tiistai 31. tammikuuta 2017

Sillä sipuli






Sipuli on pyhä ja paha kasvi. Se on itkettävä ja haiseva superruoka. Tutkimusten mukaan sipulit alentavat veren kolesterolitasoa, vahvistavat immuunijärjestelmää ja auttavat ehkäisemään syöpä- sekä sydän- ja verisuonisairauksia.

Sipuli (olkoon sitten punasipuli, valkosipuli, keltasipuli tai purjosipuli) on ehdottomasti yksi kotiruokamme perusjutuista. Aikoinaan nuorimmaisella oli usein viikonloppukylässä ystävä, joka ei voinut syödä sipulia ja silloin todella huomasin kuinka vaikeata omasta kokoelmastani oli löytää sopivia ruokaohjeita useammalle aterialle. Nykyisin repertuaarini on ehkä noista ajoista vähän laajentunut, mutta yhä vielä melkein kaikki suosikkiruokamme sisältävät sipulia jossakin muodossa.

Jaan teille nyt oman sipulikeitto-ohjeeni. Kuva ei tee oikeutta tälle herkulle.




Ranskalainen sipulikeitto

Neljälle tarvitaan:

5 keskikokoista sipulia
n. 3 rkl öljyä
n. 1 1/4 l vettä
(liemikuutio)
1/3 tl timjamia
mustapippuria
suolaa
4 palaa vaaleaa leipää
3-4 dl vahvaa juustoraastetta

Kuori sipulit, viipaloi ne ohuesti ja kuullota miedolla lämmöllä öljyssä padassa läpikuultavaksi. Siihen menee vähintään 15 min., jos haluaa keitosta täyteläisen ja herkullisen. Sipuli ei saa ruskistua. Sekoittele ahkerasti.

Lisää vesi, suola ja halutessasi kasvisliemikuutio. Tosin olen kuullut, että aitoon ranskalaiseen keittoon ei lisätä liemikuutioita. Sen sijaan valkoviiniä tai punaviiniä voi kyllä lorauttaa joukkoon. Mausta pippurilla ja timjamilla ja anna kiehua hiljalleen kannen alla n. 25 min.

Raasta sillä aikaa juusto, mielellään karkeaksi raasteeksi. Mikä tahansa voimakkaan makuinen juusto käy - esimerkiksi emmental, gruyere tai oltermanni.

Paahda leipäpalat paahtimessa tai pannulla. Jos haluat, voit annostella keiton neljään uuninkestävään kulhoon ja nostaa jokaisen pinnalle leipäpalan ja juustoa.  Yleensä itse valmistan keiton suoraan yhteen isoon vanhaan pataani, mutta onhan nuo pienet somempia.

Gratinoi lopuksi keitto kuumassa uunissa 250-275 asteessa 5-10 min. kunnes juusto sulaa ja muuttuu kullankeltaiseksi. Minä teen saman usein grillivastuksen alla. Uunista tulviva tuoksu on taivaallinen!

Sipulikeiton ohjeita on varmasti yhtä monta kuin kokkejakin. Joku voi lisätä sipulien kuullotusvaiheessa joukkoon vähän sokeria ja siten karamellisoida sipuleita. Niitä voi myös halutessaan kuullottaa pidempään, tuo 15 min. lienee minimi. Ja koko soppaa voi tietenkin keitellä kokoon tuntikaupalla ja monta muuta vinkkiä olen kuullut ja joskus kokeillutkin. Yleensä kuitenkin aina palaan takaisin tähän helppoon ja nopeaan kursailemattomaan reseptiin. 

Sipulikeitto on yksi halvimmista sapuskoista joita tiedän ja silti ihan huippuhyvää. Ohje kannattaa kaivaa esiin varsinkin silloin kun on tullut matkusteltua tai shoppailtua enemmän kuin tarpeeksi.

Nyt keitto sopi minulle ranskankielen alkeita opetellessani oikein hyvin. Pääsin ihan tunnelmaan!
Bon appetit!

