jollakin kummallisella tavalla jopa hanskassa. To do-listalta on taas saanut vedettyä yli monta kohtaa. Jessss! 

Mutta jotta ei elo liian kevyeksi kävisi, olen alkanut miettiä loppusiivousta ja asunnon lopputarkastusta. Eilen täällä kävi kolme nuorehkoa herraa kameroiden, i-padien ja lehtiöiden ja puhelimien kanssa kiertämässä nurkat ja etsimässä seinistä tummia pisteitä, taulujen paikkoja tai mahdollisia kolhuja. Onneksi mitään ihmeellistä ei löytynyt, mutta tulevat vielä tyhjään asuntoon sitten uudelleen ja kiertävät taas paikat varmuuden vuoksi. Olen kuullut, että meininki täällä on ihan jäätävää ja vuokratakuita on joidenkin ollut vaikeata saada takaisin, koska vuokraisäntä tietysti maksattaisi mahdollisimman paljon pintaremontteja vanhoilla vuokralaisillaan. Toivotaan, että meidän landlord on kohtuullinen. Vaikka meillä, kahdella vanhalla variksella, asunto pysyy aika hyvässä kunnossa, toki neljän vuoden asustelu jättää aina jälkensä. 

No, uusia syynejä odotellessa. Aurinkoisia päiviä kaikille ja nauttikeehan ruskasta, jos sitä vielä on.

Tot ziens,
Leena



keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Laatikkoleikkiä ja Mitä viimeksi?



Blogeissa on kiertänyt haaste, johon teki juuri nyt mieli tarttua, sillä kaipasin kipeästi jonkinlaista henkireikää pahvilaatikoiden ja nettikirpputorien kaaoksen keskelle. Aihe ei saanut olla liian vaativa, koska tänään oli aika nääntynyt olo. Sydämeni vähän muistuttelee, että olen tainnut touhuta hitusen ylikierroksilla ja että tauko tekisi hyvää. Pakkailen ja teen säilytä/hylkää -päätöksiä tämän viikon yksinäni, koska K on työmatkalla ja palailee vasta lauantai-aamuna. 

Kauhea kiire ei vielä ajan puolesta ole ja  hommaa voisin toki tehdä myös vähän rennommin ja vähemmällä mietinnällä. Ote voisi siis olla myös vähän ronskimpi eli voisin vain kaapeista tyrkkiä rojuja suoraan muuttolaatikoihin (tai vaihtoehtoisesti roskiin) isommin funtsimatta. Mutta kun haluaisin jo täällä Hollannin päässä laittaa mahdollisimman paljon tavaraa järkevästi kiertämään. Esimerkiksi meille ei Suomessa tule olemaan käyttöä grillille (mökeillä jo on sellaiset) tai terassikalusteille, eli ihan turhaa raahata niitä kontissa Suomeen. Onneksi erään fb-ryhmän kautta täältä löytyikin uusi koti grillillemme. Olihan se aika tohina, kun isohko grilli raahattiin kahdessa osassa kattoterassilta ensin sisäportaita alas eteisaulaan ja sitten vielä neljännestä kerroksesta tosi jyrkkiä portaita alas kadulla odottavaan autoon. Huh! Rahallisesti ei kiertoon tarjoaminen kovin tuottoisaa ole, mutta siitä saa itselle hyvän mielen, jos hyöty vielä on molemminpuolinen.

No mutta haasteeseen siis! Tarkoitus on kirjoitella kevyellä otteella muutamista viimeksi eteeni tulleista asioista. Heitän vastaukset nyt kummemmin miettimättä ja lupaan, että niitä en ala enää viilata, vaikka juttua jälkikäteen lukiessani mieleen tulisikin muita hauskempia asioita tai tapahtumia. Nyt siis jätän sellaisen turhan vatvomisen, mitä olen ihan riittävästi tavarasirkuksen yhteydessä tehnyt.

