maanantai 7. lokakuuta 2019

Pokaalit laatikosta!


Minä tässä vain hei. Anteeksi nyt kamalasti, kun vaivaan, sillä eihän minulla mitään tärkeätä... Ajattelin vain... Vaikka enhän minä nyt mikään asiantuntija ole, mutta itseasiassa luulen, että taidan ehkä olla vähän eri mieltä, tai ainakin voisin ehdottaa, että asioita voisi ehkä painottaa hieman eri tavalla... Vai onkohan tämä nyt ihan huono ehdotus? 

Ainakin etäisesti tuttua monelle meistä, vai mitä? Jos emme itse, niin ainakin joku kanssaeläjämme  puhuu jotenkin noin ja toimii muutenkin itseään vähätellen ja alentaen. 

Usein ihan huomaamattani myös itse toimin juuri noin. Aivan kuin joku koko ajan kuiskuttaisi korvaani, etten ole tarpeeksi hyvä, että aina joku muu osaa tai tietää paremmin, tai että ainakin on ehdottomasti fiksumpaa olla toitottamatta omaa mielipidettään tai tietämystään asiasta. No juu, onhan se ehkä fiksumpaa, mutta ei sellainen asenne loppupeleissä oikein järkevää ole. Tai ainakin se on tosi ärsyttävää. Usein myös muiden mielestä!

Nuoremmat naiset taitavat olla tässäkin suhteessa vähän erilaisia. Onneksi. Mutta monet oman ikäpolveni naiset sen sijaan ovat joskus hyvinkin epävarmoja asiansa ja ehkä myös oman itsensä suhteen.  Kaikki eivät edes huomaa epävarmuuttaan, vaan sellainen toimintatapa tulee jostakin selkäytimestä ihan vahingossa. Tällainen turha itsensä vähättely luo helposti kuvaa stereotyyppisestä naisesta, joka ei tiedä mistä puhuu ja joka on jotenkin hölmö. Muiden kunnioitusta ja arvostusta ei ainakaan tällaisella itsensä vähättelyllä saa. 

Minulla lähes alitajuinen ja harmillisen usein esiin tuleva itseni vähättely ja puhetapa saattaa johtua siitä, että haluan usein jotenkin pehmentää sanottavaani. En haluaisi vaikuttaa aggressiviselta tai karskilta. Sellainen ei vain sovi omakuvaani. Sosiaalisissa suhteissani yritän yleensä olla diplomaattinen ja kohtelias ja vältän viimeiseen asti kaikenlaista uhkaavalta vaikuttavaa käytöstä. Luulen, että sellainen tapa liittyy vahvasti persoonaani, enkä sitä haluaisikaan kovasti muuttaa, mutta suoranaisesta itseni vähättelystä haluaisin eroon. 

Perusteellisempi vähättely-asian pohdinta alkoi oikeastaan viime viikolla vanhaa kellarivarastoamme inventoidessa. Olemme nimittäin käyneet läpi varastoa, jossa on säilöttynä lastemme historiaa: dubloja, legoja, barbie-juttuja, junaratoja... eli kaikkea mahdollista ja jännittävää noille ihanilla uusille pikkuihmisille ajanvietteeksi ja ihmeteltäväksi. No, sieltä kuoriutui esiin myös iso pahvilaatikollinen meidän omia muistojamme. 

Olen tainnut kertoa jossakin yhteydessä, että olemme kauan sitten harrastaneet kilpatanssia. Kun kaverit joskus kyselevät siitä ajasta, minulla on ollut tapana vähän nolona naureskella ja vähätellä asiaa ja olen vilpittömästi ollut sitä mieltä, ettei juttua nyt oikeastaan kannattaisi edes mainita. Eihän se nyt mitään ollut. Viime viikolla avasin kuitenkin tuon vanhan pahvilaatikon ja ryhdyin nostelemaan pokaaleja ja mitaleja keittiön pöydälle ja silloin ymmärsin, että meille se oli silloin iso ja tärkeä juttu. Uhrasimme silloin tanssitreeneihin paljon aikaa, hikeä (ja minä myös kyyneleitä), joten jo se tekee asiasta ainakin meille merkityksellisen. Miksi sitä vähättelemään. Ja pokaalimäärästä päätellen olimme omassa sarjassamme myös oikeasti hyviä! Mutta kymmenen vuotta siinä vierähti, ennen kuin uskallan sanoa tuon ääneen. Tai ainakin nyt kirjoittaa siitä mustaa valkoiselle.