Niin ja sitten piti muistaa ne hedelmät. Kun kerran päätin.



Näillä mennään. Tot ziens!
Leena

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Mitä ja milloin viimeksi?







Tuulan blogissa klik oli kiva randomhaaste, jossa on tarkoitus listata määriteltyjä asioita, joita on viimeksi tehnyt. Nappasin haasteen ja tässä oma listani:


Viimeksi minä, 

Ilahduin  - Kauniista auringon paisteesta, joka tulvi sisälle asti. Valo kyllä taitaa vaikuttaa mielialoihini aika tavalla. Täällä valoa on onneksi talvellakin aika paljon päivisin.

Nauroin  - Viimeksi taisin nauraa eilen Lindy hop -tunnilla, kun harjoittelimme tanssiin olennaisena osana kuuluvaa joustoa käsiotteessa. Tunne tanssiparin välillä pitäisi olla kuminauhamainen jousto. Opettajamme olivat keksineet, että kokeillaan jumppakuminauhoja oikean tuntuman löytämiseksi. Muutama nuorimies intoutui vetämään nauhaa niin lennokkaasti, että siinä sai tällainen vanhempikin tyty vauhtia liikkeeseen. Nauroin ja nautin vauhdista.


Kuva on napattu FB-ryhmämme videosta, joka on kuvattu tanssitunnilla. Kuvassa opet Hakon ja Sara.

Itkin  - Onneksi itkun aiheita on ollut viime aikoina aika vähän. Viimeksi ehkä liikutuksen kyyneleitä on tullut vuodatettua.

Suutuin  - Taidan suuttua todella harvoin. Tai sitten suutun vain mielessäni, mutta en lähde riehumaan ja unohdan suuttumukseni aika nopeasti. Paitsi sitten kun todella suutun.. Nyt en kyllä edes muista viimeisintä kertaa. Suuttumus taitaa tulla enimmäkseen siitä, että itseä tai jotakuta toista on mielestäni kohdeltu arrogantisti tai epäreilusti.

Harmistuin  - Eilen kun kävin otattamassa itsestäni uuden passikuvan. Saatoin taas vain todeta, että totinen naamani on kyllä kamala!




Häkellyin  - Kun olin viime viikolla palauttanut (vahingossa vääränä viikonpäivänä) kierrätykseen tarkoitettuja pahveja roskisten viereen. Täällä muuten jotkut jättävät samaan paikkaan vanhat sohvat ja tuolitkin ja ne kuljetetaan kaupungin roska-autoilla pois. No, minä olin päivässä erehtynyt ja koska yhteen pahvisista kirjekuorista oli jäänyt nimi ja osoite, joku ystävällinen naaapuruston asukas oli kiikuttanut nuo jättämäni pahvikirjekuoret talomme ulko-oven eteen ja vielä lisäksi jonkun toisen jättämät taulun kehykset ja kaikki pahvit (joissa ei tietenkään ollut paljastavaa nimeä ja osoitetta). Joku toinenkin siis, vaikkakin minua fiksumpi, oli erehtynyt päivästä. Oli kyllä noloa! 

Kokeilin jotain uutta  - Viime viikolla aloitin ranskan kielen on-line opiskelun ihan alkeista. Bien, merci.. - tiedätte kyllä. Ja huomasin, että ihan innostuin. En osaa ranskaa lainkaan ja se on harmittanut jo pidemmän aikaa. Voi olla että innostus lopahtaa kun homma vaikeutuu. Mutta ainakin on aloitettu.




Urheilin  - Eilen. Mielestäni sitä voi kutsua ihan urheiluksi, kun ensin kävelemme puolen tunnin matkan tanssitunnille, tanssimme hiki päässä 70 minuuttia ja sen jälkeen kävelemme vielä tuon samaisen puolituntisen takaisin. Ainakin minulle se tuntuu jo urheilulta.

