perjantai 21. joulukuuta 2018

Jouluni aakkoset



Jouluhommeleiden välissä istahdin koneen ääreen ja päätin tehdä omista joulu-ajatuksistani tällaisen tutun aakkos-jutun. Eli mitä kustakin kirjaimesta näin joulun aikaan ensimmäisenä tulee mieleen. En ole aiemmin näitä aakkos-postauksia tehnytkään, mutta olkoon tämä ensimmäinen sellainen.

A  Amaryllikset, adventtikynttilät ja aineettomat joululahjat

B  Beetlehem ja koulun joulukuvaelmat, joissa pienet paimenet vähän epävarmasti mutta hartaasti astelevat pitkissä kylpytakeissaan ja keittiöpyyhkeet päässään.

C  lämpötilat. Celsiukset siis uunissa ja ulkona.

D   joulupöytään istahtavien dieetit. Kuka ei voinutkaan syödä pähkinöitä? Kuka ei syö punaista lihaa ja kelle raaka omena ei sovi? Olenhan muistanut kaikki?

E  lapsuuden enkelikello ja muut jouluiset enkelikoristeet

F  Fazerin minttusuklaakonvehdit

G  hehkuvan punainen ja höyryävä glögi

H  Hakaniemen halli ja mahtava jouluryysis aatonaattona. Hiki!!

I  ilomieli, ihmeet ja aaton illallinen

J  jännittävä odotus lapsuudessa, joulupukki.

K  kuusi, koristeet, kakut, kalat, kinkku, kalkkuna...


läheiset ihmiset, lumi varsinkin täällä Etelä-Suomessa, lämpöinen tunnelma

M  mantelit, jouluinen musiikki

N  nisset ja nasset

O  joulunpunaiset omenat

P  pukki ja porot

Q  auts, tämä on paha! Ehkä himmeästi loistava kuu jouluyön taivaalla. 

R riisipuuro

S  seimi-viritelmät etenkin katolisten maiden kirkoissa.
Tänä jouluna myös sohvat. Lainasohvat saapuivat viimein ja ovat ihan ok, vaikka tarkasti katsottuna ovat hieman nuhjuiset mallikappaleet. Kaikki siis kuitenkin ok ;-)

taatelit, joulutorit

U  uuni, josta monet joulun tuoksut leviävät kotiin

V  valo, vihreät kuusenoksat

X  suukot ja halaukset xxx

yllätykset, ystävät, yhdessäolo, yhteislaulut

Z  että Zen-olotila olisi kiva saavuttaa. Se taitaa kuitenkin onnistua vasta varsinaisen joulun jälkeen. Ehkä välipäivinä.

A  joulukaupunki Abo, paitsi että näppiksestäni ei löydy oikeata kirjainmerkkiä.

Ä  äidin perunalaatikko

Ö  öinen tähtitaivas ja hiljaisuus. Kaupungissakin.

Näiden kirjainten myötä toivotan Sinulle ja läheisillesi oikein mukavaa ja leppoisaa joulun aikaa.

Voikaa hyvin,
Leena 






maanantai 17. joulukuuta 2018

Ajatuksia lumi-maanantaina ja simpuran sohvat



Viikonloppua vietimme rauhallisesti kotikulmilla. Ohjelmassa oli pari lounasta jälkipolven edustajien kanssa vaihtelevissa kokoonpanoissa sekä kotona että ravintolassa, yhdet tunnelmalliset pihaglögit sinisessä hämärässä ja jouluvalojen loisteessa taloyhtiömme pikkuruisella sisäpihalla, yksi pikainen piipahdus Tuomaan markkinoilla  ja yksi galleriavierailu. Kaikki tuo oli meille poikkeuksellista ja pitkästä aikaa niin sykähdyttävän kotoisaa. Siis kovin erilaista kuin viikonloput Amsterdamissa.

Vaikka monta juttua jäi taas mieleen lämmittämään, eniten ajatuksissani on yllättäen tainnut pyöriä tuo vierailu Galleria Duetossa Kalevankadulla. Siellä oli meneillään Kuutti Lavosen näyttely. Minulta koko juttu olisi luultavasti mennyt tässä tohinassa ohi, mutta kulttuuriasioissa valpas perheen keskimmäinen oli huomannut ilmoituksen näyttelystä. Hän tietää, että me tykkäämme Lavosen grafiikasta ja kysyi lähtisimmekö hänen mukaansa käväisemään näyttelyssä. Tottakai lähtisimme! Varsinkin kun paikka oli vielä kävelyetäisyydellä kotoa. Lisäksi meillä kävi ihan uskomaton tuuri, sillä taiteilija itse oli tulossa sopivasti paikalle kertomaan näyttelyssä olevista teoksistaan.


Muutama erityisen kaunis kuva jäi mieleeni, vaikka jokaisen noista teoksista olisin kyllä heti ottanut omalle seinälleni, jos niitä vain olisi tarjottu ;-). Lavonen puhui työstään ja teoksistaan kiinnostavasti ja jotenkin henkilökohtaisesti ja kauniisti. Olin aivan myyty. Haaveissani on vielä joskus ostaa omaankin kotiin joku noista hänen upeista kasvokuvistaan. Niistä huokuu ihan erityistä, minuun vetoavaa levollisuutta ja syvyyttä.


 Mutta jotta koko postaus ei nyt menisi ihan hymistelyksi, niin olihan kuluneessa viikonlopussa myös eräs asia, joka sai meikeläisenkin lähes hermoromahduksen partaalle. Nimittäin  simpuran SOHVAT!  Heti ensimmäisinä päivinä Suomeen muutettuamme, kävimme tilaamassa uudet sohvat olkkariin. Valitsimme ihan tavalliset, aika eleettömät perussohvat eli ei mitään erityistoiveita tai kommervenkkejä sen suhteen. Valmistaja on suomalainen yritys ja kaiken piti sujua ihan kitkattomasti. Tosin meille kyllä kerrottiin, että toimitusaika olisi kokonaiset viisi viikkoa. No, onhan se aika pitkä aika, varsinkin kun vanhat sohvat jäivät Amsterdamiin kierrätykseen, mutta ajattelimme kuitenkin selviävämme. Olihan meillä neljä kohtalaisen mukavaa rottinki-nojatuolia, joilla voi istuskella olkkarissa. Lisäksi olimme jo hankkineet vierashuoneeseen sellaisen lököttely-vuodesohvan yövieraita varten. Siinä on mukava löhöillä telkkaria katsellessa, mutta mikään olkkarin kaluste se ei tietenkään ole. 


Mutta, mutta. Ne viisi viikkoa jo olivat ja menivät, eikä sohvasta kuulunut mitään. Kun vihdoin asiasta lähdimme kyselemään, kävi ilmi, ettei sohvan valmistaja ollutkaan saanut toivomaamme verhoilukangasta, joka muuten oli aivan samaa kuin liikkeen näytteillä olleessa sohvassakin oli ollut, eli ei mitään erikoisuutta siinäkään mielessä. Huonekaluliikkeen myyjä pahoitteli tilannetta ja kertoi, että sohvamme olisivatkin valmiit vasta joskus ensi vuoden puolella, ehkä viikolla 3 tai 4. Oikeesti?!!!  

Muuten yrittäisin ottaa asian pelkällä huumorilla, mutta jouluksi meille on tulossa vieraita enemmän ja vähemmän ja melkein joka päivä. Näin jo sieluni silmin, kuinka yritämme saada appivanhempani ja omat vanhempani istumaan vierekkäin riviin vierashuoneen lökösohvaan, johon parhaalla tahdollakin mahtuu vierekkäin vai kolme takamusta. Kääk tosiaan! Ja entäs ne muut vieraat?


Lopputulemana sieltä liikkeestä luvattiin ensi viikolla lähettää meille lainasohvat siksi kunnes omamme ovat valmiit, mutta kyselyistämme huolimatta meille ei selvinnyt, millaiset viritykset sieltä meille lopulta rahdataan. Saas nähdä.  

Nyt tätä kirjoittaessani minua jo vähän naurattaa koko juttu, mutta perjantaina ei vielä huvittanut yhtään. Onneksi kaikki jouluvieraat ovat tuttuja ja ymmärtävät tilanteen, mutta olisihan se itsellekin ollut kiva saada huusholli siltä osin kuntoon jouluun mennessä. Ja tällä tuurilla sieltä raijataan meille lainaan vielä jotkin kretuliinit plyyssiseslongit. Vaikka onhan se niinkin, että aika pienet on murheet, jos tuollaisilla selvitään.


Toivottavasti sinä saat jo rauhoittua odottamaan vähän vähemmän yllätyksellistä joulua.Tänään maanataina on meillä muuten ollut tämän talven ensimmäinen kunnollinen lumi-päivä. Kaunista ja ihanaa, vaikka vielä vähän märkää. 
Postauksen kuvat ovat tavalliselta keskipäivän ruokkis-kävelyltäni.

