maanantai 17. kesäkuuta 2019

Valovitamiinia tankatessa





Keskikesän juhla on todella lähellä ja moni jo näyttääkin  sammuttaneen blogistaan valot kesän oikean valon lisääntyessä. Illat ja iltayöt ovat täällä eteläisimmässäkin Suomessa hurmaavan valoisia ja hämärä vain ujosti käy ehdottamassa viimeisille kukkujille, että vähän myös pitäisi levätä. Tosin siinä samassa ensimmäiset valonsäteet jo houkuttelevat raottamaan silmiä ja havahtumaan uuteen aamuun.

No, juuri tätähän silloin viime marraskuussa niin kaipasin! Palattuamme vuoden pimeimpään aikaan Suomeen tuntui ihan siltä, että hämärän peitto oli laskeutunut ikuisiksi ajoiksi maan päälle. Että tämmöinen se Suomi sitten on.

Vaan nyt: ihan konkreettisesti meillä on jouduttu antamaan periksi ja hankkimaan työhuoneeseenkin pimennysverhot. Iltaisin nimittäin oli ihan mahdotonta yrittää tihrustaa tietokoneen näyttöä. Makuuhuoneen osalta luovutimme jo monta viikkoa aikaisemmin, kun uni alkoi jäädä tosi lyhyeksi. Tämä kummallisiin aikoihin ajoittuva valtava valon määrä oli Hollannin vuosina päässyt ihan unohtumaan. Vaan onhan tämä ihanaa!

Minäkin jään nyt pienelle kesätauolle ja siksi haluan toivotella teille kaikille sisukkaille blogini lukijoille ansaittua lomaa myös täältä. 

Voikaa hyvin ja nauttikaa täysin siemauksin kaikesta kesän tarjoamasta hyvästä!

Aurinkoisin ajatuksin,
Leena



maanantai 10. kesäkuuta 2019

Torronsuo ja muita viikonlopun kuulumisia




Nyt maanantaina puhaltavatkin jo vähän virkistävämmät tuulet ja ainakin minulle se sopii. Vaikka kesän lämpimät ja helteiset päivät ovatkin niin odotettuja ja tervetulleita, tällainen pieni levähdystauko on kyllä enemmän kuin sopiva. Viime viikolla myös illat olivat helteisiä ja parina iltana pakkasinkin illallisen piknik-koriin ja söimme raikkaat salaatit ja kesämarjat meren rannassa. Enkä kyllä tiedä parempaa ravintolaa kuin ihan oma kattaus kauniilla paikalla ulkona. 

 Viikonloppu vilahti taas ohi nopeasti, niin kuin aina kesäkuussa. Perjantai-iltana saimme maailman suloisimman vauvan vanhempineen vierailulle ja tuoreet vanhemmat taivastelivat sitä, kuinka ihanaa oli pitkästä aikaa syödä kaksin käsin sillä aikaa kun pikkuinen prinsessa nukkui lähes tunnin autuasta untaan K:n käsivarsilla. Autuus kyllä taisi olla molemminpuolista...

Lauantaina oli sitten toisenlaisia huoltohommia, kun olimme kutsuneet appivanhempani kylään ja jutustelujen ja kahvien jälkeen lähdimme vielä Munkkiniemeen Torpanrantaan kävelylle ja tuoksuttelemaan merta ja makeita syreenin tuoksuja. Ukkonenkin jyrähteli lupaavasti, mutta varsinaista raikastavaa ukkosta saimme kuitenkin odotella aina yöhön asti.


Helluntaina, sunnuntai-aamuna, pakkasimme mukaan pienet eväät, aurinkolasit ja vesipullot ja lähdimme toteuttamaan erästä kesätoivettani. Ajelimme kohti Kanta-Hämettä ja Kotonasi-blogin Annukan vinkkaamaa luontokohdetta. Olin jo jonkin aikaa halunnut nähdä Tammelassa sijaitsevan, pinta-alaltaan 30 neliökilometrin laajuisen Torronsuon kansallispuiston.



Torronsuon kansallispuisto on perustettu 1990, mutta jo sitä ennen lähes luonnontilainen suo oli määritelty suojelualueeksi. Paksuimmillaan turvetta tuossa Suomen syvimmässä suossa on ainakin 12 metriä ja suuri osa alueesta on niin märkää ja upottavaa, että nykyinen vaellusreitti on rakennettu pitkospuita käyttäen. Ainakaan minä en uskaltaisi poiketa tuolta pitkospuureitiltä paljoakaan, koska noin syvään suohon ei olisi kiva mulahtaa. Hui.