Luin  - The Culture Map -kirjaa. On muuten ihan mahdottoman kiinnostava kirja kulttuurien välisistä eroista!! Kirja on vielä kesken, mutta luen sen ehdottomasti loppuun. Meillä on myös tapana Kn kanssa lukea jotakin kirjaa vuorotellen ääneen. Olemme laskeneet, että tällaisia yhdessä luettuja kirjoja on kertynyt jo yli 100. Joskus jaksamme tai ehdimme vain muutaman minuutin, mutta joskus etenemme pidempiäkin pätkiä. On älyttömän kivaa jutella kirjan herättämistä ajatuksista ihan reaaliajassa. Nyt on vain muutama sivu jäljellä Olli Jalosen kirjasta Miehiä ja ihmisiä. Tykkään Jalosen tavasta kuvata asioita. Vaikka tämä kirja aihepiiriltään ei ehkä ole sellainen, johon olisin itsekseni tarttunut, sen herättämiä ajatuksia on ollut kiva jakaa toisen kanssa.


Söin  - Lämmitettynä edellisen päivän rapu-wokkia. Ihan nam!

Herkuttelin  - Lindtin Orange intense-suklaalla. Maku on niin täyteläinen, että pala, tai korkeintaan kaksi, riittää kerrallaan espresson kanssa. Olen kyllä kaikin tavoin herkkusuu ja herkuttelua pitää tosiaankin välillä toppuutella.



Ostin  - Ihan viimeksi kävin ruokakaupassa, mutta jos sitä ei lasketa... Nykyisin yritän ostaa mahdollisimman vähän. Portugalista ostin kyllä viidet korkealuokkaiset puuvillaiset nilkkasukat yhteensä 13 eurolla. Tarvitsisin kuitenkin uusia urheiluvaatteita, joten ehkä pitäisi lähteä ostoksille ihan oikeastikin.



Tapasin  - Skypessä vanhempani. Skype on kyllä pelastus toisistaan kaukana asuville. Tuntuu aivan erilaiselta, kun kuulumisten lisäksi myös näkee juttukaverinsa. Tietysti se on vain oikean tapaamisen korvike, mutta tyhjää parempi.

Päätin  - Syödä paljon hedelmiä nyt talven aikana. Marjoja popsimme joka aamu puuron kanssa ja aterioilla on aina paljon kasviksia, usein myös ihan kasvisruokaa, mutta jostain syystä viime aikoina varsinaisten hedelmien syönti on vähän hiipunut. Taidan olla tuossa vähän sellainen puuskittainen innostuja. Onhan meillä taas ollutkin jatkuvasti hedelmiä esillä, kunhan vaan muistaa ne syödä.



Inspiroiduin  - Joululahjaksi saamastani J. Oliverin Everyday Super Food -kirjasta. Linssit ovat taas olleet arkisin kova sana ja muistin, että granaattiomenaa voi käyttää muutenkin kuin jälkiruokien osana. Joskus kyllä tarvitsee jonkun erityisen sysäyksen irrottautuakseen vanhoista uristaan.


Kuva on Oliverin kirjasta. Tätäkin ohjetta olemme kokeilleet. Oli hyvää!


Kiitos Tuula, inspiroiduin näköjään myös tästä haasteesta!

Amsterdamissa on  tiheäsumuinen keskiviikko. Toivottavasti teillä muilla on kirkkaammat näkymät.

Tot ziens!
Leena

torstai 19. tammikuuta 2017

Lissabon talviauringossa







Sijainniltaan Lissabon on Euroopan läntisin ja ilmastoltaan kuulemma maanosan aurinkoisin pääkaupunki. Ensimmäisen kerran kävimme kaupungissa viitisentoista vuotta sitten kevättalvella. Silloin sää oli mukavan keväinen Suomen talveen verrattuna. Edellisellä kerralla kävimme kaupungissa viime vuoden toukokuun lopussa ja aurinko helli meitä silloinkin lämpimästi. Myös siltä retkeltä kirjoittelin tunnelmia toukokuun blogiin. Ja otin kymmeniä kuvia kaakeliseinäisistä taloista!

