tiistai 18. syyskuuta 2018

Jäähyväisiä kesälle


Viikonloppuna kävimme rannalla heittämässä jäähyväisiä kesälle. Samalla mieleen pyrki ajatus, josko nämä olisivat jäähyväiset myös juuri tuolle nimenomaiselle rannalle. Kuitenkin toivon, että hyvästelimme tällä kertaa vain kesän. Ranta on ja pysyy.

 Sää oli upea. Aurinko sai veden hohtelemaan kuin sula hopea ja lämpöinen tuuli puhalteli jo syksyltä tuoksuvia puhureitaan. Ranta oli täynnä hiekalla käveleviä pariskuntia, lapsiperheitä, koiria ja varjosurffareita. Merivesi oli niin lämmintä, että lapset kahlailivat vesirajassa ja rakentelivat hiekkalinnojaan, kanaviaan ja patojaan. Täällä lapset näyttävätkin olevan todella taitavia vesirakentajia, mutta se ei sinänsä ole mikään ihme. Esimerkkejähän veden ohjailusta on täällä ihan kaikkialla. 




Minäkin nautin paljain jaloin kävelystä lämpimäälä hiekalla ja varpaiden uittamisesta matalassa rantavedessä. Aallot olivat kuitenkin sen verran reippaita, että vain muutaman varsinaisen uimarin niiden seasta onnistuin bongaamaan. 




Kuten olen aiemminkin kertonut, tykkään ihan hirmuisesti näistä Hollannin loppumattoman pitkistä hiekkarannoista. En ole mikään auringossa löhöilijä, mutta rannalla viihtyäkseen ei tosiaankaan onneksi tarvitse köllötellä kylkikyljessä. Dyynirannoilla mahtuu vaeltelemaan, juoksemaan, heittelemään palloa, pelaamaan petankkia, lennättämään leijaa, syömään eväitä, valokuvaamaan, lueskelemaan, meditoimaan tai mitä nyt mieleen tuleekaan. Tai voi vain tulla rantaravintolaan istumaan ja katselemaan lokkeja tai vaikka ihailemaan auringonlaskua myöhemmin illalla. Monen kilometrin mittaisilla hiekkarannoilla riittää kaikille tilaa, vettä ja aurinkoa. Tietysti vähän epävakainen sää voi muuttaa suunnitelmia, Hollannissa kun ollaan, mutta kaikkea ei voi vaatia. Ja sitäpaitsi täällä olen oppinut, että sateellakin voi olla ulkona. Varusteistahan kaikki on kiinni, kuten sanotaan. Tai asenteesta.




Voi olla, että edessä häämöttävä muutto pois Hollannista saa minut hieman runolliseksi ja katselemaan ympäristöä vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Monet paikat ja asiat alkavat näyttää ihan erityisen kivoilta, kun tiedän jättäväni ne kohta taakseni. 

Mutta niinhän siinä aina käy. Ihan samoin kuin näin kesän vähitellen hiipuessa ne viimeiset todella lämpöiset ja aurinkoiset päivätkin tuntuvat niin upeilta, vaikka kesällä niitä piti itsestäänselvyyksinä. 

Uudet hienot kumisaappaat molemmilla?

Yritän muistaa ylläpitää edes pientä itsekritiikkiä kirjoitellessani vielä vähän aikaa haikeudella kyllästettyjä ylistysvirsiä täältä Puukenkämaasta tai tuulimyllyjen ja tulppaanien iloisesta Amsterdamista. Toivottavasti ymmärrätte itseironian tässä kohtaa.  Mutta katsotaan, kuinka maltan mieleni. Nimittäin monta ihastuttavaa asiaa on vielä kertomatta täältä Sammakoiden maasta. 

Onneksi on vielä vähän aikaa jäljellä; vaikka kohta kyllä tulee kiirus..



Tot ziens,
Leena






tiistai 11. syyskuuta 2018

Nuuskijoita kotona

Postauksen kuvat eivät liity aiheeseen , vaan otin ne kesällä Texelin saaressa Pohjois-Hollannissa

Koko kesän olen pikkuhiljaa totutellut ajatukseen, että nyt  lähtölaskenta on sitten alkanut. Oikeastaan se alkoi jo huhtikuun alkupuolella, kun kävimme ilmoittamassa Helsingin kodin nykyisille vuokralaisille, että olemme myöhään syksyllä palailemassa maailmalta takaisin kotiin. Jännitin tuota tapaamista etukäteen aikalailla, sillä tiesin, että vuokralaisemme olivat viihtyneet asunnossa todella hyvin, tehneet sinne sopivia kalustehankintoja ja muutenkin kotiutuneet perusteellisesti. Vaikka olimme toki jo vuokrasopimusta allekirjoitettaessa kertoneet, että todennäköisesti palaamme jossakin vaiheessa takaisin, asia tuli heille kuitenkin ikävänä yllätyksenä. 



