keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Kalifornian rusinoita

 



Lämpimän aurinkoisia terveisiä Kaliforniasta, tarkemmin sanottuna San Diegosta. Kalifornian syksy tarjoili meille parastaan. Lämpöä ja aurinkoa oli tällaiselle pohjoiseurooppalaiselle juuri sopivasti. Merituuli vilvoitti kuumiakin päiviä. Aikaiset aamut ja myöhäiset illat olivat viileämpiä, mutta niistäkin selvittiin pitkähihaisilla. Takkeja ei tarvittu! Aika kiva!!




Kuvat tässä postauksessa ovat satunnaisia räpsyjä, mutta ehkä kerään myöhemmin paremman otoksen kuvasaaliistani, jos jotakuta vaikka kiinnostaa. 




D-vitamiinia tuli siis tankattua hyvät annokset ja reilun viikon aikana kävelinkin 90 km. K-parka oli tuosta ajasta leijonan osan sisätiloissa kongressissaan, mutta minä otin ilon irti huolettomasta ulkoilmaelämästä. Ihailin kauniita, terveen näköisiä ihmisiä värikkäissä trikoissaan pinkomassa pitkin rantareittejä. Toisenkinlaista totuutta ehdin kyllä kummastella ja miettiä hyvinvoinnin epätasaista jakautumista myös tuolla maailmankolkassa (Äiti huom! etupäässä yksin liikkeellä ollessa liikuin kuitenkin ihan turvallisissa paikoissa). 




Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin: Iso osa hyvästä aurinko-energiasta ja meri-ilmasta jäi toki vaikuttamaan, mutta kohta kotiin palattuamme saimme molemmat kunnon flunssan, K edellä ja minä muutama päivä hänen jälkeensä. Ehkä myötätunnosta. Minulla ei sentään ole ollut yhtä korkeaa kuumetta, vähän lämpöä vain. Eli rajansa kai myötätunnollakin. 




Koskaan aikaisemmin ei myöskään aikaerosta johtuva väsymys ole ollut näin massiivinen. Koko elimistön rytmi on ihan pielessä. Niin intensiivisesti ehdin kai San Diegon elämänmenoon heittäytyä. Jos reissu kaikkineen ei olisi ollut niin mahdottoman hyvä, ottaisi kyllä vielä enemmän päähän tämä flunssainen yökukkuminen. Monta vuorokautta on mennyt vain muutaman tunnin unilla ja sitäpaitsi öisin on kello kolmen maissa ihan hirmuinen nälkä. Ei hyvä. Olen aiemminkin todennut, että iän myötä minusta on tullut paljon joustamattomampi näiden vuorokausirytmien suhteen. Yöllä en saa unta ja päivisin olen lähinnä kävelevä zombi.




Otsikkoon palatakseni, lapsena minulle Kaliforniasta tulivat mieleen lähinnä aurinko ja rusinat. Taisin olla Sun Maid-rusinamainoksen uhri, vaikka totta puhuen en kyllä tykännyt rusinoista ollenkaan. Pullastakin nypin aina joka ikisen tumman ällötyksen pois. Mutta se rusinapakkauksen punaposkinen tyttö näytti reippaalta ja jäi vahvasti mieleeni. 



Rusinoiden ja viininviljelyksen yhteys ei varmaankaan lapsena ollut vielä minulle selvinnyt, mutta nykyisin toki tykkään myös monista kalifornialaisista viineistä. Joskus olemme jopa ajelleet Napan alueen viinitilojen maastoissa. Nyt ei sinne olisi ollut asiaa hirmuisten maastopalojen takia. Kuulimme, että siellä tuhoutui  viinisadon lisäksi monien kalifornialaisten koteja ja henkiäkin menetettiin. Ihmiset mahtavat niin kovin vähän tuollaisille voimille ja tietysti paljon meitä lähempääkin, Espanjasta ja Portugalista, kuuluu samankaltaisia surullisia uutisia. Väittävät, että paloja sytytetään ihan tahallaan tai ainakin ollaan kovin varomattomia tulen käsittelyssä. En voi ymmärtää.

Reissutuliaisena laitan tähän lopuksi sellaisen Kaliforniaan sopivan terveyspainotteisen (?) kaurakeksi-ohjeen. Valmistaminen on todella helppoa ja nopeaa. Keksit sopivat mainiosti nautittavaksi hyvän teen kanssa. Flunssaisena tekee mieli paljon lämmintä juotavaa ja pyöräytinkin eilen illalla teemukillisieni lisäkkeeksi muutaman keksin, mutta vaikka ohje on maailman helpoin, kuinka ollakaan, tokkuraisena vähän käräytin tekeleitäni. Ei haitannut.