Lissabonissa historia on yhä vahvasti läsnä. Kaupunki nousi keskiajan loppupuolella loistoonsa maailmankuulujen löytöretkien siivittämänä. Mausteita, kultaa ja muita aarteita kulkeutui kauppareittejä pitkin ja kaupunki olikin tuolloin loistossaan.




Kun selasin tämän viikonlopun reissukuvia, huomasin, että nyt olin jostakin syystä keskittynyt kaakelitalokuvien sijasta pyykkikuviin. Viikonloppuna oli selvästi monen lissabonilaisen pyykkipäivä, sillä niin paljon kuviini on sattunut liehuvia pyykkejä. Voihan olla, että myös ihanan aurikoisella säällä oli vaikutusta perheenemäntien pyykki-intoon.



Majapaikkamme oli sama kuin viimeksi, eli mukava pieni huoneistohotelli ihan Tejo-joen tuntumassa lähellä Se-katedraalia. Nuo kulmat ovat tuttuja varmasti kaikille Lissabonin kävijöille. Ihan siitä kulmalta huristelee, syöksähtelee ja koukkaa myös se kuuluisin keltainen ratikkalinja numero 28. Nyt viikonloppuna ratikat olivat todella täysiä, joten emme ahtautuneet kyytiin, vaan hankimme kunnon annoksen kuntoilua. Etenkin Alfaman kaupunginosan pikkukatujen tiukat nousut käyvät kuntoilusta. Lissabon onkin erinomainen kävelykaupunki.



Sanotaan, että Lissabonissa on seitsemän kukkulaa. Oikeasti niitä on kuitenkin enemmän. Ajatus seitsemästä kukkulasta on lainattu ilmeisesti Roomasta, jonka loistosta haluttiin ehkä osa myös Lissaboniin. Ideaa on toisteltu ainakin 1600-luvulta lähtien. Monien kukkuloiden ansiosta kaupungissa on myös monta hienoa näköalapaikkaa. Tunnetuin niistä on ehkä Pyhän Yrjön eli Sao Jorgen linnoitus. Myös Miradouro de Sao Pedro de Alcantaran näköalatasanteelta näkyy kaupunkia upeasti.


Hauskin näköalapaikoista on mielestäni kuitenkin Adamastor eli Miradouro de Santa Catarina. Siellä oli näin talvikaudellakin meneillään ihan kuin festarit. Ilman bändejä tosin. Lapset, koirat, rattaita työntelevät ylpeät isovanhemmat, hipit, rastapäät, turistit ja opiskelijat hengasivat paikalla sulassa sovussa. Tunnelma oli iloisen aurinkoinen ja rento. Voisin kuvitella, että kesäisin meno on vielä hilpeämpää.


Paikalta näkyi Tejo-joki, 24 de April-silta ja joen toisella puolella Lissabonia suojeleva Cristo Rei-patsas. Näköalapaikan lempinimi on peräisin sen patsaalta. Se esittää Adamastoria, kammottavaa merimiehiä tyrskyissä vaanivaa hiorviötä. Paikalla on myös kivan näköinen pieni kahvila, jota emme tosin kokeilleet, vaan lounastimme näköalapaikan takana sijaitsevan Pharmacia-museon terassilla. Siellä oli tarjolla kiinostavia lounasannoksia. Söimme hyvin mieliinpainuvat ja erikoiset keittoannokset. Pikanttina lisänä aperitiivit tarjoillaan koeputkista, tai niinkuin meidän kuplavetemme, ruskeasta lääkepullosta. Kuten tietysti apteekkimuseon luonteeseen sopikin. Terassille oli kerääntynyt lukuisia auringosta nautiskelijoita, sillä paikka oli hyvin tuulelta suojassa ja aurinko porotti. Onneksi myös aurinkovarjoja oli pöytien yllä, muuten olisimme läkähtyneet, koska kesävaatteet olimme jättäneet kotiin.