Reitit alkavat merkityltä pysäköintialueelta. Päätimme valita pisimmän, kymmenen kilometrin reitin. Toki jos haluaa ihailla pelkkiä suonäkymiä, voisi ihan hyvin patikoida vain reilun kolmen kilometrin matkan ja palata sitten samaa pitkospuureittiä takaisin. Minä olisin voinut tyytyä pelkkään tuollaiseen muutaman kilometrin suovalokuvausretkeenkin, mutta K:lla oli selvästi meno päällä ja se oli kyllä mukavaa.


Ihan aluksi halusimme kuitenkin kiivetä aivan parkkipaikan lähellä olevaan 17 metriä korkeaan tähystystorniin. Sieltä näkyi mainiosti pitkospuureitin alkupää ja toki muutakin ympäröivää aluetta, mutta pakko sanoa, että paljon vaikuttavampaa suomaasto on ihan maan tasalta katsellen, kuunnellen ja haistellen.






Suopursut, tupasvillat, karpalonkukat ja rahkasammalet ovat niin kauniita! Ja pitkospuiden harmaantunut ja haalistunut sileäntasainen pinta tuntui kivalta kävelyalustalta. Hauskaa oli myös kuunnella kuinka käki kukkui jossakin suonlaidan metsikössä. 


Meitä onnisti myös siltä osin, että vaikka oli kesäisen lämmintä, tuuli oli sen verran ravakkaa, että se piti hyönteiset loitolla tuolla suolla kävellessä. Minulla on vähän ahdistava kokemus myös  toisenlaisesta tuurista, kun kiukkuiset paarmat joskus ihan liimaantuivat hikiseen ihoon juuri suolla kävellessä. Kamalaa.



Alkumatkan saimme tosiaankin kävellä pitkospuita pitkin. Kyltit varoittivat, että osa pitkospuista oli huonossa kunnossa, mutta korjaus oli meneillään. Pahimmin lahonneet puuosat oli jo vaihdettu monin paikoin uutuuttaan tuoksuviin puulankkuihin ja kävely oli helppoa.



Eväät söimme matkan varrelle rakennetulla levennyskohdalla, jossa oli myös mukava penkki. Kyllä maistuivat voileivät, tomaatit ja pähkinät ihan mahdottoman hyviltä. Vähän harmittelimme, että olimme päättäneet jättää termoskahvit pakkaamatta mukaan. No, mikään ei kai voi olla ihan täydellistä. Onneksi oli sentään rasiallinen pensasmustikoita.




Vähitellen saavuimme metsän laitaan ja polku puikahti varjoisalle ja juurten raidoittamalle perinteiselle metsäpolulle. Varjoisa vihreys tuntui vaihteeksi miellyttävältä ja vähän ajan kuluttua polku kuljetti meidät Härksaaren kvartsilouhokselle. Tuo vanha louhos ei muuten täsmällisesti katsottuna edes ole varsinaisen kansallispuiston alueen sisäpuolella. Aluksi louhos vaikutti lähes huomaamattomalta kivikkomontulta, ja ainakin minä olisin saattanut hilppaista ihan vahingossa paikan ohi, jos näkyvillä ei olisi ollut isoa opastetaulua. Tuolta on ymmärtääkseni aikoinaan louhittu mm. valkeata maitokvartsia ja vaaleanpunaista ruusukvartsia lasinvalmistukseen Somerolle.

Metsäpolku jatkui miellyttävästi varjoisassa ja laskeutui sitten vehreälle kostealla alueelle, jossa tapahtui juuri se, mitä olin kauhulla odottanut ja uumoillut. Lämpimän sääjakson jälkeiset sateet olivat herättäneet valtaisat hyttysarmeijat vihdoin eloon ja  pahimpia paikkoja olivat suojaisat, tuulettomat ja vähän hämärät kosteikot. Ja olin ollut oikeassa! Yhtäkkiä minä, varsinainen hyttysmagneetti, sain kimppuuni uskomattoman innokkaan parven nälkäisiä, veriannostaan jo selvästi odottaneita inisijöitä. Hieman hiestä lämmin iho ei ollut paras mahdollinen suoja noita herhiläisiä vastaan. 

Olen tosi allerginen hyttysten pistoille ja saan yleensä ihan kamalat paukamat, jotka kestävät iholla viikkotolkulla. Onneksi mukana oli pitkähihainen paita, housuissa pitkät lahkeet ja päässä lakki, muuten olisin ollut mennyttä. Niskaani olisin vielä kaivannut huivia, mutta onneksi mukana oli ohut varapaita, jonka sitaisin kaulani ympärille. Ja selvisin. Samaan aikaan K saattoi olla ihan rauhassa. Tietysti. Koska KAIKKI, koko Tammelan itikat, olivat minun kimpussani. Harvoin olen niin suosittu.