Lumenpehmoiset terkut!
Leena

tiistai 11. joulukuuta 2018

Vielä se vähän piilottelee.. piparkakunko takana?




Vielä se vähän piilottelee. Se joulu. Onneksi on aikaa etsiskellä. Neljään vuoteen en ole suomalaista joulua rakennellutkaan, koska  olemme asustelleet muilla mailla. Toki joitakin jouluvalmisteluja oli kiva tehdä Hollannissakin, mutta koska joka joulu matkasimme sieltä kuitenkin Suomeen pyhiksi, ei tehnyt mieli kovin kummoisia sinne Amsterdamin kotiin järjestellä. Suomessa sitten nautimme läheisten valmistamasta joulusta ja kotiin palattua keräsimme ne vähäisetkin joulukoristeet melko nopeasti pois. Alankomaissahan joulu ei ole kovinkaan kummoinen juttu. En taida olla mikään jouluhössöttäjä muutenkaan, mutta kovin minimiin kaikki on viime vuosina jäänyt.

Nyt on taas aika valmistella myös omaa joulua ja vuorostamme me voimme kutsua läheisiä kotiimme nauttimaan yhdessäolosta ja oikeanlaista tunnelmaa tuovista jutuista. Tässä onkin tullut vähän perusteellisemmin taas mietittyä, mitkä asiat oikeasti tuovat sitä aitoa joulumieltä itselle ja mitkä jutut taas ovat tärkeitä muille läheisille. Niistä sitten yhdistelemällä ja perinteitä sekoittelemalla saamme toivottavasti aikaan kaikille hyvän mielen ja oikeanlaisen tunnelman.

Aloitin siitä varmimmasta ja helpoimmasta hommasta ja leivoin ensimmäisen satsin joulupipareita. Pipariohjeeni on tuttu jo vuosien takaa. Se on joskus napattu varmaankin jostain vanhasta naistenlehdestä ja olen nähnyt sen pyörivän myös joissakin blogeissa, eli se on muidenkin mielestä hyvä ohje. Laitan sen vielä tänne blogiin muistiin, sillä tähän asti se on ollut kirjoitettuna nuhjuiselle vihkon sivulle ja jouduin jo sitä hitsin vihkoa etsimään kissojen ja koirien kanssa, koska muuton jäljiltä tavarat hakevat vielä omia paikkojaan. Onneksi se löytyi tälläkin kertaa!

Joulupiparit

250 g voita
4 dl fariinisokeria
3 tl kanelia
3 tl kardemummaa
2 tl inkivääriä
1 tl neilikkaa
1,5 tl maustepippuria
2 munaa 
6,5 dl puolikarkeita vehnäjauhoja
2 tl soodaa

Kiehauta kattilassa voi, fariinisokeri ja mausteet. Anna jäähtyä.
Sekoita mauste-sokeriseokseen ensin munat ja siivilöi sitten joukkoon vehnäjauhot, joihin sooda on huolellisesti sekoitettu.
Sekoita taikina tasaiseksi. Tässä vaiheessa seos on aika löysää, mutta kun se kovettuu jääkaapissa yön yli, se on juuri sopivaa kaulittavaksi. Voit käyttää vielä kaulimisessa jauhoja apuna.

Paista pipareita 175 asteessa n. 7-12 minuuttia (uunista ja pipareiden paksuudesta riippuen). Tarkkana saa olla, sillä piparit palavat herkästi, jos huomio hetkeksikin herpaantuu.

Meillä nämä tämän joulun ensimmäiset piparkakut ovat tehneet hyvin kauppansa. Viikonloppuna vein pipareita purkillisen myös vanhemmilleni Pirkanmaalle, joten ehkä pitäisi vielä ehtiä paistella toinenkin satsi ennen joulua. 

Hollannissa syötiin muuten hyvin saman tyyppisiä pipareita oikeastaan ympäri vuoden. Siellä niitä kutsutaan nimellä speculaas. Kaikki tuntuvat tykkäävän näistä pikkuleivistä kovasti ja kaupoista löytyy esimerkiksi muiden makeiden leivän päälle tarkoitettujen levitteiden lisäksi piparkakuista tehtyä maapähkinävoin kaltaista tahnaa. Miltä kuulostaisi aamupala- tai lounasvoileipä piparipäälysteellä? No juu ei. Ainakaan minulle.

Ehkä se joulu alkaa sieltä hiljalleen kurkistella näitä hommeleita viritellessä. Kuinkas sinulla? Tuleeko joulufiilis kummemmin hössöttämättä, vai kuulutko siihen joukkoon, joka siivoaa kaapit, laatikot, ullakon ja autotallinkin ennen kuin voit rauhoittua nauttimaan joulurauhasta? 

Pipariterkuin,
Leena






keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Sinterklaas-tervehdys ehkä viimeistä kertaa ja asiallisia uutisia




Tänään keskiviikkona, 5.12., Hollannissa vietetään Sinterklaas-juhlaa. Se on vähän kuin joulu hollantilaisittain. Mutta mikä oikeastaan on tämän juhlan idea ja ydin?! Sitä mekin ihmettelimme jo ensimmäisenä talvena kun neljä vuotta sitten totuttelimme silloiseen uuteen kotimaahamme. 

Meille selvisi, että Sinterklaas on Hollannissa vuoden rakastetuin ja odotetuin juhla, ja hollantilaiset ovat kovin ylpeitä tästä hienosta juhlastaan.  Siihen liittyy paljon erilaisia traditioita ja suomalaisin silmin aika kummallisiakin käänteitä

Sinterklaasin kerrotaan juontavan juurensa kolmannella vuosisadalla Turkissa eläneeseen Miran piispaan St. Nicolausiin. Legendan mukaan hän pelasti kaupungin nälänhädältä, herätti henkiin joitakin kuolleita lapsia ja tarjosi jalokiviä ja myötäjäisiä köyhille tytöille, niin ettei heidän tarvinnut ryhtyä prostituoiduiksi. Siis hyvin hurskas heppu.

Nykyisin tuo samainen tyyppi seilaa marraskuun lopulla Hollantiin laivalla -Espanjasta!! Älkää kysykö, että miksi ihmeessä Espanjasta, siihen en ole saanut kunnollista vastausta. Niin se vain  menee. Ulkoisesti Sinterklaas on puna-asuinen, valkopartainen vanha mies (muistuttaa vähän länsimaista joulupukkia), jolla on päässään iso punainen piispanhattu ja usein vielä hehkuvanpunainen samettiviitta harteillaan. Sinterklaas ratsastaa suoraan laivasta vuosittain vaihtuvaan hollantilaiseen rannikkokaupunkiin valkoisella Amerigo-nimisellä hevosellaan ja mukanaan hänellä on myös joitakin mustakasvoisia apulaisia. 



Apulaisia kutsutaan nimellä Zwarte Piets (suom. ehkä lähinnä Musta-Pekka). Zwarte Piet-hahmolla on usein päässään musta afro-peruukki, mustattu naama ja punaiset huulet sekä värikkäät vaatteet. Näistä apureista käytiin todella kovaa debattia ainakin kaikki nämä neljä vuotta, jotka Hollannissa asuimme. Ja varmasti asiasta on keskusteltu kiivaasti ennen tuota aikaa ja keskustelu näemmä jatkuu edelleen tästä eteenkin päin. Taustalla on hollantilaisten siiromaa-aikojen aiheuttamat syvät traumat ja syyllisyys orjakaupasta ja muista kauheuksista, joita Hollannin historiaan eittämättä kuuluu.



Osa hollantilaisista näkee hahmon hyvinkin rasistisena ja osa taas pitää hahmon ulkomuotoa täysin hyväksyttävänä ja hauskana. Jälkimmäiset muistavat jo lapsena rakastaneensa juuri Zwarte Pietiä ja nykyisinkin esimerkiksi koulujen juhlissa kaikki haluaisivat esittää juuri tuota iloista, vähän ilkikurista lahjoja jakelevaa veijaria. Ristiriitaa on yritetty pehmentää tarinalla, jonka mukaan musta väri apulaisten kasvoissa johtuisi noesta, mitä on tarttunut kasvoihin, kun urhea Piet on tuonut lahjat savupiipun kautta koteihin. Niin tai näin, ehkä kiista joskus ratkeaa. Tai sitten ei. Ainakaan hollantilaiset eivät selvästikään kaipaa meidän muiden neuvoja tai suosituksia asian ratkaisemiseksi. Me kun emme voi ymmärtää kaikkea mitä perinteeseen oikeasti liittyy. 

Joka tapauksessa marraskuulta joulukuun viidenteen Hollannissa törmäsi noihin mustiksi maalattuihin kasvoihin kaikkialla: lehdissä, TV:ssä, näyteikkunoissa, mainoksissa lahjapapereissa, makeisissa... ja vaikka missä. Niiltä ei voinut välttyä.