Ruutukaavassa rakennettu keskusta, Baixa, sijaitsee kukkuloiden välissä merenpinnan tasossa. Baixa tarkoittaa downtownia, alakaupunkia. Kun muualla Lissabonissa kadut mutkittelevat, tuolla ne on rakennettu suoraan ruutukaavaan. Baixa on jälleenrakennettu sen jälkeen kun voimakas, yhdeksän minuuttia kestänyt maanjäristys oli tuhonnut sen kokonaan 1755. Iso osa muutakin kaupunkia tuhoutui samassa järistyksessä. Baixassa talot ovat värikkäitä ja lähes jokaisen talon seinissä on Portugalin erikoisuuksia azulejoja eli kaakelikoristeita.






Joihinkin kaakeleihin on kuvattu maisemia ja tarinoita, mutta toisten kaakelien ornamentit muistuttavat värikkyydessään miesten kuviollisia vintage-kalsareita. Keskeisimmät kadut ovat melko leveitä, näyttäviä ja kauniisti kivimosaiikeilla koristeltuja.

 Vähän sivummalla voi löytää kuin vanhan maailman hattu- ja käsintehtyjen hansikkaiden kauppoja sekä ihastuttavia puoteja, joissa on vanhanaikaisia kalasäilykepurkkeja pinottu taidokkaasti kauniisiin pinoihin. Niissä putiikeissa on ehdottomasti pistäydyttävä, vaikka ei kalasäilykkeistä välittäisikään. Sardiinit ovat Lissabonin juttu ja etenkin iltaisin kaupungin kapeilla kujilla tuoksuu tuoreiden grillattujen sardiinien ihana tuoksu.




Lauantai-iltana olimme syömässä meille entuudesstaan tutussa viehättävässä Xapuri-bistrossa Bairro Alton pittoreskissa kaupunginosassa. Alue on kuulemma yöelämän sielu ja sydän, jossa on paljon pieniä baareja, ravintoloita ja fado-paikkoja. Tarkoituksemme oli syödä yhtenä annoksena sardiineja, mutta liian myöhään kuulimme, että ne olivat lopussa. Söimme sen sijaan  toista tyypillistä ruokaa, turskaa, mutta se annos oli hivenen pettymys. Paras makuelämys tällä reissulla oli varmasti hotellimme lähikulmalla sijaitsevassa ravintolassa nautittu mustekala-annos, joka oli yksinkertaisuudessaan ihan vertaansa vailla oleva herkku. Lissabonissa pitää mielestäni ehdottomasti syödä mereneläviä, mutta myös possua ja lammasta on paljon tarjolla.

Xapuri


Nyt emme kuvanneet turska-annosta, mutta tässä edellisen kerran mustekala Xapurissa. Nam!

Ja -ei suklaa- vaan Chorizo-pyöryköitä!!
Viehkoilla kujilla kannattaa myös poiketa pieneen baarin maistelemaan vaikkapa paikallista kirsikkalikööriä tai portviiniä. Niin ja tietenkin kahvin kera niitä aiemminkin mainostamiani Pastel de Nata-leivonnaisia. Niille olen kyllä menettänyt sydämeni ihan kokonaan. Jos haluaa syödä ihan aitoja sellaisia, kannattaa käydä Belemissä Pasteis de Belem-kahvilassa. Siellä valmistettava leivonnainen, pasteis de Belem on tehty aivan alkuperäisen reseptin mukaan. Kahvila on perustettu 1800-luvulla, ja leivonnaisten resepti on salainen. Tiedetään kuitenkin, että rapean kuoren sisällä olevaan täytteeseen tulee ainakin kermaa, kananmunankeltuaisia ja kenties aavistus sitruunaa. Tulos on vaniljainen unelma. Belemmin versio on muihin verrattuna vähemmän makea. Leivonnaisen päälle voi vielä ripotella vähän tomusokeria tai kanelia. Ooh! Tässä kohdassa en voi muuta sanoa.




