maanantai 17. kesäkuuta 2019

Valovitamiinia tankatessa





Keskikesän juhla on todella lähellä ja moni jo näyttääkin  sammuttaneen blogistaan valot kesän oikean valon lisääntyessä. Illat ja iltayöt ovat täällä eteläisimmässäkin Suomessa hurmaavan valoisia ja hämärä vain ujosti käy ehdottamassa viimeisille kukkujille, että vähän myös pitäisi levätä. Tosin siinä samassa ensimmäiset valonsäteet jo houkuttelevat raottamaan silmiä ja havahtumaan uuteen aamuun.

No, juuri tätähän silloin viime marraskuussa niin kaipasin! Palattuamme vuoden pimeimpään aikaan Suomeen tuntui ihan siltä, että hämärän peitto oli laskeutunut ikuisiksi ajoiksi maan päälle. Että tämmöinen se Suomi sitten on.

Vaan nyt: ihan konkreettisesti meillä on jouduttu antamaan periksi ja hankkimaan työhuoneeseenkin pimennysverhot. Iltaisin nimittäin oli ihan mahdotonta yrittää tihrustaa tietokoneen näyttöä. Makuuhuoneen osalta luovutimme jo monta viikkoa aikaisemmin, kun uni alkoi jäädä tosi lyhyeksi. Tämä kummallisiin aikoihin ajoittuva valtava valon määrä oli Hollannin vuosina päässyt ihan unohtumaan. Vaan onhan tämä ihanaa!

Minäkin jään nyt pienelle kesätauolle ja siksi haluan toivotella teille kaikille sisukkaille blogini lukijoille ansaittua lomaa myös täältä. 

Voikaa hyvin ja nauttikaa täysin siemauksin kaikesta kesän tarjoamasta hyvästä!

Aurinkoisin ajatuksin,
Leena



maanantai 10. kesäkuuta 2019

Torronsuo ja muita viikonlopun kuulumisia




Nyt maanantaina puhaltavatkin jo vähän virkistävämmät tuulet ja ainakin minulle se sopii. Vaikka kesän lämpimät ja helteiset päivät ovatkin niin odotettuja ja tervetulleita, tällainen pieni levähdystauko on kyllä enemmän kuin sopiva. Viime viikolla myös illat olivat helteisiä ja parina iltana pakkasinkin illallisen piknik-koriin ja söimme raikkaat salaatit ja kesämarjat meren rannassa. Enkä kyllä tiedä parempaa ravintolaa kuin ihan oma kattaus kauniilla paikalla ulkona. 

 Viikonloppu vilahti taas ohi nopeasti, niin kuin aina kesäkuussa. Perjantai-iltana saimme maailman suloisimman vauvan vanhempineen vierailulle ja tuoreet vanhemmat taivastelivat sitä, kuinka ihanaa oli pitkästä aikaa syödä kaksin käsin sillä aikaa kun pikkuinen prinsessa nukkui lähes tunnin autuasta untaan K:n käsivarsilla. Autuus kyllä taisi olla molemminpuolista...

Lauantaina oli sitten toisenlaisia huoltohommia, kun olimme kutsuneet appivanhempani kylään ja jutustelujen ja kahvien jälkeen lähdimme vielä Munkkiniemeen Torpanrantaan kävelylle ja tuoksuttelemaan merta ja makeita syreenin tuoksuja. Ukkonenkin jyrähteli lupaavasti, mutta varsinaista raikastavaa ukkosta saimme kuitenkin odotella aina yöhön asti.


Helluntaina, sunnuntai-aamuna, pakkasimme mukaan pienet eväät, aurinkolasit ja vesipullot ja lähdimme toteuttamaan erästä kesätoivettani. Ajelimme kohti Kanta-Hämettä ja Kotonasi-blogin Annukan vinkkaamaa luontokohdetta. Olin jo jonkin aikaa halunnut nähdä Tammelassa sijaitsevan, pinta-alaltaan 30 neliökilometrin laajuisen Torronsuon kansallispuiston.



Torronsuon kansallispuisto on perustettu 1990, mutta jo sitä ennen lähes luonnontilainen suo oli määritelty suojelualueeksi. Paksuimmillaan turvetta tuossa Suomen syvimmässä suossa on ainakin 12 metriä ja suuri osa alueesta on niin märkää ja upottavaa, että nykyinen vaellusreitti on rakennettu pitkospuita käyttäen. Ainakaan minä en uskaltaisi poiketa tuolta pitkospuureitiltä paljoakaan, koska noin syvään suohon ei olisi kiva mulahtaa. Hui.