Hetkeksi nostimme nuo pokaalit myös näkyville kirjahyllyn päälle, olkoonkin, että ovat ihan järkyttävän rumia. 



Olisi kiva kuulla, oletko sinä varmempi ja rohkeampi tuomaan osaamistasi, tietämystäsi ja vahvuuksiasi esille?



Syksyterkuin,
Leena

P.S. Ylimmäinen kuva on osa Reima Nurmikon Aurajoessa kelluvasta Haahka-installaatiosta. Teos ottaa kantaa merien jätevesiongelmaan.






torstai 3. lokakuuta 2019

Neljä vuotta Kanavalla


Vielä täällä tämäkin nainen porskuttaa. Kanavalla siis. Vaikka ei kyllä oikein uskoisi, kun viimeaikaisia some-yrityksiäni koettaa etsiskellä. Niitä ei oikeastaan ole ollut juuri nimeksikään. Muu maailma on verottanut aikaani harmillisesti. Tai siis etupäässä onneksi kuitenkin ihan hyvällä tavalla. 

Mutta.  

Ne, jotka ovat olleet mukana alusta ja siis Amsterdamista asti, tietävätkin blogini syntysyistä ja historiasta. Aloitin tämän Kanavalla-blogini neljä vuotta sitten, tuolloin 26-vuotiaan nuorimmaisemme syntymäpäivänä. Olimme mieheni kanssa siihen mennessä asuneet Hollannissa jo vuoden verran ja surin sitä, etten päässyt onnittelemaan silmäterääni Suomeen. Ikävä kouraisi välillä kovastikin. Aikaa noista alkumetreistä on kuitenkin kulunut ja alkuperäinen tarve pitää blogin kautta yhteyttä lähimpiin hoituu nykyään onneksi ihan muita kanavia pitkin. 


Tänä syksynä sain siis onnitella kolmekymppistäni ihan livenä täällä Suomessa Turussa juuri oikeana päivänä ja antaa hänelle kunnon äiti-halin. Kolmikymmpisen miehen mielestä sellainen ei taida olla enää edes kovin noloa tai rasittavaa, joten ilo tuntui olevan molemminpuolista. 


Näin blogin vuosipäivän aikoihin tulee aina mietittyä vähän syvemminkin blogi-homman mielekkyyttä ja niinhän se meni tänäkin vuonna. Tosin jonkinlainen pohdinta alkoi jo kesän korvalla ja alunperin lyhyeksi tarkoitettu kesätauko venähti reiluksi pariksi kuukaudeksi. Ja vähän nihkeätä näyttää tämä kirjoittelu yhä olevan.


Olen huomannut, että välillä on hyvä päivittää tekemistensä motiiveja ja järkevyyttä. Aika ja ympäröivät asiat muuttuvat ja aiemmin hyvinkin perustellut asiat voivat jonain kauniina päivinä olla turhia tai jopa haitallisia. Kirjoittelemalla omista asioistani altistan itseni ja elämäni (tottakai vain pieneltä ja itse valitsemaltani osalta) ihan vieraiden ihmisten arviolle ja ihmeteltäväksi.  Mietin välillä, että onko tarpeeni jakaa omia asioitani kollektiivisesti todellakin niin vahva, että ulkosuomalaisen kuplasta päästyänikin jatkan yhä vanhaa toimintatapaani. Siis täällä kotona, läheisten ja ystävien ympäröimänä!! 