Lahjat jaetaan juuri Sinterklaasina 5.12. Sitä ennen, edellisenä iltana, lapsilla on kuitenkin tärkeä tehtävä. Heidän pitää laittaa Amerigo-ratsulle heiniä ja/tai porkkana omaan kenkäänsä ja asettaa kenkä takan eteen. Jos takkaa ei ole, lämmityslaitekin kelpaa. Tai eteinen. Kunhan herkut ovat hevosen saatavilla. Sinterklaas apulaisineen toimittaa sitten puolestaan lahjat kilteille lapsille. 

Vaikutti siltä, että jokaisessa perheessä oli vähän omanlaisensa käytännöt, mutta lahjat jaetaan tuona nimenomaisena päivänä, ei niinkään jouluna. Varsinainen Joulu on enemmänkin vain kirkollinen pyhä. Jouluaatto on ihan tavallinen työpäivä ja  Joulupäivänä sitten ehkä syödään perheen ja läheisten kesken vähän juhlavampi illallinen. Mitään varsinaisia jouluruokia ei näyttänyt olevan, vaan kukin herkutteli omalla tavallaan.Toki kauppiaat yrittävät venyttää lahjakautta jouluun asti ja ainakin Amsterdamissa asuu niin paljon muualta tulleita, että joulukin alkaa näkyä bisneksessä enemmän. Ja toki runsaslukuiset turistit tulevat myös Amsterdamiin jouluostoksille, joten lahjakausi kaupoissa ja tavarataloissa pitenee vääjäämättä. Hollantilaiset kun ymmärtävät kaupanteon päälle.

Meillä täällä Helsingin kodissa Sinterklaas näkyi lähinnä niin, että olimme tuoneet mukanamme pari pussillista kruidnoten-palleroita, eli kivikovia piparitaikinasta leivottuja nappeja, joita Zwarte Piet-hahmot heittelevät Sinterklaas-kulkueissa ympäriinsä. Olen huomannut, että he yrittävät leikkisästi tähdätä etenkin täti-ihmisten päähän. Kivasti kopsahtaa. Tiedän kokemuksesta. No, me emme intoutuneet pipanoita heittelemään, vaan napsimme suuhumme muutamia ihan vaan nostalgiasyistä. Tosin ilta on vielä nuori...




Muuten tällä viikolla on tullut mietittyä ainakin uutislähetyksiä ja TV-mainoksia täällä Suomessa.

Kun olen pitkästä aikaa ehtinyt katsoa kotimaisia TV-ohjelmia ja mainoksia, ne näyttävät oikeastaan aika mainioilta. Päälimmäisenä vaikkapa uutislähetyksistä jää mieleen rauhallinen, vähän pysähtynyt poljento. Aiheita maltetaan taustoittaa ja tapahtumia selostetaan kiihkottomasti. Lähes värittömästi. Asiallisuus on selvästi vallalla. Puheen rytmi on hidas ja kerran jopa luulin, että olen eksynyt selkouutisten puolelle, koska uutistoimittaja jaksoi artikuloida kaikki sanat niin perinpohjaisen selkeästi, hitaasti ja huolellisesti. Huomaan, että tykkään  näkemästäni ja kuulemastani. 

Eräs syy mieltymykseeni voi toki  olla se, että olen nyt vain äärimmäisen helpottunut, kun ei enää tarvitse yrittää pysyä kärryillä vieraan kielen nopeassa puhetulvassa, mutta uskon, että se ei ole ainut syy. Suomalainen tyyli sopii minulle. En kaipaa vauhdikasta, värikästä, tilkkutäkkimäistä ja tiukkaa tietopakettia. Sellaisen löydän halutessani CNN:ltä tai BBC:ltäkin. Toki olen varma, että hätäisempiä tuo verkkaisuus varmasti ärsyttää. Minä kuitenkin nautin siitä ja sellaisesta muutenkin vähän kotikutoisesta meiningistä. 

Myös TV-mainokset näyttävät täällä erilaisilta. Toki joitakin suurten brändien tuotteita mainostetaan täälläkin samalla tavalla kuin Hollannissa (jotkut pesuaineet, kahvit, autot..), mutta meidän suomalaisten omat mainokset kyllä erottautuvat, ainakin minun mielestäni, ihan positiivisesti edukseen. Varsinkin huumori on täällä hieman erilaista. Lempeämpää ja hyväntahtoisempaa. Muistan, kuinka minua Hollannissa alkuaikoina hämmensi kovasti mainos, jossa pizza-kuski toimitti tilauksen asuntolaivaan nuorelle parille. Herkun saatuaan nuoret keskittyivät nautiskeluun niin perusteellisesti, että eivät huomanneet pizzakuskin putoavan kanavaan. Melua (avunhuutoja) kuultuaan, he potkaisivat vain kajuutan oven kiinni ja jatkoivat syöpöttelyään. No, tietenkin se oli vain vitsi, eikä siitä kenenkään kuulunut ottaa hernettä nenäänsä, mutta minusta se ei oikeastaan ollut hauska vitsinäkään. Ehkä vielä jossakin sketsiohjelmassa.. mutta mainoksessa..

No, onhan sitä pahempaakin nähty, joten tuohon on turha juuttua. Hollannissa osattiin ehkä vapautuneemmin muutenkin nauraa (varsinkin toisten) kömmähdyksille. Suomessa tietty hienotunteisuus on tavallisempaa, mutta siitä ehkä sitten joskus toiste.

Nyt toivotan kaikille ensin kivaa Sinterklaas-iltaa ja sitten oikein juhlallista huomisen itsenäisyyspäivää!

Lämpöisin terkuin,
Leena

perjantai 30. marraskuuta 2018

33 kysymystä, joihin bloggarin mies vastasi




Jo jonkin aikaa sitten oli Annukan kivassa blogissa hauska haaste, jossa bloggaajan mies vastailee 33 kysymykseen. Siihen minäkin halusin tarttua, vaikka lopputulos ennalta hieman huolestutti ja pelotti. Muuttohommien hötäkässä pidin eräänä iltana pienen huilitauon ja tajusin hetkeni koittaneen, kun K oli makkarin nurkkaan ahdistettuna ja ruuvimeisselin kanssa kasaamassa yhtä uutta kalustetta. Haa! Minä tartuin tilaisuuteen. Kysymyksiin keskittyminen taisi välillä olla vähän hankalaa ja jouduin esittämään jokusen niistä pariinkin kertaan, kun nikkarointi vei huomion toisaalle, mutta tyylilleen uskollisena mies kuitenkin vastaili ja selvästi mietti vastauksiaan.  

Ja minä toimin kirjurina. Muutaman vastauksen perään oli kursiivilla pakko kommentoida pari sanaa, vaikka ei ehkä olisi pitänyt sotkeentua hommaan lainkaan. 




1. Mitä oikeasti ajattelit minusta ensitreffeillämme?
Ihana reipas ja selkeä nuori nainen!


2. Nauranko vitsille, mitä en oikeasti tajua?
Et, vaikka naurat kyllä muuten aika usein ja ihastuttavasti. 
  
3. Pidänkö halailusta?
Kyllä tykkäät, kunhan oikea henkilö halaa oikealla tavalla.

4. Halusinko pienet vai isot häät? 
Isommat kuin arvasinkaan. Ja tunnelmalliset ja todella kauniit.

(Meillä oli kyllä minun mielestäni aika pienet häät, mutta K varmasti tietää, etten tykkää olla minkäänlaisten juhlien keskipisteenä).



5. Olenko koskaan rikkonut lakia?
Olet. Vaikka niin taitaa käydä etupäässä ihan huomaamattasi ja vain sellaisissa pikkuasioissa. Kävelet vaikka epähuomiossa päin punaista valoa ;-).

6. Millainen on voileipäni? 
Helppo juttu! Tuore, lämmin, tuoksuva, rapeakuorinen ja vastapaistettu. Päällä jotain terveellistä.

7. Millaista musiikkia kuuntelen?
Tunnelmaan sopivaa. Olet aika tarkka laadun suhteen.

8. Mitä pelkään?
Sukeltamista ja läheisten joutumista onnettomuuksiin.

9. Kestänkö stressiä?
Vain kohtuullisesti ja vain hyvästä syystä.

10. Oudoin tapani?
Hidastat kävelyä vähän väliä ja jäät ihmettelemään ympäristön pieniä yksityiskohtia.

11. Mihin työhön et missään tapauksessa laittaisi minua?
Leikkaussalihoitajaksi!
(K on joskus itse työskennellyt leikkaussalissa ja tietää millaista siellä on ja tietää myös, etten kestä  katsoa edes telkkarista kun jotakuta pistetään neulalla tai jotakin muuta yhtä kamalaa. Uuuu! Tätä kirjoittaessakin heikottaa).

12. Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävän, kuolleen tai kenen kanssa tahansa, kuka se olisi?
Kerttu-mummosi
(Oikeassa oli. Olisi ihanaa tavata hänet nyt aikuisena. Samoin muutkin isovanhempani. Olisi paljon juteltavaa ja kyseltävää).

13. Jos voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?
Matkustaisit valoisille leveysasteille. Ja vastapainoksi ostaisit myös oman luodon saaristomereltä.

14. Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?
Taas helppo! Marjapuuronpunainen. Se kuvastaa lämpöäsi ja maanläheisyyttäsi.
(Hmmm.)

15. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä? 
Epärehellisyys





16. Mikä on suosikkiroskaruokani?
Popcornit

17. Rumin vaatteeni, mistä minä pidän, mutta sinä et?
Äitisi vanha yöpaita!!
(Apua! Onko mulla sellainen!? Ai joo, se Nanson oranssi, jossa on noloja egyptiläisiä kuvioita :-/ Sori siitä).

18. Mikä oli viimeisin tekstiviestini, minkä lähetin sinulle?
Peukutus, kun olin kertonut olevani matkalla kotiin.

19. Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan?
Kyllä. Haluat, että sinua silloin hoidetaan ja huolletaan.

20. Kun riitelemme, miten käyttäydyn?
Rauhallisesti ja päättäväisen varmana oikeassa olemisestasi.

21. Menemme ravintolaan, mitä tilaan?
Jonkin värikkään kasvisannoksen. Tai vaihtoehtoisesti kalaa.

22. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?
Valokuvauksen ja kävelyillä ympäristöä tarkkaillen.

23. Mikä saa minut todella vihastumaan?
Sinua on vähän vaikea saada vihastumaan. Lasten huono kohtelu saa sinut kyllä suuttumaan.
(Kyllä! Omien tai muiden lasten).

24. Entä piristymään?
Kunnon naurut. Ja minä.

25. Millainen olen aviovaimona?
Luotettava ja huolehtivainen.
(A-ha. Siis aika tylsä tyyppi).

26. Kumpi sanoi ensin Rakastan sinua, ja missä se tapahtui?
Minä. Mun luona.

27. Mitä teen heti ekana aamulla?
Toivotat ihastuttavasti hyvää huomenta. Väsyneenäkin.
(Oikeasti en kyllä taida olla mikään aamu-tyyppi, mutta ihanaa, jos joku näkee asian noin).

28. Millaisia vaatteita käytän kotona?
Rentoja hauskoja kotiasuja.

29. Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?
Keittiökoneiden kelloja et kyllä osaa siirtää oikeaan aikaan.

30. Kumpi määrää kaapin paikan?
Sinä osoitat paikan kaapille. Olet oikeastaan ihan klassinen esimerkkitapaus tässä asiassa.
(Vai oikein klassinen. Justiina siis ;-)).



31. Mikä on paras luonteenpiirteeni?
Niitä on monta.  Ööö... kärsivällisyys ja ymmärtäväisyys...
(Harmi, kun en muista mitä aiemmin oli tapahtunut, kun tuollaiset ominaisuudet tulivat hänelle ensimmäisinä mieleen :-)).

32. Entä paras piirre ulkoisesti?
Herkät vartalon kaaret.
;-)

33. Ihanin yhteinen muisto?

Kun häämatkallamme Amalfin rannikolla kiipesimme vuokraamamme talon katolle ja istuskelimme siellä kahdestaan ja katselimme kaukaisuudessa siintävää Caprin saarta auringon laskiessa mereen.
(Juu-u. Muistan kyllä. Oli aika romanttista tosiaan).

Jutun kuvat ovat jälleen kerran keskipäivän kävelyltä, nyt tuolta eteläisestä merenrannasta. Nyt pääsi jo siltaa pitkin Uunisaareen!




Uunisaaren kahvila oli auki ja siellä nautin ihanan lämminsavulohileivän, jonka päällä oli mehukkaita mummonkurkkuja. Kyytipojaksi otin todella hyvää haudutettua teetä. Ihana lounashetki kauniissa maisemissa antoi voimia arjen juttuihin. Ja tietenkin SE AURINKO. 

Siinä se marraskuu vilahti ja viimeistä viedään! Kuun alku oli apea ja hämmentävä, mutta loppua kohti alkoi elämä taas asettua uomiinsa. Ja Helsingin rannat tuntuvat kyllä niin omilta ja tutuilta. Ensimmäisen kerran muutin tänne kahdeksankymmentäluvun alkupuolella opiskelemaan ja asuin kuusi vuotta Viiskulman tienoilla, joten Kaivopuiston rantoja on tullut kierreltyä erinäisiä kertoja. Siellä olen aikoinaan työnnellyt lastenrattaita ja muitakin mukavia muistoja noihin rantoihin liittyy. Nyt oli taas hyvä
palata. Vaikka sitten marraskuussa.

Iloista joulukuun alkua kaikille. Jo huomenna!

Heipat,
Leena

torstai 22. marraskuuta 2018

Tervehdin teitä talvisukkahousuilla



Ihana vähän kalpeankeltainen aurinko on pilkahdellut muutamana päivänä ja ilostuttanut minua enemmän kuin voisi uskoa. Olen järjestänyt ohjelmani siten, että olen päässyt noin tunniksi ulos valoisaan aikaan ja kulkenut tarkoituksella reittini niin, että kulkusuunta on mahdollisimman paljon vastavaloon. Verkkokalvoni ovat huutaneet hoosiannaa ja aivot saaneet eliksiirinsä. Mahtavaa.

Kotona raahasin väliaikaisen kirjoitustason olohuoneeseen etelänpuoleisen ikkunan eteen, jotta saisin päivänvaloa myös ikkunan kautta maksimaalisen annoksen. Kaikki siis hyvin. Tosin huomasin, että ikkunat kaipaavat kipeästi tiivistämistä. Tuossa istuessani ja kirjoittaessani sormet nimittäin olivat aivan kohmeessa. Tajusin että ennen kuin tiivistykset on hoidettu, tarvitsisin käsiini sormikkaat, joista on sormenpäät auki. Kutsutaankohan niitä kynsikkäiksi? 

Mutta valo on nyt tärkeintä ja sitä onneksi järjestyi. Muutenkin alkupäivien lamaannus alkaa helpottaa. Kiitos kaikille rohkaisusta ja tsempeistä!


Aika raikkaalta on viime päivinä oudokseltaan tuntunut. Eilen kävelylenkilleni puin farkkujen alle ensimmäistä kertaa vuosiin 40 denierin sukkahousut. Ihan totta! Vaikea itsekin uskoa asiaa todeksi, sillä ainakin viimeiset 10 vuotta minulla on ollut todellinen vihasuhde kaikkiin sukkiksiin ja olen vältellyt sellaisten pukemista viimeiseen asti. Toki juhlatilaisuuksissa hameita käyttäessäni olen myöntynyt tai vaihtoehtoisesti käyttänyt stay up-sukkia, mutta housutyttönä olen kyllä muuten pärjäillyt ilman noita kamalia rysäpöksyjä. Vaan kuinka ollakaan; nyt rakastuin paksuihin lämpimiin sukkahousuihini. Olipa mukava suihkia menemään, kun ei tarvinnut palella. Ja hei, mittari oli vain nollassa. Mitähän keksin pukea päälleni oikeilla pakkasilla? Pilkkihaalarin? 

Kun järjestelin muuttolaatikoista kirjoja hyllyyn, käteeni sattui Sinikka Nopolan kirja Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla, ja siitä tuli ajatus tämän postauksen otsikkoon. Olkoon nyt kuitenkin paksumpaa neulosta tämä tämänkertainen tervehdys. Kevääseen on sentään vielä aikaa.


Minun lisäkseni monet muutkin taitavat olla vähän kohmeessa. Sukkiksilla tai ilman. Siltä ainakin vaikuttaa, kun pitkästä aikaa kuljeskelee tuolla kaduilla. Luulin jo, ettei täällä meno oikeastaan poikkea keskisemmästä Euroopasta enää kovinkaan paljon, mutta huomasin, että etenkin ihmisten varautuneisuus on yhä vähän näkyvämpää täällä. Ohikulkijaa ei juuri kukaan oikein uskalla katsoa kohti, vaan omat kengän kärjet tai kadun reunuskivet näyttävät olevan kiinnostavampia. Ja ihan kamalaa, jos joku sattuu lisäksi hymyilemään vastaantulijalle. 


Minua on pidetty varmaan vähän pelottavana, kun olen välillä vahingossa sattunut katsomaan kadulla jotakuta vastaantulijaa silmiin. No, ehkä vähän liioittelen, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Onneksi olen sentään ymmärtänyt tervehtiä vain oman taloyhtiömme asukkaita rapussa ja hississä. Amsterdamin asuntoalueilla ihmisillä on tapana tervehtiä kotinurkilla vastaantulijoita, vaikka heitä kaikkia ei tunnistaisikaan. Se tuntui ihan kivalta kun siihen tottui ja siitä tuli jopa sellainen turvallinen ja kotoisa olo. Kyseessä on sellainen Hyvissä aikeissa tässä ollaan-tervehdys. 