Reitit alkavat merkityltä pysäköintialueelta. Päätimme valita pisimmän, kymmenen kilometrin reitin. Toki jos haluaa ihailla pelkkiä suonäkymiä, voisi ihan hyvin patikoida vain reilun kolmen kilometrin matkan ja palata sitten samaa pitkospuureittiä takaisin. Minä olisin voinut tyytyä pelkkään tuollaiseen muutaman kilometrin suovalokuvausretkeenkin, mutta K:lla oli selvästi meno päällä ja se oli kyllä mukavaa.


Ihan aluksi halusimme kuitenkin kiivetä aivan parkkipaikan lähellä olevaan 17 metriä korkeaan tähystystorniin. Sieltä näkyi mainiosti pitkospuureitin alkupää ja toki muutakin ympäröivää aluetta, mutta pakko sanoa, että paljon vaikuttavampaa suomaasto on ihan maan tasalta katsellen, kuunnellen ja haistellen.






Suopursut, tupasvillat, karpalonkukat ja rahkasammalet ovat niin kauniita! Ja pitkospuiden harmaantunut ja haalistunut sileäntasainen pinta tuntui kivalta kävelyalustalta. Hauskaa oli myös kuunnella kuinka käki kukkui jossakin suonlaidan metsikössä. 


Meitä onnisti myös siltä osin, että vaikka oli kesäisen lämmintä, tuuli oli sen verran ravakkaa, että se piti hyönteiset loitolla tuolla suolla kävellessä. Minulla on vähän ahdistava kokemus myös  toisenlaisesta tuurista, kun kiukkuiset paarmat joskus ihan liimaantuivat hikiseen ihoon juuri suolla kävellessä. Kamalaa.



Alkumatkan saimme tosiaankin kävellä pitkospuita pitkin. Kyltit varoittivat, että osa pitkospuista oli huonossa kunnossa, mutta korjaus oli meneillään. Pahimmin lahonneet puuosat oli jo vaihdettu monin paikoin uutuuttaan tuoksuviin puulankkuihin ja kävely oli helppoa.



Eväät söimme matkan varrelle rakennetulla levennyskohdalla, jossa oli myös mukava penkki. Kyllä maistuivat voileivät, tomaatit ja pähkinät ihan mahdottoman hyviltä. Vähän harmittelimme, että olimme päättäneet jättää termoskahvit pakkaamatta mukaan. No, mikään ei kai voi olla ihan täydellistä. Onneksi oli sentään rasiallinen pensasmustikoita.




Vähitellen saavuimme metsän laitaan ja polku puikahti varjoisalle ja juurten raidoittamalle perinteiselle metsäpolulle. Varjoisa vihreys tuntui vaihteeksi miellyttävältä ja vähän ajan kuluttua polku kuljetti meidät Härksaaren kvartsilouhokselle. Tuo vanha louhos ei muuten täsmällisesti katsottuna edes ole varsinaisen kansallispuiston alueen sisäpuolella. Aluksi louhos vaikutti lähes huomaamattomalta kivikkomontulta, ja ainakin minä olisin saattanut hilppaista ihan vahingossa paikan ohi, jos näkyvillä ei olisi ollut isoa opastetaulua. Tuolta on ymmärtääkseni aikoinaan louhittu mm. valkeata maitokvartsia ja vaaleanpunaista ruusukvartsia lasinvalmistukseen Somerolle.

Metsäpolku jatkui miellyttävästi varjoisassa ja laskeutui sitten vehreälle kostealla alueelle, jossa tapahtui juuri se, mitä olin kauhulla odottanut ja uumoillut. Lämpimän sääjakson jälkeiset sateet olivat herättäneet valtaisat hyttysarmeijat vihdoin eloon ja  pahimpia paikkoja olivat suojaisat, tuulettomat ja vähän hämärät kosteikot. Ja olin ollut oikeassa! Yhtäkkiä minä, varsinainen hyttysmagneetti, sain kimppuuni uskomattoman innokkaan parven nälkäisiä, veriannostaan jo selvästi odottaneita inisijöitä. Hieman hiestä lämmin iho ei ollut paras mahdollinen suoja noita herhiläisiä vastaan. 