Tällä reissulla oli tavoitteenani käydä taas ainakin yhdessä museossa -auringonpaisteesta huolimatta. Yhteen se taas jäi, mutta valitsemamme museo oli kyllä mielenkiintoinen, koska tykkään kovasti paikallisista käsin maalatuista kaakeleista. Museo oli nimeltään Museo Nacional do Azulejo. Paljon historiaa ja tietoa noista azulejoista saimmekin. Ja niitä valokuvia!






Hintataso Portgalin pääkaupungissa on etenkin suomalaisittain katsottuna edullinen. Kielenä on tietenkin portugal, mutta englannilla tai auttavalla espanjalla pärjää ainakin turistipaikoissa ihan mainiosti. Muutaman kerran Lissabonissa vierailleena en ole vieläkään paikkaan kyllästynyt, vaan voisin palata milloin tahansa uudelleen. Ihmiset ovat ystävällisiä ja kaupunki pienessä nuhjuisuudessaankin erittäin viehko. Ja mikä parasta, kiva kohde myös näin tammikuussa!







Äidille vielä tätäkin kautta lämmin synttäri-onnittelu ja myös kaikille muille sylin täydeltä lämpöisiä ajatuksia. Amsterdamissakin paistaa aurinko!

Tot ziens,
Leena


tiistai 17. tammikuuta 2017

Leutoja tuulia Atlantin rannalla 

Estoril ja Cascais



Olen yhä auringon ja lempeiden merituulien luomassa pehmeän onnellisessa mielentilassa. Kylläpä tammikuinen lennähdys Euroopan länsirannalle teki hyvää niin mielelle kuin ruumiillekin.

Viivyimme Lissabonissa, Estorilissa ja Cascaisissa keskiviikosta sunnuntai-iltaan. Arkipäivät K oli Estorilissa töissä, mutta viikonlopun vietimme sitten yhdessä Lissabonin kaupunkia katsellen.



Aloitan Estorilista, josta kirjoittelin muutaman sanan myös viime kevään reissulta. Mutta nyt siis uudestaan. Estoril ja Cascais.





Tämä tammikuinen ajankohta oli kevääseen verrattuna mielestäni jopa ihan huippu. Olin varautunut reissuun useammallakin villapaidalla ja jopa inhoamillani sukkahousuilla, mutta niitä ei tarvittu. Jes! Päivisin lämpötila kohosi parhaimmillaan ihan pusero-keliksi ja jotkut pärjäsivät jopa pelkissä teepaidoissakin. Luultavasti meillä oli sään suhteen myös tuuria, koska aurinkoa riitti ihan joka päivä. Iltaisin toki viileni ja aamut olivat aika raikkaita. Auringon nousua katsellessa kevyttoppis ja paksu kaulahuivikin tuntuivat sopivilta.


Aurinko nousee
Tuttu noin kolmen kilometrin rantareitti Estorilista Cascaisiin jaksoi yhä viehättää. Rannat ovat hämmästyttävän tyylikkäitä. Jotkut sanovatkin, että tunnelmaa voi hyvinkin verrata Ranskan Rivieeraan vailla massaturismin mukanaan tuomia lieveilmiöitä. Eniten nautinkin juuri tuosta talvikauden hiljaisuudesta, tilasta ja rauhasta. Saatoin rauhassa katsella muita kulkijoita, kauniita rakennuksia ja imeä itseeni tuota menneen maailman tunnelmaa, joka on paikoin yhä vahvasti läsnä.