Kun ilmoitus oli tehty, heillä olisi reilu puoli vuotta aikaa etsiä itselleen uusi koti. Ja siitä alkoikin minulla uusi jännityksen aihe. Tietysti toivoin, että he löytäisivät nopeasti uuden kivan kodin itselleen, mutta samalla itsekkäästi pelkäsin, että uusi asunto löytyisi todella nopeasti. Meille nimittäin olisi tullut hätä saada asunto vuokratuksi uudelleen vielä puoleksi vuodeksi ja tiesin, että se ei olisi ollut lainkaan helppo juttu. Kuka nyt haluaisi muuttaa perheasunnon kokoiseen tyhjään huusholliin vain muutamaksi kuukaudeksi?! Kalustettua asuntoa olisi ehkä ollut hieman helpompi vuokrata lyhyeksikin ajaksi, mutta mitenkäs tuon nyt yhtäkkiä täältä käsin olisi kalustanut? Ja kahden asunnon loukussa puoli vuotta olisi kyllä tullut todella kalliiksi. No, toistaiseksi kaikki on ihan ennallaan ja puolen vuoden jännitys alkaa siltä osin olla ohi. Nyt jännitän enää vuokralaisten puolesta ja toivon vilpittömästi, että he löytävät unelmakotinsa mahdollisimman pian.



Täällä Amsterdamin kotona olen yrittänyt miettiä vähäisen omaisuutemme kohtaloa. Mitä ottaa mukaan, mitä taas jättää tänne? Kuljettaminen on nimittäin aika kallista. Vaatteita olen katsastanut sillä silmällä jo jonkin aikaa ja onnistunutkin karsimaan niitä kaikkein turhimpia eli kaapissa kutistuneita tai muuten vain aikansa eläneitä riepuja. Hyväntekeväisyyteen ja kierrätykseen on pitkin kesää päätynyt kaikenlaista kampetta. Mutta vieläkin olisi kyllä syytä tiukentaa seulaa. 

Huonekaluista olemme päättäneet jättää täkäläiseen kierrätykseen vanhan Skannon sohvan ja nojatuolit, muitakin erinäisiä tuoleja, vierashuoneen sängyt, lamppuja, peilejä, kirjahyllyjä ym. ym. Silti tavaraa on lähtemässä yli 20 kuutiota. Tuon lähtevän tavaramäärän arvioiminen olikin luku sinänsä.



Pyysimme muutamalta muuttofirmalta tarjoukset muuttomme hoitamisesta ja siksi kutsuimme kotiimme kolmen eri firman edustajat arvioimaan tavaramäärää ja keskustelemaan yksityiskohdista. 

Ensimmäiseksi saapunut, Nuuskijaksi kutsumamme keski-ikäinen daami halusi välttämättä avata joka ikisen kaapin, laatikon ja purnukan. Nuuskiessaan hän kommentoi kaikkea näkemäänsä, kyseli iät, työpaikat, lapset, vanhemmat, harrastukset, valokuvien henkilöt, ja, ja, ja. Viinilasikaappimme nähtyään hän vinosti hymyillen lausahti: Taidatte tykätä kutsujen järjestämisestä :-DD. 

Kahdelle miespuoliselle arvioijalle riitti se, että he avasivat satunnaisesti joitakin kaappeja tai kysäisivät minkä tyyppistä tavaraa niissä on, mutta eivät olleet kiinnostuneet availemaan tai tarkemmin penkomaan sisältöjä. On kyllä sanottava, että tykkäsin enemmän noiden miesten tyylistä. Vaikka oikeastihan meiltä ei onneksi mitään kovin ihmeellistä (kaapeistakaan) löydy. Tavallista tavallisten ihmisten tarpeistoa vain. 

Muutettavan tavaran määrän kaikki arvioivat lähes samoin. Pienen pieni ero johtui siitä, että unohdimme parille ensimmäiselle mainita kahden taulun ja maton olemassaolosta. Ne kun olivat K:n työpaikalla. Aika kiinnostavaa oikeastaan, että he kaikki päätyivät samaan tulokseen, vaikka työskentelytatapa heillä olikin niin erilainen. Miehillä taisi olla röntgenkatse tai lopulta kaikki viittaa vain loistavaan ammattitaitoon ja kokemukseen. 