Olen tosi allerginen hyttysten pistoille ja saan yleensä ihan kamalat paukamat, jotka kestävät iholla viikkotolkulla. Onneksi mukana oli pitkähihainen paita, housuissa pitkät lahkeet ja päässä lakki, muuten olisin ollut mennyttä. Niskaani olisin vielä kaivannut huivia, mutta onneksi mukana oli ohut varapaita, jonka sitaisin kaulani ympärille. Ja selvisin. Samaan aikaan K saattoi olla ihan rauhassa. Tietysti. Koska KAIKKI, koko Tammelan itikat, olivat minun kimpussani. Harvoin olen niin suosittu.



Onneksi polku tupsautti meidät metsästä hiekkatielle, jossa tuulenvire hätyytti sitkeät otukset tiehensä ja minäkin pääsin taas nauttimaan rauhasta ja ilmavammasta vaatetuksesta. Hiekkatietä marssimme sitten helpottuneina jonkin matkaa, kunnes huomasimme talsivamme perinteisen suomalaisen pikkukylän raitilla. Olimme saapuneet Torron kylään. Torro on määritelty yhdeksi valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä Suomessa. Tuo kylä on asutettu myöhäiskeskiajalta, 1500-luvun lopulta lähtien, ja yhä osa kylänraittia reunustavista taloista on 1800-1900-lukujen vaihteessa rakennettuja. Tosi kiva ja viehättävä Kanta-Hämäläinen kylä!




Torron kylää oli mukavaa katsella, mutta sieltä eteenpäin reittiä jatkaessamme olikin sitten edessä reissun tylsin osuus. Jouduimme tallustamaan kilometrin verran vilkkaasti liikennöidyn maantien laitaa. Autot ajoivat aika reipasta vauhtia, eikä piennarta ollut kuin nimeksi. Välillä vaivaiset kymmenisen senttiä! Aika stressaava pätkä alkupuolen auvoiseen rauhaan verrattuna. 



Onneksi viimeiselle  pätkälle saimme taas sukeltaa rauhaan suon syliin ja ihanille pitkospuille. Niitä pitkin köpsöttelimme viimeisen kilometrin Torronsuon parkkikselle ja autokin löytyi, nyt tosin auringon paahteesta. Maastoon lähtiessämme olimme huolellisesti jättäneet menopelimme miellyttävän vihreään varjoon. Nyt oli hiukkasen l-ä-m-m-i-t-e-t-t-y auto odottamassa.



Kaikkineen Torronsuo oli käymisen arvoinen paikka ja mainio vaihtoehto, jos haluaa oikeaan kansallispuistoon täällä eteläisemmässä Suomesa. Toki lapista löytyy sitten soita ja erämaata vähän pidemmille vaellusretkille, mutta tuolla pääsi kyllä aivan loistavasti ihan oikeaan tunnelmaan ja sitten taas helposti illaksi kotiin omaan sänkyyn nukkumaan. Helsingistä matkaan meni reilut 1,5 tuntia yhteen suuntaan. Kohtuullinen  matka-aika mielestäni. Varsinkin kun Suomen maaseutua ei ole piiiitkiin aikoihin tullut sillä kulmalla katseltua.

Siis kiitos Annukka kivasta retkivinkistä!!




Leppoisia kesäkuun päiviä kaikille,
ajatuksin,

Leena



keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Kukkametsä



Ihanaa, kesä on taas täällä!! Kun aamun ukkoset eilen olivat hellittäneet, alkoi lämpö hiipiä kuin varkain ja matkalla kotiin viiden maissa, metrossa sai jo hikoilla ihan kunnolla. Ilta sisätiloissa tuntuikin vähän tukalalta ajatukselta ja teki vielä mieli  lähteä ulos ja jonnekin varjoisaan siimekseen rentoutumaan päivän touhuista ja vähän puhaltamaan ja vilvoittelemaan. 