Alueen lomaelämän juuret ovat viime vuosisadan alussa. Silloin Estoriliin ja Cascaisiin alkoi kerääntyä Euroopan kuninkaallisia ja aristokraatteja nauttimaan yhdestä koko maanosan aurinkoisimmasta rantakaistaleesta. Vaikka paljon uutta noihin päiviin verrattuna onkin rakennettu, myös vanhaa ja kaunista on säilytetty. Minä nautin kovasti sekä rantakävelyistäni, että etenkin Cascaisin keskustan rakennusten ja kalastussataman katselusta. 


Cascaisissa on kauniita katukylttejä






Kun on liikkeellä yksin, voi pysähtyä pitkäksikin aikaa katselemaan juuri sitä mikä kiinnostaa ja voi antaa ajatusten laukata vapaasti. Välillä tulee kyllä vähän haikea olo, kun näkee jotakin oikein metkaa, eikä sitä voi heti jakaa kenenkään muun kanssa. Onneksi edes kamera kulkee uskollisesti mukana.



Kauniiden rakennusten lisäksi vuoroveden liikkeitä oli mielenkiintoista seurata. Laskuveden aikana meren, simpukoiden ja levän tuoksu tuntui vahvana ja kotiloiden kerääjät olivat koreineen liikkeellä. 



Näkyviin tullut merenpohja oli melko kivinen ja ihmettelinkin, miten nousuveden aikaiset, kylläkin harvalukuiset, lainelautailijat olivat uskaltaneet surffailla niin lähellä rantaa. Terävät kivien särmät nimittäin näyttivät aika hurjilta. Rauhoittelin itseäni toteamalla, että he toki tuntevat rannan ja valitsevat reittinsä huolellisesti. Vastuu ei siis ollut minulla. Huh!




Auringonpalvojia hiekkarannoilla ei juuri näkynyt, vaikka joissakin suojaisissa kulmauksissa saattoikin joku lueskella kirjaa tai istuskella ringissä ystävien kanssa juttelemassa. Rantakahviloissa sen sijaan riitti asiakkaita, jotka arkipäivinä olivat enimmäkseen elegantteja vanhoja herroja ja rouvia päiväkävelyillään. Entistä enemmän tykkäsin juuri tästä vuodenajasta!



Mietinkin mitä eroa noilla Estorilin rannoilla on hollantilaisiin hiekkarantoihin verrattuna. Tulin siihen tulokseen, että Alankomaissa rantaelämä on reippaampaa; siellä on pallon pelaajia, leijan lennättäjiä, surffareita, liitovarjoilijoita ja frisbeen heittelijöitä jatkuvassa liikkeessä hiekalla. Tiedän, että jos nytkin mukana olisi ollut lauma lapsia ja reippaita kavereita, olisin yhtälailla ollut ilonpidossa mukana. Nyt kuitenkin nautin kävelyilläni rauhasta ja eleganssista. 






Hotellimme oli moderni, iso, ylellinen ja tällä kertaa aivan rannan tuntumassa. Meillä oli myös iso aurinkoinen parveke ja aamupala niin runsas, että se korvasi minulla lounaan kokonaan. Hotellivalinta ei ollut omamme, mutta kuulin että talvikaudella huoneen hinta ei ollut mitenkään mahdoton ja vain noin kolmannes varsinaisen sesonkiajan hinnasta. 

Jos aurinkoinen sää ei ollut pelkkää moukan tuuria, suosittelen talvimatkailua Lissabonin seudulle ainakin niille, jotka tykkäävät olla paljon liikkeellä, eivätkä makoile auringossa. Tosin keskipäivällä ainakin meidän partsillamme olisi voinut myös ottaa aurinkoa ihan bikineissä, niin kuumaa siellä oli.




Nyt pari päivää on vietetty taas kotikaupungissa Amsterdamissa. Viime yönä oli ollut pakkasta ainakin neljä astetta ja se tuntuu täällä jo ihan talvelta. Ensi yöksi on lupailtu jopa vähän lunta. Saapa nähdä, mitä se tarkoittaa..