Hollannissa myös tervehdittiin kuuluvalla äänellä muita paikallaolijoita, kun astuttiin sisään vaikkapa apteekkiin, kivijalkakauppaan, leipomonmyymälään, lääkärin odotushuoneeseen jne. Täällä Helsingissä niin tehdessään saa osakseen vähintään kummastuneita katseita. Ehkä sellaista pidetään jopa jonkinlaisena huomionhakuisuutena. Hyvässä lykyssä joku kiusaantuneena murahtaa vastauksen tervehdykseen. Tai sitten ei.


Ja tiedän. Minustakin sellainen saattoi ennen olla vähän kiusaannuttavaa, noloa tai ainakin aika maalaista. Kuten myös se, jos joku ryhtyi muuten vain juttusille bussipysäkillä, jonottaessaan, kahvilassa, junassa tai muualla, missä ihmisiä ympäröi jonkinlainen ihana yksityisyyden kupla. Tosi rasittavaa! Ihan totta. Niin minustakin aiemmin oli. Ja nyt huomaan itse olevani sellainen outo höpöttäjä. Olen taas neljä vuotta vanhempi kuin täältä lähtiessäni ja reilusti viisikymppisiltä täti-ihmisiltä voi tietysti (Suomessakin) odottaa jo yhtä sun toista, mutta kuitenkin. Oikeasti! Toivottavasti saan  anteeksi ja hämmentävä käytökseni laitetaan iän piikkiin. Itse en olisi kuitenkaan neljä vuotta sitten uskonut, että näin nopeasti, jos koskaan, meikäläisestä introvertti-ihmisestä tulee tuollainen lörppö.


Luulin, että kovin paljon nuo neljä vuotta ulkosuomalaisena eivät minua ole muuttaneet, mutta tuon verran siis ainakin. Ja voi tietysti olla, että riittävästi kummastuneita mulkaisuja saatuani vähitellen alan taas maastoutua muiden joukkoon, painan katseeni kiltisti katuun ja alan toimia normien mukaisesti. Ehkä silloin tällöin uskallan kuitenkin hymyillä. Jopa vieraille vastaantulijoille ja ihan ilman taka-ajatuksia.

Eilan illalla kävimme muuten katsomassa Kaupunginteatterin Pullo Cavaa ja aurinkoa-esityksen. Siellä hymyä riitti ja naurettiin ääneenkin. Jes! Hyvää tekevää kaamoksenkarkotusta.

Kuvissa Suvilahden kaasukello sekä näkymiä Kruununhaasta ja Tervasaaresta 

Kivaa loppuviikkoa ja viikonloppua sinne.

Terkuin,
Leena


torstai 15. marraskuuta 2018

Kotona ollaan!



Kotona tosiaankin ollaan. Maisemani vaihtuivat Amsterdamin kanavista Krunikan rantoihin ja merenlahtiin. Ihan helppo ei paluumuutto Helsinkiin ollut, mutta täällä sitä nyt lopulta ihmetellään ja yritetään taas sovittaa itseämme entisiin uomiin. Mutta ennenkuin solahdan takaisin tuttuihin rutiineihin, yritän hetken katsella ympärilleni avoimin silmin ja uteliain mielin. Tiedän, että tällaista mahdollisuutta ei luontevasti synny ihan pian uudelleen.

Mutta mutta. Lupasin kertoilla vähän varsinaisesta muutosta ja siitä kuinka kaikki lopulta sujui. Viimeksi jäin vuodattamaan kaappi-asioita, mutta toki paljon muuta oleellisempaakin mietittävää oli.


Kuin ihmeen kaupalla saimme ylimääräiset kalusteet ja tavarat myytyä tai toimitettua kierrätykseen. Erityisesti minua ilahdutti kun sattumalta kävi ilmi, että tuoleja ja terassin pöytää tuli noutamaan nuorimmaisemme entinen, nykyisin Amsterdamissa asusteleva, koulukaveri. Asia selvisi kun tarkkanäköinen nuori nainen äkkäsi eteisaulan seinältä valokuvan, jossa hymyili tutun näköinen tyyppi. Kyllä maailma on pieni! 

Varsinaisen muuttopäivän aamuna muuttofirman riuskat miehet saapuivat kuin tuulispäät ja pistivät hösseliksi. Keittiön ikkunasta kaikki pahvilaatikot ja isot kalusteetkin sitten taas laskettiin hissilavalla alas sellaisella ammattitaidolla, että meitä hitaampia hirvitti. Vaikka samaa tietä oli aikoinaan kaikki raijattu sisäänkin, olin jo unohtanut toimituksen lennokkuuden. Ihan käsittämätötä! Eniten minua hirvitti alhaalla kadulla soljuva polkupyörä- ja jalankulkuliikenne.  Ajoittain oli kyllä pakko sulkea silmät ja poistua takavasemmalle. Vahinkoja ei onneksi tapahtunut. Huh.

Seuraavana päivänä teimme sitten lopullisen muuttosiivouksen ikkunanpesuineen kaikkineen. Vuokraisännän edustaja kävi  tekemässä tällä kertaa sen lopullisen tarkastuksen ja näytti olevan tyytyväinen. Hän otti muutaman uuden valokuvan nyt tyhjästä asunnosta ja kirjasi kaiken taas uudelleen papereihinsa. Edellisellä tarkastuskerralla valokuviin tuli mukaan täyden jääkaappimme sisällys ja tiskikoneen likaiset astiatkin :-/

Nyt elämme pienoisessa jännityksessä, sillä vuokratakuun, eli kahden kuukauden vuokran, palauttamisesta ei ole vielä kuulunut mitään. Onneksi meitä oli etukäteen vähän varoiteltu homman mutkikkuudesta, joten vielä hermo kestää odottelua. Hollannissa vuokralaisen asema kyllä näyttää olevan koko lailla heikompi kuin täällä Suomessa.





Täällä olivat vuokralaiset tehneet olohuoneen seinään 12 jäätävää reikää, kun olivat kiinnittäneet valtavan kotiteatterilaitteiston paraatipaikalle, mutta siihen ei kuulemma meillä ole nokan koputtamista. Ei siis kannata syynätä tai valokuvailla isojakaan reikiä, koska asukkaalla on oikeus asua ja elää. No, pikku juttu, vaikka aluksi moiset holet hieman harmittivat. Meillä ei ollut aikaa nyt heti tehdä remonttia, joten reikien päälle on vain kehiteltävä jotain ripustettavaa. Grrrr. 

Muuttokuormamme matkasi kontissa Travemunden kautta viikon verran tänne Helsinkiin ja tavarat olivat säilyneet hienosti ehjinä. Jopa yksi kasvi reissasi pahvilaatikossa takaisin vanhaan kotiinsa. Vasta kotitalomme pihassa kuormaa purkaessaan muuttomies pudotti vahingossa yhden tietokoneen näytön maahan ja siitä meni kulma aika pahasti kurttuun. Vakuutus korvannee vahingon, joten vähällä päästiin. 

Täytyy kyllä nostaa hattua noille ammattilaisille molemmissa päissä. Osasivat hommansa ja olivat tosi ripeitä. Tavaroiden paikoilleen saaminen sen sijaan ei meiltä ole sujunut aivan yhtä nopeasti, mutta hyvässä vaiheessa jo ollaan siinäkin. Muutamaa uutta hankintaa joudumme vielä odottelemaan, mutta kodilta tämä jo tuntuu. On oikeastaan aika paljon helpompaa sijoitella vaikkapa keittiössä astioita ennalta tutuille hyllyille. Tosin yritin katsella keittiötäkin uusin silmin, ettei jäisi vaihtoehtoiset mahdollisuudet huomaamatta.


Koti oli siis vanha tuttu neljän vuoden takaa ja niin moni muukin asia täällä. Olin tietysti osannut (itseni tuntien) varautua myös marraskuuhun, mutta kaikesta psyykkaamisesta huolimatta se on kuitenkin ollut minulle vaikein asia koko tässä ruljanssissa. Pimeys ja harmaus iskivät vasten kasvoja kuin märkä rätti. Vaikka tiesin, että pimeys on ollut minulle aina hankala juttu, en muistanut että se voi olla näin vaikeaa. 






Amsterdamiin muuttaessa juuri marraskuun valoisuus oli minulle se suurin ilon ja riemun aihe. Muutto ajoittui silloin täsmälleen samaan aikaan. Haukoin vain henkeäni enkä ollut uskoa todeksi sitä valon määrää, joka tulvi keittiön kattoikkunasta sisälle.


No, nyt siis toisinpäin. Toki tiedän, että on typerää ja turhanpäiväistä valittaa valon puutteesta ja harmaudesta, kun asiat oikeasti ovat hyvin ja minua ihan nolottaa koko juttu. Ajattelin nyt kuitenkin olla rehellinen tässäkin asiassa; miksi esittäisin tekopirteästi muuta. Pimeys on ihan kamalaa.





Ja ihan ilman tekopirteyttä voin kai varovasti ajatella, että nyt on sitten heti aluksi koettu se kamalin vuodenaika ja tästä eteenpäin voin alkaa odotella ensin joulun valoja ja sitten kevättalven aurinkoa. Vaikka varsinkin auringon odottelu tuntuu kyllä hir-vit-tä-vän kaukaiselta. No lämmintä onneksi on.