Viimeisin ruoka: Tuulan blogin (Tuulas life) valokuvasta inspiroituneena tein nyt illalla itselleni pikkuisen pizzan, jonka pohjaan käytin täysjyvävehnäjauhoa ja täytteenä oli kolmea erilaista juustoa. Kypsän pizzan pinnalle heittelin vielä puolitettuja tuoreita kirsikkatomaatteja. Rucolaa olisin kaivannut, mutta koska olin päättänyt selvitä ilman kauppareissua, näillä mentiin. Kun olen yksin kotona, olen kehitellyt kaupatta selviämisestä varsinaisen taiteen lajin. Yllättävän paljon kaapeista löytyy syötävää, kunhan käytän mielikuvitustani. Puolet pizzasta jäi vielä huomisillaksi salaatin kanssa nautittavaksi.

Viimeisin viesti: Juuri äsken somessa viestittelin minulle ennestään vieraan nuoren naisen kanssa siitä, mihin aikaan hän tulisi sunnuntaina noutamaan haluamansa tuolit. Sopiva aika taisi löytyä.

Viimeisin itku: Taidan elää melko tasaista vaihetta elämässäni. En muutenkaan itke kovin usein dramaattisesti, mutta varmasti mielipahan kyynel joskus tulee silmään. En kuitenkaan muista viimeisintä kertaa. Kunnolla nauraessani sen sijaan vesi suorastaan pulppuaa silmistäni ja nuorena häpesin kovasti tuota ominaisuuttani. Nyt hyväksyn sen itselleni kuuluvana, vähän hupaisana piirteenä. Vain meikkien takia se joskus ottaa päähän.


Viimeisin nauru: Alkuillasta sain kuvaviestin, jossa sukumme nuorin neiti (10kk), oli purkanut wc-rullan pitkin kylppärin lattiaa ja ilme oli hieman ...syyllisen... näköinen. Todella soma tapaus! Oli ihan pakko nauraa ääneen.

Viimeisin hermostuminen: Olen tylsän tasainen ja räiskähtelen harvoin avoimesti. Viimeksi taisin hermostua omaan kömpelyyteeni, kun pudotin paperilävistäjän pöydältä ja pohjan auetessa sadat tai tuhannet pienet paperiroskahippuset levisivät pitkin lattioita. Argh! 

Viimeisin ostos: Jos ruokaostoksia ei lasketa, ostin Lontoosta mustan  kashmirneuleen. Ihan sellaisen perusvaatteen, jota varmasti tulen käyttämään monta vuotta. Niin ja kentältä tarttui vielä sen jälkeen yksi tietokirja-pokkari ja pari sisustuslehteä. Sohva-ostokset näet odottavat ja tarvitsisin vähän ideoita.


Viimeisin muutos sisustuksessa: Haa!! Koko työ/vierashuone on kuin hävityksen kaupunki. Täynnä pahvilaatikoita, vaatekasoja ja kaikkea epämääräistä roinaa, jonka kohtaloa yritän selvittää. Vierassängyt taas on kannettu  päällekkäin olkkariin ja toisen päällä köllöttävä sänky on jalat ylöspäin kuin selällään sätkivä kovakuoriainen, joten on kyllä tehty aikamoisia muutoksia. Indeed.

Viimeisin lukemani blogiteksti: Taisin lukea Tuulan hieman surullisen kirjoituksen Mitä viimeksi? Elämän kirjoa. Toki postauksessa oli muutakin, mutta päälimmäiseksi minulla jäi mieleen kirjoituksen haikea tunnelma. Ystävän menettäminen on aina raskasta.

Viimeisin suunnitelmani: Aika lyhyen tähtäimen suunnitelmia olen nyt viimeksi tehnyt. Ehkä ihan viimeisimpänä olen rukannut suunnitelmaa ensi sunnuntaista, jolloin olisi vuorossa kasvihuoneen purkaminen kattoterassilta ja muuta sellaista pientä. 


Postauksen kuvat ovat Stedelijk-museon näyttelystä. Viimeisessä kuvassa on heiluriovet, jotka olivat oikeasti kahden näyttelytilan välissä ja vaikka ne johtivat täsmälleen samaan tilaan, oli hauska seurata, miten suurin osa kulkijoista käytti ovia ohjeiden mukaan eli miehet kulkivat sinisestä ovesta ja naiset punaisesta. Aika hupaisaa. Eikö vain?

Nyt täytyy kiiruhtaa unten maille. Kello on jo yli yksitoista ja yksin ollessani en oikein osaa käydä nukkumaan, vaan kukun aina liian pitkään. 