No, tärkeintä tietysti oli se, että arviot menivät joka tapauksessa yksiin ja tiedämme millaisesta tavaramäärästä suurinpiirtein on kyse. Itse en nimittäin osaisi mitenkään sanoa vaikkapa kuinka monta lasia, lautasta tai kulhoa mahtuu oikeasti yhteen kuutioon.



Olemme ehtineet jo valita tarjousten perusteella muuttofirman ja kerrottakoon nyt tässä, että valinta osui kuin osuikin tuon Nuuskija-rouvan firmaan. Kokonaisuutena tuntuivat siellä osaavan hoitaa homman hyvin ja näppärästi, olkoonkin että noin perusteellinen nuuskinta ei ehkä olisi ollut tarpeen ja luultavasti se tyydyttikin vain rouvashenkilön pohjatonta uteliaisuutta. Äh. Nyt taisin olla vain ilkeä :-(  Hyvin tekivät kaikki hommansa.

Toivomme joka tapauksessa hartaasti, että valintamme osui oikeaan.




Seuraavaksi täytyy sitten irtisanoa tämän Amsterdamin asunnon vuokrasoppari. Olen kuullut kaikenlaisia juttuja täkäläisistä systeemeistä ja olen lievästi huolissani, vaikka tiedän, että etukäteen ei kannata murehtia. Asia kerrallaan. Ainakin homma on polkaistu käyntiin!




Jos teillä on tuoreita kokemuksia muuttoasioista, etenkin paluumuutoista, olisin innokas kuulemaan hyviä vinkkejä.


Tot ziens!
Leena

torstai 6. syyskuuta 2018

Muiden Pampus ja vohvelit


Tätä kirjoitellessa on jo muutaman tunnin ihan yhtäjaksoisesti satanut ja ukkostanut. Aikamoista. Ehkä nyt sitten tulee kerralla muutaman viikon sateet. Saapa nähdä. Vaan mikäs tässä. Jotenkin olen henkisesti asettunut jo vähän syksy-moodiin ja kuten kerroin, valkoiset farkutkin jo hyllytin kaapin perälle. Tosin niitä olisi kyllä voinut mainiosti käyttää vielä viikonloppuna, sillä sää oli kaunis ja helteinen. Vastustin kuitenkin kiusausta, enkä ole kaivanut niitä uudelleen esille. Toistaiseksi.




Viikonloppuna teimme aurinkoisesta säästä hullaantuneina hauskan retken Amsterdamin ulkopuolelle historiallisiin maisemiin Muidenin kaupunkiin ja Pampus-saarelle. Hyppäsimme lauantai-aamuna  Zuidin asemalta junaan ja sieltä puksuttelimme noin parinkymmenen minuutin matkan Amsterdamista kaakkoon. Parin kilometrin loppumatkan fillaroimme vielä Muidenin satamaan, jätimme pyörät telineisiin ja loikkasimme pieneen laivaan, joka kuljetti muitakin kesäasuisia ihmisiä Pampuksen saarelle. 



Saari on rakennettu (luit aivan oikein; r-a-k-e-n-n-e-t-t-u!) 1887-1897 suojelemaan Amsterdamia ja kuuluu yhtenä osana historialliseen puolustuslinjaan. Saari on siis ihmisen tekemä, ei luonnonsaari. Se on reilut 200m pitkä ja 170m leveä rakennelma, eli siis ihan kunnollisen kokoinen läntti.



Asia ei täällä ole kummoinenkaan, sillä todella suuren osan maa-alueistaan alankomaalaiset ovat itse vähitellen kuivattaneet käyttöönsä. Siinä sitä onkin vanhoilla tuulimyllyillä ollut hommaa, kun ovat pumpanneet vettä paikasta toiseen!! Täällä onkin sanonta, jonka mukaan Jumala loi muun maailman, mutta  hollantilaiset loivat itse Hollannin. 



Pampuksen saarelle on siis aikoinaan rakennettu 200 sotilaan varuskunta, mutta sellaisen vahvuuden varuskunta saavutti vain ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Tositoimiin Pampuksella ei silti (hienoista tykeistä huolimatta) jouduttu koskaan ja 1932 saari menettikin lopullisesti asemansa puolustuksessa, kun suuri pato sulki IJsselmeerin sisämereksi ja sitä myötä puolustustarvekin  siirtyi muualle. 