Ehkä joku huomasikin, että olen blogin nimeen lisännyt sanan Krunikka kuvaamaan muuttunutta maisemaani. Amsterdamin kanavat vaihtuivat nyt Kruununhaan rantoihin ja merenlahtiin.  


 Vähän jännittää, kuinka nopeasti taas totun tähän suomalaiseen meininkiin ja lakkaan huomaamasta niitä monia pikantteja kummallisuuksia, joita ulkosuomalaisena aloin vuosien kuluessa panna merkille suomalaisessa elämänmenossa. Yritän kulkea valppaana ja kirjailla mieleen nousevia huomioitani tänne blogiinkin. Tosin vähän arveluttaa, sillä moni kokee ihmettelyn vähän loukkaavana. Tietysti olen itse ollut suurimman osan elämästäni vahvasti mukana suomalaisessa menossa ja siksi myös koen yhä monet kummallisetkin asiat hyvin omiksi ja tutuiksi. Neljässä vuodessa en usko niin kovin paljon muuttuneeni. Luullakseni. No, aika näyttää.



Tämän postauksen kuvat otin keskiviikon keskipäivän kävelyllä Kaisaniemenlahdella ja Töölönlahdella.  

Nyt kaikille teille mielen sisäistä valoa marraskuun muuten niin harmaaseen maisemaan. Ja halit.

Terkuin, 
Leena

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Kaappi-morkkis



Hollanninkirjeenvaihtajanne täällä vielä hyvää päivää. Vaikka enemmän kyllä tunnen itseni Laatikkovuoren emännäksi. Tai Kaappikummitukseksi. Jälkimmäisin luonnehdinta liittyy kaappi-probleemaan, jota tässä on pähkäilty jonkin aikaa.

Pari vuotta sitten kerroin tavallisesta tylsästä, mutta hyvin tarpeellisesta vaatekaapista, joka kapusi meille alakerran asunnosta.  Pakko todeta, että kaappi on palvellut meitä esimerkillisesti ja pitänyt K:n pukurivistön ja kauluspaidat ojennuksessa ja erillisessä sivuosastossaan tarjonnut liinavaatteille ilmavat ja mukavat korit. Siis suoranainen marttojen toiveuni!

Saman hökötyksen kohtalo on jälleen ollut mietinnässä ja vaakalaudalla. Mutta tuo yksittäinen kaappi on tietysti ollut vain jäävuoren huippu koko tässä sirkuksessa. Avaanpa kaappikaruselliamme vähän, niin saatte huomata, että kaappi ei ole vain pelkkä kaappi. Se on itseasiassa hyvin merkityksellinen ja tunteitakin nostattava kapine. Tämän olen minäkin ymmärtänyt vasta viime päivinä. 

Sirkuksen alkumetrit ajoittuvat kevääseen, kun kävimme ilmoittamassa Suomen kotimme vuokralaisille paluustamme puolen vuoden kuluttua. Kuten silloin kerroin, tehtävä ei ollut meille ihan helppo, eikä varmasti tiedon vastaanottajillekaan, mutta siitä selvittiin. Toki paluumuuton mahdollisuus oli ollut alusta asti kaikkien tiedossa, mutta silti se taisi tulla vuokralaisille vähän yllätyksenä. Kertoivat tykänneensä asunnosta ja paikasta niin kovasti, että olisivat viihtyneet vielä pidempäänkin. Niin, ja he olivat myös -ylläys, yllätys- tehneet joitakin kaappihankintojakin. Silloin totesimme olevamme mahdollisesti valmiita keskustelemaan joidenkin kaappien kohtalosta, jos niile ei löydy paikkaa heidän uudesta kodistaan. Voisihan niistä joku kenties olla meidänkin tarpeisiimme sopiva. Enemmän olin kuitenkin huolestunut siitä, miten he ylipäätään ehtivät löytää uuden kodin. Lohduttauduin sillä, että olihan kuitenkin puoli vuotta ihan kohtuullinen aika.

Aika hilkulle meni, mutta onneksi vuokralaisille löytyi uusi asunto ihan viime hetkellä. Onnittelimme vilpittömästi ja olimme äärimmäisen helpottuneita. Pyysimme pikaisesti kuvia ja mittoja mahdollisesti myytävänä olevista kaapeista, koska omien suunnitelmiemme kanssa alkoi olla jo kiire. Arvelimme tosin, että säilytystarpeet saattaisivat olla meillä hieman erilaiset, vaikka emme silloin keväisellä käynnillämme olleet tietenkään nuuskineet ja tarkastaneet heidän kalusteitaan ja kaappejaan sillä silmällä. Pääpaino oli ollut ihan muussa, kuten aiemmin kerroinkin. Nyt kuitenkin asialla oli kiire, sillä omat suunnitelmamme olivat viime metreillä ja todellakin halusimme tietää, mitä täältä Hollannista tuomme mukanamme Suomeen ja mitä yritämme täällä myydä tai toimittaa kierrätykseen ja hyväntekeväisyyteen. Kaappeja olisi täälläkin ;-)

Kun kaivattuja tietoja kaappien määrästä, kuvia, mittoja tai hyllyjen, rekkien ja korien lukumääriä ei kuulunut (vaikka vähän patistelimme), päätimme lopulta tehdä omat suunnitelmamme. Arvelimme, että he luultavasti saavat kaappinsa lopulta sopimaan myös uuteen huusholliinsa. Niinpä päätimme ottaa ilon irti siitä, että voimme tehdä ihan oman suunnitelman alusta lähtien. Onhan kuitenkin tarkoitus suunnitella omaa kotia vuosiksi eteenpäin. 

Ajattelimme, että emme esimerkiksi olohuoneeseen tarvitse koko seinän peittävää säilytysjärjestelmää, vaan haluamme edelleenkin entiseen tapaan nauttia vanhan talon kauniista seinistä ja väljästä tunnelmasta. Kirjahyllyillekin on paikka muualla. Kun sitten omat suunnitelmat oli jo tehty, saimme viime viikolla vuokralaisilta hienon ja yksityiskohtaisen kuvauksen kaikista heidän myytäviksi tarjoamistaan kaapeista sisustarpeineen; yhteensä kuulemma yli tuhat kiloa kaappeja!! Ja kuten arvata saattaa, hinta oli aika lähellä ihan uutena ostettuja kaappeja. No huh. Olimme olleet valmiita tekemään kompromisseja omaan suunnitelmaamme, mutta emme toki maksamaan uusien kaappien hintaa epäsopivista ja käytetyistä kaapeista! Huomaan, että vieläkin kiihdyn tässä kohtaa ;-)) 

Hetken nikoteltuamme laitoimme vastauksen, jossa pahoittelimme asiaa ja kerroimme, että olemme tulossa tavaroinemme jo kahden viikon kuluttua ja meidän oli ollut pakko tehdä omat ratkaisumme jo siinä vaiheessa kun tilasimme muuttokuljetukset ja teimme muut sellaiset valinnat. Vuokralaiset olivat selvästi loukkaantuneita, eivätkä tainneet osata (tai haluta) katsoa asiaa meidän kannaltamme. Ehkä he kokivat, että arvostelimme heidän kaappejaan, vaikka kerroimme vain, että tarpeemme ovat vähän erilaiset.

Olen siitä saakka potenut jonkinlaista... ehkä lähinnä huonoa omaatuntoa, vaikka lopulta en oikeastaan ymmärrä miksi ihmeessä. Taidan vain olla konflikteja ihan viimeiseen asti välttelevä tyyppi. Toivoisin niin kovasti, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Morkkista vähän helpotti kun muistin, että olimme näiden samaisten vuokralaisten vuoksi joutuneet luopumaan makuuhuoneessa olleesta suuresta vanhasta häälahjaksi saamastamme vaatekaapista, koska se ei ollut sopinut heidän suunnitelmiinsa. 

Mielenkiintoista tässä kaikessa on tietysti se, että saamme katsella tähän vuokra-asumiseen liittyviä kommervenkkejä aidan molemmilta puolilta: sekä vuokralaisena että samalla myös vuokranantajana. Olen varma, että se auttaa ymmärtämään kummankin puolen näkökulmia hieman paremmin.


Täällä Amsterdamissa saamme jättää tuon aikoinaan alakerrasta kavunneen työhuoneen kaapin ja makkarin kolmemetrisen vaatekaapin paikoilleen. Vuokraisäntä lupasi ottaa ne mielellään vastaan kun sanoimme, että niistä ei tarvitse maksaa mitään. Ah mikä helpotus, sillä luulimme, että ne pitää purkaa ja kuljettaa jonnekin kierrätyskeskukseen tai vastaavaan. Grillin, puutarhatuolit, isot ihanat puiset kukkalaatikot ja erinäisen määrän tuoleja ja muuta pientä olen saanut myytyä eteenpäin. Vierashuoneen runkopatjat ja vanhan Suomesta aikoinaan tuodun sohvan, nojatuolin ja ison rahin ajattelimme antaa hyväntekeväisyyteen. Ja muut tavarat taitavat sitten lähteäkin mukaan muuttokuormaan. 