Onneksi polku tupsautti meidät metsästä hiekkatielle, jossa tuulenvire hätyytti sitkeät otukset tiehensä ja minäkin pääsin taas nauttimaan rauhasta ja ilmavammasta vaatetuksesta. Hiekkatietä marssimme sitten helpottuneina jonkin matkaa, kunnes huomasimme talsivamme perinteisen suomalaisen pikkukylän raitilla. Olimme saapuneet Torron kylään. Torro on määritelty yhdeksi valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä Suomessa. Tuo kylä on asutettu myöhäiskeskiajalta, 1500-luvun lopulta lähtien, ja yhä osa kylänraittia reunustavista taloista on 1800-1900-lukujen vaihteessa rakennettuja. Tosi kiva ja viehättävä Kanta-Hämäläinen kylä!




Torron kylää oli mukavaa katsella, mutta sieltä eteenpäin reittiä jatkaessamme olikin sitten edessä reissun tylsin osuus. Jouduimme tallustamaan kilometrin verran vilkkaasti liikennöidyn maantien laitaa. Autot ajoivat aika reipasta vauhtia, eikä piennarta ollut kuin nimeksi. Välillä vaivaiset kymmenisen senttiä! Aika stressaava pätkä alkupuolen auvoiseen rauhaan verrattuna. 



Onneksi viimeiselle  pätkälle saimme taas sukeltaa rauhaan suon syliin ja ihanille pitkospuille. Niitä pitkin köpsöttelimme viimeisen kilometrin Torronsuon parkkikselle ja autokin löytyi, nyt tosin auringon paahteesta. Maastoon lähtiessämme olimme huolellisesti jättäneet menopelimme miellyttävän vihreään varjoon. Nyt oli hiukkasen l-ä-m-m-i-t-e-t-t-y auto odottamassa.



Kaikkineen Torronsuo oli käymisen arvoinen paikka ja mainio vaihtoehto, jos haluaa oikeaan kansallispuistoon täällä eteläisemmässä Suomesa. Toki lapista löytyy sitten soita ja erämaata vähän pidemmille vaellusretkille, mutta tuolla pääsi kyllä aivan loistavasti ihan oikeaan tunnelmaan ja sitten taas helposti illaksi kotiin omaan sänkyyn nukkumaan. Helsingistä matkaan meni reilut 1,5 tuntia yhteen suuntaan. Kohtuullinen  matka-aika mielestäni. Varsinkin kun Suomen maaseutua ei ole piiiitkiin aikoihin tullut sillä kulmalla katseltua.

Siis kiitos Annukka kivasta retkivinkistä!!




Leppoisia kesäkuun päiviä kaikille,
ajatuksin,

Leena



keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Kukkametsä



Ihanaa, kesä on taas täällä!! Kun aamun ukkoset eilen olivat hellittäneet, alkoi lämpö hiipiä kuin varkain ja matkalla kotiin viiden maissa, metrossa sai jo hikoilla ihan kunnolla. Ilta sisätiloissa tuntuikin vähän tukalalta ajatukselta ja teki vielä mieli  lähteä ulos ja jonnekin varjoisaan siimekseen rentoutumaan päivän touhuista ja vähän puhaltamaan ja vilvoittelemaan. 



Koska tiesin, että aika oli juuri sopiva kukkavyöryn kuvailemiseen, köröttelimme Haagaan alppiruusupuistoon tai lyhyemmin rodopuistoon. Osasimme jo ennalta odottaa, että joku muukin on ehkä keksinyt saman vilvoittelukohteen, mutta silti vähän yllätyimme porukan määrästä. Onneksi puisto imaisee hienosti isonkin kävijäjoukon ja saimme kuvailla kukkivia alppiruusuja ihan sopuisasti muiden väri-ilottelusta innostuneiden kanssa. Toki zoomailu oli hiukan hankalaa, koska en halunnut ikuistaa kovin montaa puistokävijää omiin kuviini.



Minulla on joskus muinoin ollut omalla takapihallamme pari aika isoksikin kasvanutta alppiruusua, mutta ne eivät kyllä olleet mitään verrattuna näihin rodopuiston mahtaviin jättiläisiin.








Värejä ja lajikkeita on tuolla uskomaton määrä ja hehkua lisäävät  samaan aikaan kukoistavat atsaleat. En muistanutkaan, että atsaleat  tuoksuvat todella vahvasti. En tykkää kovin voimakkaista ja makeista kukkaistuoksuista, ainakaan sisällä, mutta ulkona rakastan syreenien, kielojen ja muidenkin alkukesästä kukkivien kasvien tuoksua. Hollannissa kevätkukkien joukkoon muuten kuuluivat myös hyasintit, joiden ihana tuoksu leijaili hyasinttipeltojen yllä. Niin siellä kuin Suomessakin ulkoilma onneksi laimentaa vahvat odöörit juuri sopiviksi. 