Välillä tuntuu siltä, että oikeasti  täällä blogi-maailmassa mieluummin lueskelisin vain muiden tarinoita elämästä, ahmisin kiinnostavia matkakuvauksia vieraista paikoista tai ihailisin toisten ottamia valokuvia, mutta sitten ymmärrän, että lopulta se tuntuisi jotenkin epäreilulta. Minulle tämä homma nimittäin perustuu parhaimmillaan vastavuoroisuuteen. Kertomalla jotain omista ajatuksistani, haluan kantaa korteni kekoon. Ja toisaalta ymmärrän todella hyvin myös niitä, jotka eivät niin halua tehdä. 


Sitä paitsi, kuten jo vuosi sitten totesin, teistä ihanista blogi-tutuistani on tullut minulle sellainen ihan omanlaisensa vuorovaikutteinen yhteisö, josta on aika vaikea päästää irti. Kommenttiboksit ovat tärkeä osa koko hommaa!!

Ja mikä upeinta, saamattomuuteni tai kiireen aikaansaamat tauotkaan eivät ole vielä teitä ihan kaikkia upeita tyyppejä karkottaneet. Kiitos siitä.


Tiedän, että moni muukin painii samantapaisten ajatusten kanssa. Mikä teidät saa jatkamaan?

Kirjoittelemisiin, lukemisiin ja kommentoimisiin!!

Leena

P.S. Kuvat ovat viikonlopun synttäri-vierailulta Turusta








maanantai 16. syyskuuta 2019

Kävelyllä kotinurkilla, osa 5 Krunikan helmiä


Viime viikolla Hesarin jutussa tutkija Miika Norppa vastasi toimittajan kysymykseen: Miksi Helsingin uudet alueet eivät tunnu kaupungilta? Itse kyllä tässä kohtaa ehdin miettiä, että pitäisikö kaupungin aina jotenkin tuntua varsinaisesti kaupungilta, mutta ymmärrän kyllä toimittajan ajatuksen tuon kysymyksen taustalla. 

Vanhat perinteisesti rakennetut kaupunginosat sisäpihakortteleineen ovat nykyisin hyvin haluttuja ja samalla todella kalliita asuialueita. Kaikki halukkaat eivät näille alueille mahdu, ja lisää asuintilaa kaupunkiin siis tarvitaan. Vaikka Helsingin keskustan välittömään läheisyyteen on ihan vastikään rakennettu useampikin uusi asuinalue, esimerkiksi Kalasatama, Jätkäsaari, Sompasaari..., ne muistuttavat Norpan mukaan enemmänkin esikaupunkirakentamista kuin varsinaista kaupunkiympäristöä. 

Hänellä on myös huoli siitä, että nykyisillä rakentamismenetelmillä Helsingistä rakentuu jonkinlainen kertakäyttökaupunki. Rakennusten ei ole tarkoituskaan kestää kovin pitkään! Norpan mielestä nyt pitäisikin olla tarkkana ja rakentaa fyysisesti ja tyylillisesti kestävämpää.



Vaikka hän onkin sitä mieltä, että uusien kortteleiden ei tarvitse tuntua vanhoilta, voisimme hänen mielestään tässäkin ajassa silti ottaa mallia joistakin vanhoista kivoista ja viihtyisyyttä lisäävistä jutuista, kuten vaikkapa erkkereistä, torniaiheista, ornamentiikasta ja juhlavista porraskäytävistä. Myös paksut seinät ja leveät ikkunalaudat hän mainitsee tässä yhteydessä ja niille minäkin peukutan kovasti. 

Juttuaihe kiinnosti, koska olen viime aikoina miettinyt paljon asumista, arkkitehtuuria ja vähän taidettakin. Siksipä tartuin aiheeseen minäkin. Taas.Viimeksihän postailin Kirkkonummella sijaitsevasta Hvitträskistä ja sen ihastuttavasta art noveau / jugend-arkkitehtuurista.

Helsinki on maailman mitassa ainutlaatuinen jugendkaupunki - onhan täällä jugendrakennuksia peräti 600! Tämän tästä useiden Helsingin kaupunginosien kaduilla tulee vastaan iloittelevaa ja leikkisää arkkitehtuuria, eli keskiaikaisen näköisiä torneja, erikoisia kattoja ja koristeaiheita, viehättäviä ikkunoita ja ovisyvennyksiä sekä muotojen, materiaalien ja värien runsautta.