Koska tiesin, että aika oli juuri sopiva kukkavyöryn kuvailemiseen, köröttelimme Haagaan alppiruusupuistoon tai lyhyemmin rodopuistoon. Osasimme jo ennalta odottaa, että joku muukin on ehkä keksinyt saman vilvoittelukohteen, mutta silti vähän yllätyimme porukan määrästä. Onneksi puisto imaisee hienosti isonkin kävijäjoukon ja saimme kuvailla kukkivia alppiruusuja ihan sopuisasti muiden väri-ilottelusta innostuneiden kanssa. Toki zoomailu oli hiukan hankalaa, koska en halunnut ikuistaa kovin montaa puistokävijää omiin kuviini.



Minulla on joskus muinoin ollut omalla takapihallamme pari aika isoksikin kasvanutta alppiruusua, mutta ne eivät kyllä olleet mitään verrattuna näihin rodopuiston mahtaviin jättiläisiin.








Värejä ja lajikkeita on tuolla uskomaton määrä ja hehkua lisäävät  samaan aikaan kukoistavat atsaleat. En muistanutkaan, että atsaleat  tuoksuvat todella vahvasti. En tykkää kovin voimakkaista ja makeista kukkaistuoksuista, ainakaan sisällä, mutta ulkona rakastan syreenien, kielojen ja muidenkin alkukesästä kukkivien kasvien tuoksua. Hollannissa kevätkukkien joukkoon muuten kuuluivat myös hyasintit, joiden ihana tuoksu leijaili hyasinttipeltojen yllä. Niin siellä kuin Suomessakin ulkoilma onneksi laimentaa vahvat odöörit juuri sopiviksi. 



Tutkin vähän noiden kasvien taustaa ja luin, että Alppiruusut kuuluvat kanervakasvien heimoon ja atsaleat ovat niiden lähisukulaisia. Lajeja tunnetaan 600-1000. Helpoin tapa erottaa atsalea ja alppiruusu toisistaan on se, että odottaa talvea ja katsoo mitä tapahtuu. Atsalea pudottaa lehtensä talveksi, mutta alppiruusu sen sijaan on ikivihreä. Alppiruusun nimi tulee kreikan kielen sanoista rhodo, ruusu ja dendron, puu. Nimestään huolimatta alppiruusu ei ole mitään sukua ruusukasveille.



Ensimmäisiä alppiruusuja on tuotu Suomeen tiettävästi joskus 1950-luvulla, mutta nuo lajit olivat kovin arkoja eivätkä kai oikein kestäneet Suomen talvea. Nykyisin on kehitetty alppiruusu-lajikkeita, jotka pärjäilevät Oulunkin korkeudella. 



Tämän Haagan rodopuiston tarina alkaa jostain 70-luvulta. Helsingin yliopiston kasvinjalostustieteen laitos käynnisti vuonna 1973 jalostusohjelman, jonka tarkoitus oli kehittää talvenkestäviä alppiruusuja. Laitoksella oli 3000 alppiruusun tainta, mutta heiltä puuttui sopiva istutuspaikka. Alppiruusut pitävät happamesta maaperästä ja lopulta sellainen löytyi männikköiseltä suoalueelta suopursujen keskeltä Etelä- ja Pohjois-Haagan välistä.





Jos olet puistossa ensimmäistä kertaa, voin vakuuttaa, että hämmästyt. Atsaleat ja alppiruusut leviävät viidakkomaisesti kauniiden mäntypuiden suojassa. Näky on lähes uskomattoman taianomainen, kuin satukirjasta! Ja tuoksu on huumaava; rododendroneita, atsaleoja, suopursuja, havupuita, saniaisia... Linnut laulavat ja ihmiset käyskentelevät pitkospuilla valtavien kukkapensaiden väleissä, ihmettelevät, haistelevat, valokuvaavat ja nauttivat tuosta kukkivasta viidakosta.


Tuttu suopursukin viihtyy puistossa




Siis todella hieno retkikohde! Ainoa haittapuoli, ja samalla olennainen osa ihanuutta, on kukinnan lyhyt aika. Tavallisimmin kesäkuun alku aina kuun puoleen väliin asti on parasta kukinta-aikaa. Hieman vaihtelua toki on, kevään ja alkukesän ilmat kun voivat olla aika vaihtelevia. Mutta siis tarkkana pitää olla!





Oletko sinä ehtinyt nauttia alkukesän kukkaloistosta ja humalluttavan makeasta tuoksusta?

Kesäistä keskiviikkoa ja aurinkoista helluntaita sitten sunnuntaina!


Leena

P.S. Nuo hienot panoramakuvat ovat K:n käsialaa