Tutkin vähän noiden kasvien taustaa ja luin, että Alppiruusut kuuluvat kanervakasvien heimoon ja atsaleat ovat niiden lähisukulaisia. Lajeja tunnetaan 600-1000. Helpoin tapa erottaa atsalea ja alppiruusu toisistaan on se, että odottaa talvea ja katsoo mitä tapahtuu. Atsalea pudottaa lehtensä talveksi, mutta alppiruusu sen sijaan on ikivihreä. Alppiruusun nimi tulee kreikan kielen sanoista rhodo, ruusu ja dendron, puu. Nimestään huolimatta alppiruusu ei ole mitään sukua ruusukasveille.



Ensimmäisiä alppiruusuja on tuotu Suomeen tiettävästi joskus 1950-luvulla, mutta nuo lajit olivat kovin arkoja eivätkä kai oikein kestäneet Suomen talvea. Nykyisin on kehitetty alppiruusu-lajikkeita, jotka pärjäilevät Oulunkin korkeudella. 



Tämän Haagan rodopuiston tarina alkaa jostain 70-luvulta. Helsingin yliopiston kasvinjalostustieteen laitos käynnisti vuonna 1973 jalostusohjelman, jonka tarkoitus oli kehittää talvenkestäviä alppiruusuja. Laitoksella oli 3000 alppiruusun tainta, mutta heiltä puuttui sopiva istutuspaikka. Alppiruusut pitävät happamesta maaperästä ja lopulta sellainen löytyi männikköiseltä suoalueelta suopursujen keskeltä Etelä- ja Pohjois-Haagan välistä.





Jos olet puistossa ensimmäistä kertaa, voin vakuuttaa, että hämmästyt. Atsaleat ja alppiruusut leviävät viidakkomaisesti kauniiden mäntypuiden suojassa. Näky on lähes uskomattoman taianomainen, kuin satukirjasta! Ja tuoksu on huumaava; rododendroneita, atsaleoja, suopursuja, havupuita, saniaisia... Linnut laulavat ja ihmiset käyskentelevät pitkospuilla valtavien kukkapensaiden väleissä, ihmettelevät, haistelevat, valokuvaavat ja nauttivat tuosta kukkivasta viidakosta.


Tuttu suopursukin viihtyy puistossa




Siis todella hieno retkikohde! Ainoa haittapuoli, ja samalla olennainen osa ihanuutta, on kukinnan lyhyt aika. Tavallisimmin kesäkuun alku aina kuun puoleen väliin asti on parasta kukinta-aikaa. Hieman vaihtelua toki on, kevään ja alkukesän ilmat kun voivat olla aika vaihtelevia. Mutta siis tarkkana pitää olla!





Oletko sinä ehtinyt nauttia alkukesän kukkaloistosta ja humalluttavan makeasta tuoksusta?

Kesäistä keskiviikkoa ja aurinkoista helluntaita sitten sunnuntaina!


Leena

P.S. Nuo hienot panoramakuvat ovat K:n käsialaa










tiistai 28. toukokuuta 2019

Kävelyllä kotinurkilla osa 4. Anatomiaa, fysiologiaa ja hulinaa



Reilu viikko sitten kävelimme myöhään illalla Sompasaaresta kotiin päin kohti Kruununhakaa. Kello oli jo vaikka mitä, mutta hidastelimme, tunnelmoimme ja nautimme valoisan yön kuutamosta, mustarastaan vähitellen hiipuvasta laulusta, syreenien ja tuomien tuoksusta ja hiljenneestä kaupungista. Voi että kuinka tykkäänkään Helsingistä valoisina kesäöinä ja aikaisina aamuina. Olen tylsän vähän niin iltavirkku kuin aamuvirkkukaan, mutta joskus ylitän itseni ja nautin juuri näistä ihanista hetkistä, jolloin  tämä rakas kotikaupunkini on parhaimmillaan: hiljaisena ja tilaa antavana. Ihan parasta!

Hakaniemen rannasta katsottuna Krunikan pohjoisin osa eli Siltasaarenranta näytti uskomattoman kauniilta heijastuessaan salmen lähes tyynestä veden pinnasta.


Kirjatyöntekijönkadun talorivistö
Tuo tavallisen näköinen talorivistö näytti kyllä parhaan puolensa vaaleanpunaisessa hehkussa. Kuvassa vasemmalle jää Hakaniemensilta joka siis yhdistää Pohjoisrannan ja Sörnäisten rantatien. Sitä pitkin kulkee päivisin raskastakin liikennettä, mutta nyt liikenne oli harventunut satunnaisiksi köröttelijöiksi. Reunimmaisena oikealla näkyy punatiilinen vanha fysiikan laitos. Hakaniemensillan ja fysiikanlaitoksen väliin jäävä talorivistö on Kirjatyöntekijänkadulla. Kirjatyöntekijänkatu 12:ssa (rivistössä toinen oikealta) on aikoinaan asustelleet mm. näyttelijät Kyllikki Väre ja Unto Salminen ja heidän poikansa Esko Salminen, kirjallisuudentutkija Eino Krohn ja taidegraafikko Erkki Tanttu.