Art nouveau, Suomessa puhutaan usein jugendista, kehittyi Euroopassa 1800-luvun lopulla. Haluttiin irrottautua menneestä ja luoda parempi, tasa-arvoisempi ja kauniimpi maailma taiteen ja arkkitehtuurin keinoin ja vallalla olikin ennenkokematon kokeilunhaluJoukko nuoria arkkitehteja heittäytyi innostuneena taisteluun uusien aatteiden puolesta. Vanhaa klassisten yksityiskohtien kuorruttamaa julkisivukoristelua pidettiin aikansa eläneenä ja tilalle haluttiin uusi, aito ja usein luontoaiheinen koristelu. Kaupunkikuvallinen ilme haluttiin valoisaksi ja sakarat, tornit, ulkonemat, erimuotoiset ja epäsymmetrisesti sijoitetut ikkunat ja luonnonkiven käyttö toivat uutta ja raikasta ilmettä kaupunkikuvaan. Suomessa jugendkauden merkittävin arkkitehtuuritoimisto oli Gesellius-Lindgren-Saarinen. Toimisto murtautui kansainväliseen tietoisuuteen Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongilla vuonna 1900. 


Vuosi 1913 oli Helsingin rakentamisen huippuvuosi: asuntoja valmistui silloin Helsinkiin enemmän kuin muihin Suomen kaupunkeihin yhteensä. Koska Helsingin kiivain kasvuvaihe teollistumisen myötä ajoittui juuri tuohon vuosisadan vaihteeseen, täällä oli oiva maaperä uuden ajattelutavan arkkitehtuurille. Rakentamisen intensiivinen kausi päättyi Helsingissäkin äkillisesti ensimmäiseen maailmansotaan ja näin jugendinkin kukoistusaika oli hyvin lyhyt, vain 1895 - 1915, mutta se riitti jättämään jälkensä  kaupunkikuvaan. Onneksi! 




Art nouveauta on kutsuttu ensimmäiseksi aidosti kansainväliseksi taidesuuntaukseksi. Vaikka se eri maissa kehittyi vaihtelevissa olosuhteissa ja erilaisiksi versioiksi, sen perusta pysyi kuitenkin samana: innoitusta haettiin kasvi- ja eläinmaailmasta ja paikallisista materiaaleista luotiin ainutlaatuisia tyyliteltyjä muotoja ja kokonaistaideteoksia. Art nouveau kehittyi siis monissa Euroopan maissa omaleimaiseksi ja ainutlaatuiseksi. Suomessa juuri luonto ja myyttiset Kalevalaiset hahmot heräsivät eloon rakennusten seinäkoristeissa ja sisätilojen yksityiskohdissa. 







Tähän aiheeseen sopinee, että jatkan myös Krunikka-kierroksiani:

Kävelyllä kotinurkilla, Kruununhaan jugend-kierros alkakoon

Helsinki siis pursuaa ihastuttavia esimerkkejä tästä rakastetusta rakennustyylistä ja voinkin aloittaa tämän kaupunkikierrokseni kätevästi ihan kotinurkilta. Vaikka hienoja jugend-kaupunginosia on useita, Kruununhaka maastonmuotoineen on aikoinaan tarjonnut mahtavan alustan kekseliäälle rakennustaiteelle. Alueen vaihteleva, paikoin kallioinen maasto on pakottanut rakentamaan erikokoisia kortteleita ja poikkeamaan säännöllisestä ruutukaavasta. Tilanpuute ja vaikea maasto kannustivat kekseliäitä suunnittelijoita tuottamaan yksilöllistä arkkitehtuuria ja yllättäviäkin katunäkymiä.

Krunikan jugend-kierros kannattaa aloittaa syrjäiseltä, rauhalliselta Oikokadulta. Mielestäni Oikokadun ehdoton kaunotar on Valter Jungin ja Emil Fabritiuksen suunnittelema vanha keltainen koulu, Oikokatu 7, joka on rakennettu 1905. Alkuperäiseltä nimeltään se on Semigradskyn Pientenlastenkoulu. Mukava huomata, että myös lapsille haluttiin rakentaa kauniita tiloja! Ihana huuhkaja rakennuksen kulmassa tuo tullessaan tuulahduksen sekä kansansaduista että metsäluonnosta. 