Kaura-rusina-keksit 




50 g isohkoja kaurahiutaleita
75 g rusinoita pilkottuina
50 g täysjyväjauhoja
1 tl kanelia
1 muna
2-3 rkl juoksevaa hunajaa

Esilämmitä uuni 200 asteeseen.

Sekoita kulhossa kaurahiutaleet, jauhot, rusinat ja kaneli.
Lisää seokseen  muna ja hunaja haarukalla sekoitellen.

Jaa taikina uunipellille leivinpaperin päälle kahdeksaksi yhtä suureksi keoksi ja painele ne 5-6 mm paksuisiksi kekseiksi.

Paista 10 - 12 min. kullanruskeiksi ja jäähdytä ritilän päällä.

Ja jotta nyt oltaisiin kalifornialaisen tiedostavia, tässä vielä ravitsemukselliset arvot per keksiläinen:

99 kcal, rasvaa 1g, joista tyydyttyneitä 0g, hiilihydraatteja 19g, joista sokereita 10g, kuitua 1g, proteiinia 3g, suolaa 0g

P.S. Vuodenaikaan sopisi juomaksi ehkä vielä paremmin Pumpkin Spice Latte. Ja silloin ei kyllä kaloreita laskeskella! San Diegossa sain melkein samanlaisia keksejä juuri tuollaisen jumalaisen mausteisen kahvin kanssa. Mmmmm.


Kivoja päiviä Teille Kaikille! Pitäkää te itsenne kunnossa. Halit.

Tot ziens,
Leena

torstai 28. syyskuuta 2017

Toinen vuosi tällä kanavalla




Tällä blogi-Kanavalla olen kirjoitellut tänään tasan kaksi vuotta. Ensimmäisen postauksen kirjoitin pari vuotta sitten perheemme nuorimmaisen syntymäpäivänä. En ollut Suomessa antamassa hänelle onnitteluhalausta, enkä päässyt osallistumaan synttäreiden viettoon. Oli kova ikävä. 

Ja onhan se tänäkin vuonna. Jotenkin ikävä oikein tiivistyy tähän syyskuun loppuun. Muistelen kaiholla nallekarhu-synttäreitä, inkkari-synttäreitä, hämähäkki-synttäreitä.. ja vaikka mitä. Niin, ja niitä mummi- ja kummi-synttäreitä. Sankari sai itse valita kakunkoristeet ja ilmapallojen värit - Kyllähän te tiedätte. 

Ja sitten yhtäkkiä kaikki se oli ohi. Ehkä leffaliput ja popparit vielä kerran tai pari muutamille kavereille ja sitten myöhempinä vuosina en enää oikein tiennytkään miten juhlittiin. Ainakaan minä en kutsujen järkkäämisiin enää osallistunut. 



Ikävän lisäksi myös vesi näyttää näin syksyllä tiivistyvän ja meillä onkin ollut täällä kovin sumuisia syksy-aamuja. Sumu on kaunista, mutta samalla ehkä vähän alakuloista. 







Vaikea uskoa, että viikonlopun aurinkopäivistä on vain silmänräpäys. Näin nopea voi muutos olla. Lämpötila toki parhaimmillaan nousee päivällä lähes pariinkymmeneen asteeseen ja onneksi myös sumut hälvenevät yleensä jo aamupäivän mittaan.



Tiesittekö muuten, että huomenna perjantaina on mikkeli eli arkkienkeli Mikaelin muistopäivä? No en minäkään sitä niin ollut ajatellut, vaikka Mikon nimipäivän muistinkin. No, joka tapauksessa luin juuri, että vanhan kansan kalenterissa mikkelin päivä on muodostanut vuotuisen sadonkorjuun päätepisteen. Siihen liittyi sanonta: mikkelistä ämmät pirttiin, nauriit kuoppaan.

Ettäs tiedätte. Naiset tupatöihin ja viimeinenkin sato talteen! Tänään kuitenkin ehdimme vielä irrotella ulkona ja ihan luvan kanssa ; )) Käyttäkää hyvät naiset tilaisuutta hyväksenne.




Näkemisiin lokakuussa.