Esko Salminen on Vanhinta Helsinkiä-kirjassa kertonut, että Siltavuoren ranta oli kiva paikka asua. Siinä oli pieni puisto ja halkopinot rannassa. Lähellä olivat jyrkät kalliot, jotka nyt on aidattu. Rannassa oli myös mainio jalkapallokenttä, joka katosi kun uusi silta Hakaniemeen rakennettiin. Hän kertoo myös päässeensä vanhempiensa kanssa sunnuntaisin syömään naapuritaloon Kirjan ravintolaan. Se oli taiteilijaravintola ja näyttelijävanhemmat kävivätkin siellä usein.


Kirjan talo
Kirja-ravintola sijaitsi siis aivan Salmisten naapurissa. Talo on rakennettu 1935 puretun Kirjapainajain yhdistyksen vanhan puutalon paikalle. Uuteen taloon rakennettiin kokoustiloja, asuntoja yhdistyksen jäsenille ja ravintola. 

Talo oli alusta lähtien mukana monessa kulttuurihankkeessa. Siellä perustettiin 1936 vasemmistolainen kulttuuriyhdistys Kiila. Se oli Suomen Työväen Näyttämön kotiteatteri 1935-1939. Ryhmäteatteri esiintyi siellä 1970-luvulla. Juhlasalissa toimi 1960-luvulle asti Olavi Virran johtama levytysstudio Levytukku ja salissa tanssittiin silloin monena iltana viikossa. 

Kirjan ravintolasta tuli 1960-luvulla myös kaupungin intelligentsian kohtauspaikka. Kirjalla saattoi kuulemma kohdata kuuluisia kirjailijoita, vaikkapa Paasilinnan veljekset, Hannu Salaman ja PenttiSaarikosken. Itse en ole koskaan käynyt sisällä tuolla kuuluisassa ravintolassa ja nykyisin sinne ei varmaan edes olisi meikeläisellä menemistä. Kirjalla taitaa nimittäin toimia yksityinen klubi, jonka (reilusti) maksavat osakkaat voivat tuoda sinne omia vieraitaan. Kaupungilla olen kuullut kutsuttavan paikkaa Sikariklubiksi.


Siltavuorta toukokuun myöhäisillassa
Koko tuo kuvassa vasemmalla näkyvä korkea Siltavuori jyrkkine kallioineen oli vielä 1900-luvun alussa rakentamatta. Silloin siihen iski silmänsä Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto. Fysiologian laitos tarvitsi nimittäin rakennusmaata, sillä professoriksi valittu R. Tigerstedt oli ilmoittanut, ettei tule Tukkholmasta Helsinkiin, ellei laitokselle rakenneta uutta laboratoriota. 

Syrjäinen Siltavuori keksittiin hankkeelle erinomaiseksi paikaksi. Uusi laboratorio pystytettiin 1905 suoraan vankalle peruskalliolle, sillä tärkeissä laboratoriokokeissa rakenteet eivät saaneet täristä. Siltavuoren korkeimmalle huipulle nousi viisi vuotta myöhemmin myös punatiilinen fysiologian laitos, joka näkyi kauas Siltavuorensalmen yli. Ensimmäisen maailmansodan viivyttämänä anatomian laitos valmistui vasta 1928.


Vanha fysiikan laitos kohoaa majesteetillisena korkeimmalla kohdalla. Oikealla, hieman erillään 2005 valmistunut Minerva.
Noiden alkuvuosikymmenien aikana laitokset elivät vähän kuin omaa elämäänsä syrjässä kaupungin hulinoilta. Siltavuorella asui tuolloin lähinnä laitosten henkilökuntaa perheineen ja siellä 1940-50-luvuilla kasvaneet lapset ovat kertoneet, että heitä oli yhteensä parisenkymmentä ja piha-alue tuntui silloin olevan heidän omaa valtakuntaansa. Pihamailla kasvoi pähkinäpuita ja syreenejä ja talonmiesten ja vahtimestareiden rouvilla oli omat puutarhapalstat. Laitosten keskellä oli iso nurmikenttä, jolla pelattiin pesäpalloa ja lapsilla oli omat olympialaisensa. 

Enää Siltavuorella ei tietääkseni varsinaisesti asu ketään. Nyt jännittävät leikkikalliot on louhittu pois uudisrakentamisen tieltä ja niiden tilalle on noussut Minerva-talo, jonka kaksi alinta kerrosta louhittiin kallion sisään. Siltavuorella käyskentelee noin 4500 opiskelijaa, joista suuri osa lukee käyttäytymistieteitä. Fysiikan laitos on siirtynyt 1900-luvun lopussa Kumpulaan ja lääketieteelliset laitokset Meilahteen.