Ihan kaikkea en toki ole voinut pakata, sillä täytyyhän täällä vielä elää ihan normaalisti parisen viikkoa. Tällaisen välitilan huono juttu on siinä, että tavarat alkavat olla vähän hukassa ja minulta kuluu uskomattoman paljon energiaa kaikkeen muistamiseen. Kun K kysyy: Missähän on paristoja? Liimaa? Nitojan niitit? Jokohan olet pakannut ne?? Aaaaargh! Silloin alkaa päässäni kohista ja silmissä näkyy pelkkää sahalaitaa.

Vähitellen varsinainen kaaos alkaa kuitenkin saada uutta muotoa ja on ehkä jollakin kummallisella tavalla jopa hanskassa. To do-listalta on taas saanut vedettyä yli monta kohtaa. Jessss! 

Mutta jotta ei elo liian kevyeksi kävisi, olen alkanut miettiä loppusiivousta ja asunnon lopputarkastusta. Eilen täällä kävi kolme nuorehkoa herraa kameroiden, i-padien ja lehtiöiden ja puhelimien kanssa kiertämässä nurkat ja etsimässä seinistä tummia pisteitä, taulujen paikkoja tai mahdollisia kolhuja. Onneksi mitään ihmeellistä ei löytynyt, mutta tulevat vielä tyhjään asuntoon sitten uudelleen ja kiertävät taas paikat varmuuden vuoksi. Olen kuullut, että meininki täällä on ihan jäätävää ja vuokratakuita on joidenkin ollut vaikeata saada takaisin, koska vuokraisäntä tietysti maksattaisi mahdollisimman paljon pintaremontteja vanhoilla vuokralaisillaan. Toivotaan, että meidän landlord on kohtuullinen. Vaikka meillä, kahdella vanhalla variksella, asunto pysyy aika hyvässä kunnossa, toki neljän vuoden asustelu jättää aina jälkensä. 

No, uusia syynejä odotellessa. Aurinkoisia päiviä kaikille ja nauttikeehan ruskasta, jos sitä vielä on.

Tot ziens,
Leena



keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Laatikkoleikkiä ja Mitä viimeksi?



Blogeissa on kiertänyt haaste, johon teki juuri nyt mieli tarttua, sillä kaipasin kipeästi jonkinlaista henkireikää pahvilaatikoiden ja nettikirpputorien kaaoksen keskelle. Aihe ei saanut olla liian vaativa, koska tänään oli aika nääntynyt olo. Sydämeni vähän muistuttelee, että olen tainnut touhuta hitusen ylikierroksilla ja että tauko tekisi hyvää. Pakkailen ja teen säilytä/hylkää -päätöksiä tämän viikon yksinäni, koska K on työmatkalla ja palailee vasta lauantai-aamuna. 

Kauhea kiire ei vielä ajan puolesta ole ja  hommaa voisin toki tehdä myös vähän rennommin ja vähemmällä mietinnällä. Ote voisi siis olla myös vähän ronskimpi eli voisin vain kaapeista tyrkkiä rojuja suoraan muuttolaatikoihin (tai vaihtoehtoisesti roskiin) isommin funtsimatta. Mutta kun haluaisin jo täällä Hollannin päässä laittaa mahdollisimman paljon tavaraa järkevästi kiertämään. Esimerkiksi meille ei Suomessa tule olemaan käyttöä grillille (mökeillä jo on sellaiset) tai terassikalusteille, eli ihan turhaa raahata niitä kontissa Suomeen. Onneksi erään fb-ryhmän kautta täältä löytyikin uusi koti grillillemme. Olihan se aika tohina, kun isohko grilli raahattiin kahdessa osassa kattoterassilta ensin sisäportaita alas eteisaulaan ja sitten vielä neljännestä kerroksesta tosi jyrkkiä portaita alas kadulla odottavaan autoon. Huh! Rahallisesti ei kiertoon tarjoaminen kovin tuottoisaa ole, mutta siitä saa itselle hyvän mielen, jos hyöty vielä on molemminpuolinen.

No mutta haasteeseen siis! Tarkoitus on kirjoitella kevyellä otteella muutamista viimeksi eteeni tulleista asioista. Heitän vastaukset nyt kummemmin miettimättä ja lupaan, että niitä en ala enää viilata, vaikka juttua jälkikäteen lukiessani mieleen tulisikin muita hauskempia asioita tai tapahtumia. Nyt siis jätän sellaisen turhan vatvomisen, mitä olen ihan riittävästi tavarasirkuksen yhteydessä tehnyt.

Viimeisin ruoka: Tuulan blogin (Tuulas life) valokuvasta inspiroituneena tein nyt illalla itselleni pikkuisen pizzan, jonka pohjaan käytin täysjyvävehnäjauhoa ja täytteenä oli kolmea erilaista juustoa. Kypsän pizzan pinnalle heittelin vielä puolitettuja tuoreita kirsikkatomaatteja. Rucolaa olisin kaivannut, mutta koska olin päättänyt selvitä ilman kauppareissua, näillä mentiin. Kun olen yksin kotona, olen kehitellyt kaupatta selviämisestä varsinaisen taiteen lajin. Yllättävän paljon kaapeista löytyy syötävää, kunhan käytän mielikuvitustani. Puolet pizzasta jäi vielä huomisillaksi salaatin kanssa nautittavaksi.

Viimeisin viesti: Juuri äsken somessa viestittelin minulle ennestään vieraan nuoren naisen kanssa siitä, mihin aikaan hän tulisi sunnuntaina noutamaan haluamansa tuolit. Sopiva aika taisi löytyä.

Viimeisin itku: Taidan elää melko tasaista vaihetta elämässäni. En muutenkaan itke kovin usein dramaattisesti, mutta varmasti mielipahan kyynel joskus tulee silmään. En kuitenkaan muista viimeisintä kertaa. Kunnolla nauraessani sen sijaan vesi suorastaan pulppuaa silmistäni ja nuorena häpesin kovasti tuota ominaisuuttani. Nyt hyväksyn sen itselleni kuuluvana, vähän hupaisana piirteenä. Vain meikkien takia se joskus ottaa päähän.


Viimeisin nauru: Alkuillasta sain kuvaviestin, jossa sukumme nuorin neiti (10kk), oli purkanut wc-rullan pitkin kylppärin lattiaa ja ilme oli hieman ...syyllisen... näköinen. Todella soma tapaus! Oli ihan pakko nauraa ääneen.

Viimeisin hermostuminen: Olen tylsän tasainen ja räiskähtelen harvoin avoimesti. Viimeksi taisin hermostua omaan kömpelyyteeni, kun pudotin paperilävistäjän pöydältä ja pohjan auetessa sadat tai tuhannet pienet paperiroskahippuset levisivät pitkin lattioita. Argh! 

Viimeisin ostos: Jos ruokaostoksia ei lasketa, ostin Lontoosta mustan  kashmirneuleen. Ihan sellaisen perusvaatteen, jota varmasti tulen käyttämään monta vuotta. Niin ja kentältä tarttui vielä sen jälkeen yksi tietokirja-pokkari ja pari sisustuslehteä. Sohva-ostokset näet odottavat ja tarvitsisin vähän ideoita.


Viimeisin muutos sisustuksessa: Haa!! Koko työ/vierashuone on kuin hävityksen kaupunki. Täynnä pahvilaatikoita, vaatekasoja ja kaikkea epämääräistä roinaa, jonka kohtaloa yritän selvittää. Vierassängyt taas on kannettu  päällekkäin olkkariin ja toisen päällä köllöttävä sänky on jalat ylöspäin kuin selällään sätkivä kovakuoriainen, joten on kyllä tehty aikamoisia muutoksia. Indeed.

Viimeisin lukemani blogiteksti: Taisin lukea Tuulan hieman surullisen kirjoituksen Mitä viimeksi? Elämän kirjoa. Toki postauksessa oli muutakin, mutta päälimmäiseksi minulla jäi mieleen kirjoituksen haikea tunnelma. Ystävän menettäminen on aina raskasta.

Viimeisin suunnitelmani: Aika lyhyen tähtäimen suunnitelmia olen nyt viimeksi tehnyt. Ehkä ihan viimeisimpänä olen rukannut suunnitelmaa ensi sunnuntaista, jolloin olisi vuorossa kasvihuoneen purkaminen kattoterassilta ja muuta sellaista pientä. 


Postauksen kuvat ovat Stedelijk-museon näyttelystä. Viimeisessä kuvassa on heiluriovet, jotka olivat oikeasti kahden näyttelytilan välissä ja vaikka ne johtivat täsmälleen samaan tilaan, oli hauska seurata, miten suurin osa kulkijoista käytti ovia ohjeiden mukaan eli miehet kulkivat sinisestä ovesta ja naiset punaisesta. Aika hupaisaa. Eikö vain?