Tot ziens,
Leena


maanantai 25. syyskuuta 2017

Ihania hetkiä rannalla




Meitäkin helli aurinko viikonloppuna. Vietimme kaksi ihanaa päivää Zandvoortin loputtomalla hiekkarannalla. Iho päivettyi, aivot tuulettuivat, kroppa sai kävelyliikuntaa tuntikaupalla, mieli nautti avarista näkymistä ja sielu rauhoittui. Mitä muuta voisi toivoa?!



















Maanantain kiireet odottavat, joten tällä erää vain tämä rantsu-postikortti. 

Toivottavasti syyskuun viimeinen viikkokin tuo mukanaan kauniita päiviä meille kaikille. Voikaahan hyvin!

Tot ziens,
Leena 

maanantai 18. syyskuuta 2017

Totuus vai muunneltu totuus?




Onko valokuva totta vai valhetta? Ja nyt en siis puhu nykyaikaisista kuvankäsittely-kikkakolmosista, vaan ihan tavallisista, vaikkapa bloggaajan postaukseensa liittämistä valokuvista. 

Kameran ajatellaan usein peilaavan tai jäljentävän todellisuutta sellaisenaan, toisin kuin vaikkapa piirros tai maalaus. Yleisesti ajatellaan, että esimerkiksi maalaukseen liittyy aina vahvasti taiteilijan oma tulkinta kohteesta. 

Vaikka kamera eräässä mielessä todella vangitsee todellisuutta, eikä vain tulkitse sitä, ovat myös valokuvat kuitenkin todellisuudessa kuvan ottajan tulkintoja maailmasta. Jokaisen kohteen voi tietysti tallentaa valokuvaksi lukemattomilla eri tavoilla. Se mitä kuvassa lopulta näkyy, on vain yksi vaihtoehto monista. Kuvaajan päätösvallassa on esimerkiksi valita  kuvauspaikka, kameran suunta ja kuvakulma. 

Ja jotta asia olisi vielä mutkikkaampi, kuvan ottajan lisäksi myös kuvan katsojalla on oma roolinsa tässä pelissä. Jokainen  katsoja  tulkitsee kuvaa omalla tavallaan heijastellen siihen kokemuksiaan, muistojaan ja tietojaan. 

Tällaisia mietin, kun sunnuntaikävelylläni kannoin mukanani kameraa ja olin aikeissa napsaista muutaman kuvan huudeista ennen varsinaisen syksyn saapumista. Tulin ajatelleeksi, miten eri tavalla ympäristöä voi tosiaan kuviinsa tallentaa.

Itse kaivan kameran täällä kotikaduilla esille yleensä silloin, kun haluan tallentaa jonkin kauniin yksityiskohdan tai maiseman. Samalla jää sitten kuvaamatta paljon kiinnostavaa tai ainakin tasapuolisuuden nimissä maisemaan oikeasti kuuluvaa, mutta ehkä vähemmän viehättävää puolta. 

Ajattelin tarjoilla nyt kaksi vaihtoehtoista tulkintaa sunnuntai-lenkkini varrelta. Kumpikin ihan yhtä totta, kameran suuntaus vain vähän erilainen. 

Tervetuloa mukaan kierrokselle. Saat arvailla, kummasta versiosta tässä ensimmäisessä on kyse: 


























Vieläkö jaksat? Nyt olisi tarjolla sama retki uudelleen toisin silmin katsottuna:











































Mahtavaa, jos jaksoit tänne asti! 

Ennen kuin lähdetään kahville jonnekin, minua kiinnostaisi tietää, kummalla tavalla sinä katsot lenkkimaisemiasi mieluummin?

Ja selvennykseksi sanon, ettei tämä postaus tarkoita, että tästä lähtien kuvailen teille pelkkiä roskakasoja tai romufillareita, vaan lupaan jatkossakin kuvailla niin Amsterdamin kauniita kanavia ruska-asuissaan, kuin viehättäviä yksityiskohtia reissujemme varrelta. Nyt oli kuitenkin virkistävää etsiä vähän erilaista kuvakulmaa ja huomasin muuten, että olisi vielä kolmaskin tapa: esitellä sellainen neutraali katunäkymä sen kummemmin rajailematta tai zoomailematta ja vasta jälkeenpäin sitten ihmetellä mitä kuvaan kulloinkin on tarttunut. Ehkäpä toteutan sellaisenkin joskus.

Tot ziens,
Leena