Itse muistan opiskeluajoilta istuneeni anatomian laitoksen vanhuuttaan natisevassa puolipyöreässä suuressa luentosalissa ja ihailleeni fysiologian laitoksen ulkoseinässä tuijottavaa Minervan pöllöä, joka tapitti pyöreillä silmillään Snellmanninkatua. Siellä se muuten istuu yhä edelleen vartioimassa. 


 Siltavuoren kupeessa Siltavuorenrantaa hallitsee Provianttimakasiini (proviant-sana tarkoittaa sekä ruotsin että saksan kielessä muonavaroja). Tuo entinen venäläisen sotaväen vanha muonamakasiini on nykyään Kansallisarkiston käytössä.

Provianttimakasiini. Taustalla em. yliopiston laitokset
Voi kun näistä kulmista tuleekin höpöteltyä pitkästi! Nyt olisi kuitenkin jo kipitettävä eteenpäin. En silti malta olla laittamatta tähän loppuun kuvaa uusista maailmanmestareista. Joukko nimittäin järjesti tuossa naapurin Kaisaniemessä mekoiset bileet maanantaina. Meille kotiin kuului kannattajien iloinen huuto ja laulu ja torvien toitotus. Oli ihan mahdotonta olla yhtymättä iloon. Onhan se kultamitali hieno saavutus. Onnea Leijonat!



Nyt kaikille kaunista Helatorstai-viikkoa!

Halit,
Leena



maanantai 20. toukokuuta 2019

Rotinat ja poropeukalon mutakakku



Viikonloppuna osallistuimme onnelliseen tapahtumaan, jossa käväisimme katsastamassa suvun uusinta jäsentä: vain muutaman päivän ikäistä vauvaa. Ja vauvataloonhan on (ainakin karjalaisen perinteen mukaan) vietävä rotinoita. Olen huomannut, että tuo rotina-sana ei suinkaan ole kaikille tuttu, vaikka minulle tietämys on tainnut aikoinaan siirtyä jo äidinmaidossa; Äitini suku kun tulee karjalasta. Muistan kuinka Kerttu-mummoni aina tohotti rotina-rinkeleiden kanssa, kun sukuun saatiin uusi tulokas. 

Rotina on siis ruokatuominen vauvaperheeseen.

Varmasti muuallakin on samaan tapaan viety ruokatuomisia, vaikka rotinat-nimitystä ei olekaan ehkä käytetty. Alun alkaen oli kai tapana viedä vauvaperheeseen ruokaa, koska synnyttänyt äiti tarvitsi vahvistavaa ja ravitsevaa sapuskaa. Samalla haluttiin olla myös avuksi, jotta uuden äidin ei tarvitsisi kökkiä lieden ääressä, vaan hän voisi vähän pidempään keskittyä pienokaiseensa. Viemisinä saattoi olla kimpale kypsää lihaa, kananmunia, juustoa,  leipää tai muuta vahvaa ruokaa. Varsinkin sotien jälkeen tuomiset ovat kuitenkin tainneet olla enemmän sellaista kahvipöytäsorttia, jota on helppo nostella pöytään, kun uteliaita ja innokkaita vieraita saapuu huusholliin vauvaa ihastelemaan.

Perinne ei ehkä ole enää ihan yhtä tärkeä kuin ammoin, koska nykyisin usein onneksi myös perheen isä osaa hääriä lieden ääressä tai vähintäänkin kipaista Alepaan nappaamaan jotain känttyä tai jätskipaketin pakastealtaasta.

Minusta tuo perinne on kuitenkin kiva. Luulen myös, että moni nykyajan nuori perhe olisi ihan mielissään, jos tuomisina kakkuherkkujen lisäksi olisi muutakin pakastimen täytettä. Uusilla vanhemmilla on usein jonkin aikaa vuorokausirytmi sekaisin, unet vähissä ja muutenkin elämä vähän sumuista uuden tulokkaan vuoksi. Silloin voisi olla helpottavaa välillä  kaivaa pakastimesta vaikka anopin tekemää makaronilaatikkoa tai pussillinen sämpylöitä aamukahvipöytään.

Viime sunnuntaina pakkasimme siis mukaan ison kakkulaatikollisen leipomon karjalanpiirakoita, teimme valmiiksi kipollisen munavoita ja minä paistoin pikaisesti äidiltäni saadun ohjeen mukaisen mutakakun. Jos en ihan väärin muista, äiti oli tainnut napata reseptin jostain vanhasta Eeva-lehdestä (?). Alkuperäinen nimi taisi olla vain Helppo mutakakku. Kiitos vaan äiti, tätä onkin tehty jo aika monta kertaa myös ihan omaan kahvipöytään.