Iloisia tammikuun talvipäiviä kaikille!
Tot ziens,
Leena

tiistai 3. tammikuuta 2017

Kolme pusua






 Nyt seuraa lisää kliseitä Hollannista ja hollantilaisista. Kuten esimerkiksi tämä suukko-asia.

Menetpä mille tahansa terassille tai kahvilaan hetkeksi istumaan ja katselemaan ihmisiä, huomaat varmasti uudestaan ja uudestaan samanlaisena toistuvan näytelmän. Smak-Smak-Smak. Hollantilaiset ystävät tervehtivät toisiaan poskipusuin. 

Täällä pusujen lukumäärä on yleensä kolme. Tosin muualta muuttaneita on Amsterdamissa noin puolet porukasta, joten tavatkin sekoittuvat ja kaikenlaista näkee. Kiva niin, sillä silloin ei ole itsekään kummajainen tapoineen ja tottumuksineen. 

Mistä tässä kaikessa pusuttelussa sitten oikein on kysymys? Kuka suukottaa ja ketä ja milloin kuuluu suukotella ja milloin taas ei? Vierestä katsottuna koko homma ei olekaan aivan niin selvää kuin aluksi voisi luulla.



Suukotteluun liittyy muutama löysä sääntö, jotka on hyvä tietää ennenkuin ryntää suin päin pussailemaan.

On siis hyvin tavallista tervehtiä suukottelemalla, mutta ei sentään umpimähkään ketä tahansa. Suukot on tarkoitettu hyville ystäville tai läheisille.  Päivittäin kohdattavia ihmisiä ei kuitenkaan välttämättä tällä tavalla joka kerta tervehditä.

Normina ainakin Amsterdamissa ovat suukot posken tietämille, mutta nämä suukot ovat todellisuudessa vain ns. ilma-suukkoja. Huulten ei pitäisi oikeasti koskettaa toisen poskea lainkaan. Olen huomannut, että useimmat myös maiskauttavat ilmassa huuliaan aika äänekkäästi. Itse olen jostakin syystä vähän varovainen näissä maiskautuksissa. 



On toki joitakin eroja käytännöissä, mutta yleensä naiset ovat suukko-asiassa aloitteen tekijöitä. Nainen myös antaa suukot sekä naisille että miehille, mutta miehet saattavat suukottaa toista miestä vain jos tämä on erityisen läheinen tai sukulainen. Usein ainakin vanhemmat miehet suukkojen sijaan vain miehekkäästi kättelevät toisiaan.

Aika mutkikkaalta kuulostaa, mutta käytännössä homma toimii kunhan sitä on joitakin kertoja harjoitellut. Riippuu hieman tervehtijöiden kotiseudusta, kummasta poskesta he suukottelun aloittavat. Alkuaikoina tarjosin hämilläni aina tietysti juuri sitä väärää poskea, mutta nykyisin koetan aluksi vähän kuulostella vastaparia ja toimia sitten ystävän tottumuksen mukaan. Muuten kolisee ikävästi, etenkin tällaisella rillipäällä.

Olen kuullut jostakin, että suukkojen lukumäärällä on Hollannissa oma merkityksensä: suukko sinulle, suukko minulle ja suukko kuningattarelle (ehkä nykyään kuninkaalle). Pitäneeköhän paikkansa? En tiedä, mutta aika hyvä selitys kuitenkin.




Hollantilaiset ehkä pitäisivät kuvavalintojani vähän arveluttavina, koska kuvat ovat viime kesän reissulta Cambridgesta ja osa siellä sijaitsevasta Fizwilliam-museosta ja viimeisin kuva majapaikastamme Suffolkista. Sallittakoon tässä kuitenkin tällainen pikantti monikulttuurinen pilkahdus. Tavatkin näet muotoutuvat aina vuorovaikutuksessa toisten kanssa.


No nyt! 
Kivaa tiistaita, mitä toivottelin jo eilen maanantaina joillekin.

Tot ziens,
Leena