Nyt täytyy kiiruhtaa unten maille. Kello on jo yli yksitoista ja yksin ollessani en oikein osaa käydä nukkumaan, vaan kukun aina liian pitkään. 

Tot ziens,
Leena

perjantai 28. syyskuuta 2018

Kolme vuotta Kanavalla



Juuri tänään tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta Kanavalla kirjoitellen.  

Ja nyt.   Pienoista kriisiä pukkaa.  Olen nimittäin miettinyt pääni puhki, mitä tämän blogini kanssa tekisin. 

Aloitin Kanavalla-blogin 28.9.2015 poikani, perheen nuorimmaisen, synttärinä. Oli kova suru puserossa, kun en päässyt kunnolla häntä onnittelemaan. Ja tietysti tänäänkin onnittelin vain puhelimessa ja postipaketin muodossa, vaikka kunnon halin olisin paljon mieluummin antanut. Mutta nyt ei enää niin kovasti surettanut, sillä se asia on korjaantumassa.

Alunperin blogi olikin kanava yhteydenpitoon ja kuulumisten välittämiseen läheisille ja tutuille. Sitten huomasin, että blogista oli  iloa myös itselle eräänlaisena matkapäiväkirjana. Sinne tuli kirjoiteltua kuvauksia reissuista ja valokuvatkin tuli kotiin palattua järjesteltyä nopeammin, koska niitä oli kiva liittää matkasepustukseen. Blogista olen myös erinäisenkin kerran tarkistanut, minä vuonna olimmekaan missäkin. Täällä asuessa  olemme K:n töiden vuoksi matkustaneet niin tiiviillä tahdilla, että siinä haipakassa on välillä ollut vaikea pysyä itsekään mukana. Normielämässä Suomessa emme olisi ikinä sellaiseen matkamäärään joutuneet/päässeet.

Vähitellen tosi ison roolin koko hommassa on kuitenkin napannut  vuorovaikutus teidän blogin kautta saamieni ihanien blogi-tuttujen ja -ystävien kanssa. Täällä minulle on auennut ihan uusi maailma, ja huomaan, että siitä on tullut kovin tärkeä osa arkeani täällä Alankomaissa. K:n lisäksi muita suomenkielisiä kontakteja täällä ei olekaan. On ollut ihanaa kirjoitella suomeksi, lukea muiden suomenkielisten blogeja ja olla osana tätä minulle uutta yhteisöä. Suomessa asuessani en tiennytkään bloggaamisesta oikeasti juuri mitään. 

Kiitos siis näistä kolmesta vuodesta teille kaikille mahtaville lukijoille, kommentoijille ja myötäeläjille! Ilman teitä tämä homma olisi loppunut ennenkuin olisi oikein alkanutkaan. Pus.

Kriisi astui kuvaan siinä vaiheessa, kun tajusin, että olen nyt 3-vuotissynntäreiden aikaan eräänlaisessa saumakohdassa. Tai oikeammin tunnen olevani jollakin reunalla. Paluuta entiseen ei ole ja mietin, mikä funktio blogillani tulisi olemaan Suomeen palattua. Vai olisiko minkäänlaista? 

Yhteydenpito läheisiin ja ystäviin hoitunee Suomessa ihan muita kanavia käytellen. Matkojakaan emme tee (ainakaan yhdessä) enää samanlaista tahtia. Jäljelle jää siis vain tämä ihana joukko fiksuja naisia. Hyviä tyyppejä, joiden kanssa on ollut kiinnostavaa ja viihdyttävää olla yhteisesti ylläpidetyssä bloggaajien yhteisössä. Ihmetellä maailman menoa ja kertoilla ja lueskella kuulumisia. Siinä on varmasti riittävä syy pysytellä jollakin tavalla kanavalla tai  ainakin kartalla. Vähintäänkin iloisena seurailemassa muiden menoa. 



Ja toki Hollannin Kanavaakin vielä vähän aikaa voitte seurailla. Varsinaisessa muutossa on varmasti monta juttua kertoiltavana ja tulossa on sitä ennen myös reissu ainakin Lontooseen. Ja ehkä paluumuuttajana Suomessakin voi tulla eteen erinäisiä kommervenkkejä, joita tekee mieli jakaa. Aika näyttää. Tämä vuosipäivä vain kirvoitti nämä mietelmät ja tunnelmat juuri nyt.

Rentoa viikkistä!
Tot ziens,
Leena

tiistai 25. syyskuuta 2018

Villejä kuvia ja ajatuksiakin?


Tosi iloisena ja ylpeänä olen seurannut uutisia, joissa kerrotaan Suomeenkin rantautuneista monista uusista seinämaalauksista. Niitä on ilmeisesti alkanut nousta kuin sieniä sateella tai ainakin sellaisen kuvan lehdistä ja somesta olen saanut. Monien julkisten rakennusten tai kerrostalojen päätyjä tai muita suuria pintoja peittää jo toinen toistaan taidokkaampia ja eri tekniikoilla toteutettuja kuvia katu- ja kaupunkinäkymää ilostuttamassa. Silmiini on osunut juttuja ainakin Vantaalta, Kotkasta, Seinäjoelta, Tampereelta, Iisalmesta, Kemistä, Hämeenlinnasta, Jyväskylästä, Helsingistä.. ja vaikka mistä! Kaikkia en nyt muistakaan. Ihan huippua! 

Ja sitten tässä kohtaa pieni varoituksen sananen: Tästä eteenpäin seuraa hyvä pätkä paatosta, joten jos et nyt sellaista jaksa, hyppää suosiolla kuviin. Niiden kohdalla altistut vain korkeintaan värien ilotulitukselle.

Jostakin luin erään suomalaisen taloyhtiön hallituksenjäsenen selostavan, että upea kuva seinässä maksoi suurinpiirtein saman verran kuin seinän maalaaminen yksiväriseksi. Tulee vain mieleen, että miksi ihmeessä näitä ei tosiaan tehdä vieläkin enemmän!? No totisempi minäni tässä muistuttaa, että kaikilla ei suinkaan ole samanlainen käsitys estettisistä seikoista, kuten sopivista väreistä tai kuva-aiheista tai muista sellaisista, mutta uskoisin että sopiva kompromissikin voisi hyvällä tahdolla löytyä. Jospa nuorisotilan ulkoseinä voisi olla hieman erilainen kuin vaikka kaupungintalon pääty. Ei kai se niin vaikeaaa voi olla.

Suomalainen arkkitehtuuri voi toki olla eleettömyydessään kaunista ja tyylikästä, ja sitä arvostetaankin maailmalla usein juuri sen vuoksi. Enkä tietenkään tässä lähdekään nyt ehdottelemaan, että kaupunkien paraatipaikkoja, Finlandiataloa tai Helsingin Päärautatieasemaa lähdettäisiin kaikenkarvaisilla kuvilla sotkemaan tai söhertämään. Ajattelen enemmänkin sellaista harmaata, tasaista ja tylsää betoniseinää, jota kyllä sivummalla ja takapihoilla riittäisi mainiosti vähän hulvattomampaankin taiteelliseen irrotteluun. Myös suurten hallien rumat ruosteiset seinät, teollisuuslaitosten siilot ja säiliöt ja koulujen ankeat pihat voisivat aivan mainiosti olla vähän kokeellisemminkin koristeltuja. Eikä koristelua suinkaan pitäisi hoidella niillä sutaistuilla spray-töhryillä tai tageilla, vaan ihan oikeilla seinämaalauksilla. Siis jos minulta joku kysyisi.

Voi ei! Nyt tosiaankin intouduin paasaamaan. 

Jotta ymmrtäisitte, mitä tarkoitan, laitan tähän muutamia kuvia Kanadan Torontosta ja Montrealista. Kuvailin noilla reissuilla näkemiäni hauskoja ja ainakin minua ilahduttavia seinämaalauksia sieltä villeimmästä päästä. Saattekohan kiinni, mitä ajan takaa? 















 


Nämä maalaukset olivat Torontosta. Niistä suurin osa oli tietyllä alueella, joka on merkitty turistikarttoihinkin. 

Seuraavat muraalit taas ovat Montrealista. Siellä törmäsimme maalauksiin laajemmallakin alueella. Aika taidokkaita ovat ainakin minun mielestäni.
















Vaikka en suinkaan ole unohtanut pohjoismaisen vaaleuden, selkeyden ja suoraviivaisuuden maagista voimaa kaupunkikuvassa, vaan liputan sen puolesta edelleen, joskus tulee mieleen että hippunen monimuotoisuutta ja säröäkin näyttää oikeastaan ihan hauskalta ja elävältä. 

Mitä mieltä sinä olet? Ovatko nämä maalaukset vain harmittavaa sotkua ja katoaako niiden myötä tyylikäs kaupunkikuva, vai voisivatko ne oikeasti jopa sopia jonnekin?

Iloista viikkoa kaikille, voikaa hyvin!
Tot ziens,
Leena