Laitan ohjeen tähän muistiin, jospa on joku muukin helpon ja nopean ohjeen tarvitsija täällä. Menet sitten rotinoille tai vain muuten tekee mieli jotakin nopeata tosi herkkua ilman vispaamisia, vatkaamisia tai muita kommervenkkejä, sen kuin vain sekoitat ja paistat! Helppoudesta johtuu myös itse antamani nimi: Poropeukalon mutakakku.




Poropeukalon mutakakku

150 g voita
2 dl sokeria
2 munaa
1 1/2 dl vehnäjauhoja
3/4 dl tummaa kaakaojauhetta
2 tl vaniljasokeria
1 tl leivinjauhetta

1. Kiinnitä leivinpaperi irtopohjavuoan pohjalle.

2. Sulata rasva miedolla lämmöllä kattilassa tai mikrossa. Ota kattila liedeltä. Sekoita sokeri rasvan joukkoon. Lisää munat.

3. Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää jauhoseos taikinaan. Sekoita sen verran, että taikina on tasaista.

4. Levitä taikina vuokaan. Paista 200 asteessa uunin alatasolla 15 - 20 minuuttia. Jätä kakku hieman taikinamaiseksi.

Jos käytän pientä irtopohjavuokaa (halkaisija 16,6 cm), ohjeen taikinamäärä on sopiva, mutta jos käytän isompaa vuokaani (halkaisija 24 cm), teen puolitoistakertaisen annoksen taikinaa.




Ihmeempiä leipurin taitoja ei tosiaankaan tarvita. Oikeastaan ainoa virhe, jonka tuossa voi tehdä, on pitää kakkua liian kauan uusissa, jolloin keskikohdan ihana tahmeus jää puuttumaan.




Tarjoa haalea kakku esim. lohkottujen mansikoiden ja vaniljajäätelön kanssa. 

Valmis kakku jäi eilen kuvaamatta, mutta marjat ja jäätelö kaunistivat lopputuloksen kahvipöytäkelpoiseksi. Ja sitäpaitsi,  kakku on ihan älyttömän hyvää ja siitä riittää kerralla aika pienikin siivu, koska se on täyttä tavaraa ;-). Ainakin meillä kaikki ovat tuosta kovasti tykänneet ja siltä näytti myös eilisillä rotinoilla.

Ihana aurinkoinen viikonloppu on takana ja edessä monin tavoin kiva, mutta samalla melko kiireinen viikko. Saapa nähdä, miten pitkään näitä helteitä riittää.

Iloa ja lämpöä sinunkin viikkoosi!
Leena 




keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Kevättä ihastuttavassa talvipuutarhassa




Nyt ei ollakaan hehkuttamassani Krunikassa, vaan pistäydytään kuin varkain Töölön kaupunginosan puolella, ihan Töölönlahden pohjukassa ja Stadikan kupeessa. Laittelen nyt näitä Helsinki-postauksia tulemaan ihan urakalla, koska joku innokas jo kyseli sellaisia suunnitellessaan kesä-Hesa-reissuja. 

Talvipuutarha on perustettu 1893 ja silloin se oli Helsingin ensimmäisiä mannermaisia nähtävyyksiä. Rakennuttaja oli J.J. af Lindfors, joka muuten rakennutti puutarhan ihan omalla kustannuksellaan ja lahjoitti sen Puutarhayhdistykselle. Rakentaminen kesti vain vuoden. 



Talvipuutarha oli tuolloin lähes ainoa nähtävyys Helsingissä ja siitä tuli heti erittäin suosittu. Kävijöitä oli kuulemma parhaimmillaan yli 5000 päivässä. Rakennuttaja-Lindforsin ehdoton ehto oli, että puutarhaan on kaikilla vapaa pääsy, aina. Ja niin on yhä tänäkin päivänä. Kaupunki osti Talvipuutarhan ja puutarhayhdistyksen muut rakennukset 1907.

Nykyiseen Talvipuutarhaan on hauska poiketa vaikka vain lyhyeksikin ajaksi lämmittelemään Töölönlahden viimasta ja ihmettelemään vihreyttä, veden solinaa ja kauniiden karppien uiskentelua sisäaltaassa. Aika usein olen kuullut kerrottavan, että paikka on mainio myös vaikkapa vähän erikoisempana treffi-paikkana. Kesällä pihassa on pieni kahvila ja myös puutarhan sisätiloissa on kivoja pieniä istuskeluryhmiä, joissa voi vaikka pakkasen paukkuessa ulkosalla nautiskella omia eväitään lähes trooppisessa lämmössä. Joka tapauksessa Talvipuutarha on siis ollut jo yli 120 vuotta kaupunkilaisten kohtauspaikkana kaikkina vuodenaikoina. 