Viereisen hienostuneen vihreän rakennuksen, Oikokatu 5, erkkereitä, torneja ja soikeita ikkunoita käyn usein ihailemassa iltalenkeilläni, koska ne näyttävät erityisen kauniilta kun hienoinen hämärä on laskeutunut kaduille ja ikkunoista loistaa lämpöinen tuikkiva valo. 





Vinosti vastapäätä sijaitsee yksinkertaisempi ja maanläheisempi, mutta ehkä juuri siksi niin kaunis rautatieläisten perustama asunto-osakeyhtiö Valo (Oikokatu 6-8).





Läheisen ja lähes yhtä rauhallisen Kristianinkadun pohjoislaidasta löytyy myös muutama helmi. Esimerkiksi Kristianinkatu 17, jonka porrashuoneen seinä vie ajatukset keskiaikaiseen kirkkoon. 




Kristianinkatu 7 - Välikatu 2 taas henkii keskieurooppalaista art noveauta ja ilmentää kaupunkihuvilan ideaa. Olen valokuvannut taloa aiemminkin ja etenkin sen räystäslistan runsasmuotoisesta köynnöskoristelusta kertoilin jo aiemmassa postauksessani. 







Vastapäätä, Välikadun toisella puolella, Kristianinkatu 5, on ihana roosanvärinen romanttinen asuinkerrostalo, jossa on keskiaikaisen linnan ja huvila-arkkitehtuurin piirteitä. Olenkin maininnut, että tämä talo oli aikoinaan myös suositun tv-julkkiksen, Teija Sopasen asuintalo.




Korttelin läpi Liisankadulle ulottuva Kulmakatu 4a:n (Liisankatu 11) julkisivuun tulee hauskaa elävyyttä ikkunoiden välissä kulkevista valkoisista klinkkerinauhoista ja ihananasta jugendille tyypillisestä orava-aiheisesta koristeesta oven yläpuolella.




Yksi omista suosikeistani on Liisankadun ja Meritullinkadun kulmassa kohoava vaalea talo, jossa on paksu linnamainen kulmatorni, erimuotoiset erkkerit ja elävästi ripotellut parvekkeet. Vaikka erilaisia yksityiskohtia on loputtomasti, yleiskuva on siitä huolimatta hyvin rauhallinen. Meritullinkadun puolella talossa on ihastuttava ulpukoiden kehystämä porttikäytävä.






Myöhäisjugendista hieno esimerkki on Liisankatu 12 sijaitseva Kalervo- niminen asuin- ja liikerakennus. Tämä 1908 valmistunut talo enteilee jo suoralinjaisempaa suunnitteluihannetta. Näyttävä kulmarakennus!




Päätän Krunikan kierrokseni tällä kertaa tähän. Päätä ja kinttuja väsyttää ja jätän myös teidät lepuuttamaan jalkojanne (tai istumalihaksianne) ja jatkanen kierrostani joskus myöhemmin. Krunikassa ja myös varsinkin Katajanokalla ja Kaartinkaupungissa on rakennuksissa paljon hauskoja yksityiskohtia, joita olisi kiva yhdessä ihmetellä. Olen monta kertaa itsekseni miettinyt, että katse kannattaa kaupungissakin joskus nostaa katutasoa ylemmäksi. Siellä saattaa lymyillä ilahduttavia yllätyksiä vaikka kuinka paljon.


Toivottavasti joku muukin kuin minä jaksaa innostua yli sata vuotta vanhoista talokaunottarista. Mahtavaa, että ne ovat kestäneet aikaa ja että niitä korjataan ja uudistetaan varoen ja hellyydellä. 

Mukavaa syyskuista viikkoa ja iloinen ajatus kaikille,

Leena


P.S. Tutustuessani Helsingin jugendiin, olen noukkinut tietoja Helsingin Kaupunginmuseon julkaisusta Arkkitehtuuriopas, Helsingin jugend