Joskus 1960-luvulla opiskelijat valtasivat linnoituksen osia omiin bileisiinsä ja tuolta ajalta on yhä näkyvissä seiniin maalattuja sloganeita ja muita kuvia. Vähitellen paikat rapistuivat todella huonoon kuntoon ja myöhemmin joukko vapaaehtoisia päätti tehdä asialle jotain ennen kuin on ihan liian myöhäistä. Valtio myi alueen pois ja hyväntekeväisyysvaroilla linnoituksia kunnostettiin. Vuonna 2011 Pampuksen historiallinen puolustuslinjan osa avattiin  yleisölle kansallisen vierailukeskuksen muodossa. Nyt saarelle pääsee kesäaikaan lautalla joko Muidenista tai Amsterdamista  ja tietysti sinne voi matkata myös omalla veneellä. Saarella on vanhojen rakennelmien lisäksi kiva kahvila-ravintola ja matkamuistomyymälä. Paikka näytti olevan etenkin perheiden ja pariskuntien suosiossa.








Betonirakennelmien seinissä, käytävissä, tunneleissa ja muissakin aukoissa oleili jäätävä määrä kaikenkokoisia hämähäkkejä, näköalat kesäisenä päivänä olivat tavattoman kauniit ja kahvilan tarjoomukset hyviä, mutta eniten nautin kuitenkin kolmen kilometrin mittaisesta laivamatkasta. Siinä se.




Mutta, mutta. Muidenissa on muutakin nähtävää. Aivan pienvenesataman vieressä pönöttää Muiderslot, keskiaikainen jämäkän näköinen linna 1200-luvulta. Linnaa ympäröi oikea vallihauta ja sisäänpääsyä vartioi nostosilta. 




Vaikka Muidenin linna eroaa Saksan viinirinteiden romanttisista satulinnoista, seisoessaan jämäkästi matalalla tasaisella maalla, sen olemuksessa on jotain kovin sympaattista ja vakaata. Sen voi kuvitella enemmänkin haarniskoita kantavien urheiden ritareiden tukikohdaksi kuin ihanien ja hauraiden linnanneitojen unelmointiin sopivana paikkana. Tosin yksi unelmoiva kyyhkypari tornikierroksellamme kuitenkin kuherteli.



Linnan sisällä oli lapsille muutamia kivoja toiminnallisia juttuja ja pakko myöntää, että joidenkin sellaisten kohdalla myös tällainen enemmänkin isoäiti-ikäinen vähän villiintyi hassuttelemaan. Huvittuneena seurasimme myös kahvilan terassilla, kuinka nuoret äidit innostuivat lainailemaan ja sovittelemaan lapsille ostamiaan ritarin kypäröitä ja ottamaan itsestään ja toisistaan valokuvia niin pitkään ja perusteellisesti, että lopulta lapset pillahtivat itkuun ja vaativat jo lelujaan takaisin.



Linnan puutarha oli myös todella ihana. Kuten 1600-luvullakin, myös nykyisin linnan puutarhan satoa käytetään samaan tapaan. Hiekkaäytävä jakaa alueen vihannespuutarhaksi, josta löytyy myös menneiden aikojen kasviksia ja toisaalta yrttipuutarhaksi, jossa kasvatetaan yrttejä mausteiksi, koristeiksi ja lääkinnällisiin tarkoituksiin. Kerrassaan viehättävä paikka! Linnan takana on iso kaunis luumutarha. Puutarhoja ylläpitävät vapaaehtoiset alan harrastajat.






Linnan ympäristössä katselimme vielä pitkään niii-in hollantilaista maalaismaisemaa. Lehmiä, lampaita, vihreitä laitumia, vettä ja purjeveneitä. Tiedän, että tuota kaikkea tulen vielä joskus kaipaamaan. Neljässä vuodessa jotkin asiat vain ehtivät syöpyä verkkokalvoille.







Linnaan mennessä bongasimme muuten tällaisen merkin. Kehitys kai kehittyy ja uusia merkkejäkin tarvitaan. Oletteko te törmänneet uusiin merkkeihin?




Aloitin postaukseni jo keskiviikkona, mutta jouduin keskeyttämään kirjoitteluni silloin ja nyt eletäänkin jo torstaita. Loppuviikko siis häämöttää taas mielessä. K on ollut muutaman päivän Köpiksessä ja nyt on jo kiva odotella häntäkin kotimaisemiin viikonlopun viettoon.

Laitan tähän sillisalaattini loppuun vielä kuvan viime viikonlopun ihanista vohveleista ja linkin vanhaan ohjeeseeni klik Nyt käytin kaurahiutaleiden lisäksi täysjyvävehnäjauhoja ja se se vasta olikin hyvä idea. Päälle mustikoita, jätskiä ja loraus vaahterasiirappia. Maku oli todella täyteläinen!




Mukavaa loppuviikkoa Teille Ihanat!
Tot ziens,
Leena