Näkymä puutarhan portailta Töölönlahdelle päin. Kesällä edustalla kukkii n. 3000 ruusua!


Mahtavat ruusupenkit odottelevat vielä heinäkuuta

Talvipuutarhan edessä oleva, geometrista puutarhatyyliä edustava ruusutarha perustettiin 1924. Samaan kokonaisuuteen kuuluvat myös pihan harmaakiviset tukimuurit. Heinäkuun tienoilta pitkälle syksyyn loistavat upeat ryhmäruusuistutukset kaikkien ohikulkijoidenkin ilona. Puutarhassa kukkii kuulemani mukaan yli 3000 ruusua. 

Toki myös Talvipuutarhan varsinainen rakennus on jo ulkoa katsottuinakin mielestäni todella kaunis. Sen kantavat rakenteet ovat valurautaa ja sen kattoa kannattavat tyypilliset kaarikannattimet, ympyrän muotoiset kattotuolit. Kattolasitus on suora ja sillä vältettiin aikoinaan kaksoislasituksen ja kaarevuuden aiheuttamat rakenteelliset ongelmat.





Sisätiloissa onkin sitten paljon katseltavaa ihan ympäri vuoden. Varsinkin jouluna ja pääsiäisenä sisätilat ovat aina ihan erityisen hienossa kunnossa ja siksi moni helsinkiläinen hakeekin juhlatunnelmaa juuri tuolta talvipuutarhan näyttelystä, oli sitten kyse joulukukista ja kynttilöistä tai narsisseista ja muista kevätkukista. 


Talvipuutarhan arvokkain kasvi taitaa olla Aurora Karamzinin huvilasta 1917 siirretty kameliapuu, joka silloin oli ollut miehenkorkuinen. Tai tosiasiassa kamelioita oli ollut kaksi, mutta toinen kasveista on ilmeisesti kuollut, ehkä pakollisten remonttien aikana.Viimeisin suuri kunnostustyö puutarhassa oli vuosina 2010-2012. Remontin aikana kasvihuoneet oli suljettu, mutta paljon kasveja saatiin säästettyä, mm. toinen Auroran  kameliapuista. Myös kaktushuoneen kasvit ovat pääosin tallella. 




Nykyisin Talvipuutarhassa kasveja on paljon aiempaa vähemmän, eli vähän yli 200 erilaista, lähinnä Välimeren alueen kasvia. Niitä ei ole valittu tieteellisin perustein vaan esteettisyyden ja historiallisen kiinnostavuuden takia.

Keskellä olevassa Palmuhuoneessa viihtyvät palmujen lisäksi huonekuuset ja puutarhan vanhimmat kasvit, eli tuo yli 100-vuotias kameliapuu, jonka epäillään olevan vanhimpia koko Suomessa.











Länsisiivessä on kääpiöpalmuja, käpypalmu ja kuningasmagnolia sekä vanhan ajan huonekasveja. 







Kaktushuone on kaktusten ja mehikasvien valtakuntaa.



Anopinjakkara?

Agave






Nämä kaunokaiset olivat elegantteja ja sen näköisiä, että tiesivät itsekin kuuluvansa ihan omaan kastiinsa. Kauniita olivat.


cymbidium-hybridi

Venuksenkenkä


Upea Lumikuningatar ei ollut nyt kukassa, mutta sen kummalliset juurimöhkylät olivat hienosti näkyvissä

Kävin puutarhassa viimeksi toukokuun alkupuolella, ja silloin oli meneillään myös kaktusten kukinta. 







Talvipuutarhan takana yleisöltä vähän piilossa on Kaupunginpuutarha, jossa tuotetaan kukkia kaupungin omiin tarpeisiin. Ison puutarha-alueen kulmauksessa on myös ihastuttava Villa Jyränkö. .Kaksikerroksinen rapattu kivirakennus julkisivuineen ja pylväineen edustaa tyylillisesti kansallisromantiikkaa. Tuo kaunis villa on rakennettu 1909 silloisen kaupunginpuutarhurin virka-asunnoksi, mutta nykyisin sitä käytetään kokous- ja juhlatilana. Toukokuun alkupäivinä ihailin etenkin villan pihassa valkoisena hohtavaa, juhlallisen kaunista Japaninmagnoliaa. 





Kuten jo viime postauksessa totesin, kevät etenee hurjaa vauhtia ja selviä muutoksia näihin toukokuun alun kuviin verrattuna on maisemissa jo näkyvissä. Viikkoa tai paria aiemmin otetut valokuvat ovat mainioita silloin, kun kevään edistymistä on muuten vähän vaikea havaita.



Kaikille iloista keskiviikkoa ja jo toukokuun puoliväliä!
Terkuin,
Leena