Tot ziens,
Leena

perjantai 28. syyskuuta 2018

Kolme vuotta Kanavalla



Juuri tänään tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta Kanavalla kirjoitellen.  

Ja nyt.   Pienoista kriisiä pukkaa.  Olen nimittäin miettinyt pääni puhki, mitä tämän blogini kanssa tekisin. 

Aloitin Kanavalla-blogin 28.9.2015 poikani, perheen nuorimmaisen, synttärinä. Oli kova suru puserossa, kun en päässyt kunnolla häntä onnittelemaan. Ja tietysti tänäänkin onnittelin vain puhelimessa ja postipaketin muodossa, vaikka kunnon halin olisin paljon mieluummin antanut. Mutta nyt ei enää niin kovasti surettanut, sillä se asia on korjaantumassa.

Alunperin blogi olikin kanava yhteydenpitoon ja kuulumisten välittämiseen läheisille ja tutuille. Sitten huomasin, että blogista oli  iloa myös itselle eräänlaisena matkapäiväkirjana. Sinne tuli kirjoiteltua kuvauksia reissuista ja valokuvatkin tuli kotiin palattua järjesteltyä nopeammin, koska niitä oli kiva liittää matkasepustukseen. Blogista olen myös erinäisenkin kerran tarkistanut, minä vuonna olimmekaan missäkin. Täällä asuessa  olemme K:n töiden vuoksi matkustaneet niin tiiviillä tahdilla, että siinä haipakassa on välillä ollut vaikea pysyä itsekään mukana. Normielämässä Suomessa emme olisi ikinä sellaiseen matkamäärään joutuneet/päässeet.

Vähitellen tosi ison roolin koko hommassa on kuitenkin napannut  vuorovaikutus teidän blogin kautta saamieni ihanien blogi-tuttujen ja -ystävien kanssa. Täällä minulle on auennut ihan uusi maailma, ja huomaan, että siitä on tullut kovin tärkeä osa arkeani täällä Alankomaissa. K:n lisäksi muita suomenkielisiä kontakteja täällä ei olekaan. On ollut ihanaa kirjoitella suomeksi, lukea muiden suomenkielisten blogeja ja olla osana tätä minulle uutta yhteisöä. Suomessa asuessani en tiennytkään bloggaamisesta oikeasti juuri mitään. 

Kiitos siis näistä kolmesta vuodesta teille kaikille mahtaville lukijoille, kommentoijille ja myötäeläjille! Ilman teitä tämä homma olisi loppunut ennenkuin olisi oikein alkanutkaan. Pus.

Kriisi astui kuvaan siinä vaiheessa, kun tajusin, että olen nyt 3-vuotissynntäreiden aikaan eräänlaisessa saumakohdassa. Tai oikeammin tunnen olevani jollakin reunalla. Paluuta entiseen ei ole ja mietin, mikä funktio blogillani tulisi olemaan Suomeen palattua. Vai olisiko minkäänlaista? 

Yhteydenpito läheisiin ja ystäviin hoitunee Suomessa ihan muita kanavia käytellen. Matkojakaan emme tee (ainakaan yhdessä) enää samanlaista tahtia. Jäljelle jää siis vain tämä ihana joukko fiksuja naisia. Hyviä tyyppejä, joiden kanssa on ollut kiinnostavaa ja viihdyttävää olla yhteisesti ylläpidetyssä bloggaajien yhteisössä. Ihmetellä maailman menoa ja kertoilla ja lueskella kuulumisia. Siinä on varmasti riittävä syy pysytellä jollakin tavalla kanavalla tai  ainakin kartalla. Vähintäänkin iloisena seurailemassa muiden menoa. 



Ja toki Hollannin Kanavaakin vielä vähän aikaa voitte seurailla. Varsinaisessa muutossa on varmasti monta juttua kertoiltavana ja tulossa on sitä ennen myös reissu ainakin Lontooseen. Ja ehkä paluumuuttajana Suomessakin voi tulla eteen erinäisiä kommervenkkejä, joita tekee mieli jakaa. Aika näyttää. Tämä vuosipäivä vain kirvoitti nämä mietelmät ja tunnelmat juuri nyt.

Rentoa viikkistä!
Tot ziens,
Leena