Käväisimme Suomessa jo toisen kerran tänä kesänä. Aluksi vietimme perheen kanssa yhdistettyjä 90-vuotis syntymäpäiviä. Kuten huomaatte, syy juhlaan on helppo löytää, vaikka ei niin sattuisikaan mitään erityistä juuri täsmäpäivään. Varsinaisiin synttäreihin oli oikeasti aikaa vielä kaksi ja kolme viikkoa, mutta ei haitannut. Juhlat vietettiin lahjojen, laulujen ja kakkujen kera oikein pieteetillä, kun kerran satuimme nyt saamaan joukon kasaan.
Toinen hauska Suomi-juttu oli vierailu maisemissa, jotka herättivät mukavia muistoja lapsuus- ja nuoruusvuosilta. Kävimme vanhempieni kanssa ajelemassa Rautaveden kansallismaisemassa ja vierailimme Tyrvään Pyhän Olavin keskiaikaisessa kivikirkossa.
Kirkko on peräisin 1500-luvun alusta ja sillä on ehtinyt olla vaiheikas historia. Tulipalon jälkeen 1600-luvulla kirkkoon rakennettiin upea paanukatto ja uudet lehterit, joihin A. Löfmark maalasi hienot kirkkomaalaukset. Myöhemmin lähiseudulle rakennettiin kuitenkin uusi kaksitorninen kirkko keskelle asutusta ja tämä uskomattoman kauniilla paikalla oleva vanha kirkko autioitui. Unohduksen vuosikymmenillä oli puolensa, koska tuolloin kirkkoa ei korjattu tai modernisoitu ja sisätila säilyi 1600- ja 1700-lukujen asussa.
1960-luvulla kirkkoa korjattiin museoviraston johdolla ja siitä tuli suosittu vihkikirkko ja matkailukohde. Aika oli kuitenkin jo vahingoittanut vanhaa paanukattoa ja niinpä vuonna 1996, entisajan rakennusperinteitä kunnioittaen, 800 talkoolaista aloitti valtavan urakan. He veistivät käsin tarvittavat 16 000 paanua ja jo vuoden kuluttua voitiinkin juhlia työn valmistumista. Sitten tapahtui jotain kamalaa. Kolme viikkoa juhlien jälkeen kirkkoa kohtasi tuhopoltto. Seurakuntalaiset seisoivat mykistyneinä savuavilla raunioilla. Kaikki se valtava voiman ponnistus oli tehty tyhjäksi yhdessä yössä.
Kerrotaan, että jo tuolta raunioilta lähti kasvamaan ajatus rakentaa kirkko uudelleen ulkoasultaan entiseksi ja sisätiloiltaan entisen kaltaiseksi. Haluttiin palauttaa menetetyn kirkon sisätilan tunnelma.
Edessä oli valtava työmaa, mutta kaikesta selvittiin. Erityisen haastavaksi koettiin sisätilojen maalaustyöstä päättäminen. Tunnettuja taiteilijoita haastateltiin ja lopulta työhön päätettiin kutsua kaksi varsin erilaista taiteilijaa, Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen. Maalaustyö vaati erityistä taitoa olosuhteista johtuen, koska kirkkoa ei lämmitetty lainkaan ja lattian alta nouseva kosteuskin haittasi. Töitä voitiin tehdä vain vuoden lämpimimpänä aikana. Myös värit oli valmistettava itse. Maalaustyö on myös historiallinen. Edellinen vastaava kokonaistaideteos löytyy Tampereen tuomiokirkosta, jonka maalasivat Hugo Simberg ja Magnus Enckel 1900-luvun alussa.
Vaikka tykkään sekä Rauhalan että Lavosen töistä, etukäteen ihmettelin miten kaksi noin eri tyyppistä taiteilijaa voivat yhdessä saada aikaan kauniin kokonaisuuden. Ja nyt on kyllä pakko myöntää, että lopputulos Pyhän Olavin kirkossa on oikein onnistunut.
Avaanpa vähän taustoja. Pienenä oppikoululaisena lähes ensimmäinen asia, joka muistuu tuolta ekalta syksyltä mieleeni, on koulun oppilaskunnan vaalit. Minulla ei tietenkään ollut minkään valtakunnan käsitystä siitä, mitä moiset vaalit tarkoittivat, eikä asiaa taidettu meille pienimmille edes kummemmin selittää. Mutta suuri vastuu kuitenkin ojennettiin kuin hopealautasella. Minullakin oli käytössä se yksi arvokas ääni. Vaan ei hajuakaan, mihin sen käyttäisin. No, koulun ala-aulan seinälle oli ilmestynyt oppilaiden kasvokuvia ja niiden vieressä oli tietenkin se tärkeä numero. En tunnistanut kasvokuvista tai nimistä ketään, mutta kun oikein tarkkaan kuvia katselin, huomasin isojen lukiopoikien joukosta erään, jolla oli kovin kiltti hymy ja kauniit kihartuvat hiukset. Siinä olisi sankarini, jolle ääneni ilomielin antaisin!! Ehdokkaan nimi oli Osmo. Nimikin oli ihan kiva. Niinpä äänestyspäivänä kirjoitin kieli keskellä suuta ehdokkaani numeron lapulle. Siitä, tuliko Osmo Rauhala silloin valituksi, minulla ei ole mitään muistikuvaa. Mutta sinä vuonna minulla oli joka tapauksessa oma sankarini koulun isojen poikien joukossa. Se oli Osmo.
Rippileiriltä taas teimme joukolla bussiretken tuonne Pyhän Olavin kirkkoon. Kesä oli kauneimmillaan, alttarilla oli maljakossa iso kimppu niittykukkia ja valo siivilöityi ikkunoista ihanasti. Tunnelma teki lähtemättömän vaikutuksen nuoren tytön mieleeni. Myöhemmin olin sanonut vanhemmilleni, että jos joskus menen naimisiin, se kyllä tapahtuu tuolla. Toisin tietenkin kävi, mutta ymmärrän kyllä silloisen romanttisen ajatukseni.
Kun viimeisin remontti oli ohi ja kirkko avautui yleisölle 2009, mediahuomio oli melkoinen ja kesällä 2010 vierailijamäärä ylitti jo 100 000 hengen rajan. Suurin ryntäys on varmasti jo vähän laantunut, mutta elokuisena maanantainakin vieraita tipahteli yhä tasaisesti. Jos kesällä siellä päin liikutte, pistäytykää toki.
Suomessa ainakin väliaikaisesti vähän viileni, mutta kun eilen illalla palasimme tänne Amsterdamiin, täällä oli myöhään vielä kolmekymmentä astetta ja tukahduttavan kosteaa. Yöllä heräsimme ukkosen jyrinään, mutta yhä sisälläkin oli 31,5 astetta. Tämä keskiviikko onkin sitten sateen jälkeen hitusen raikkaampi. Huh.
Iloa teidänkin keskiviikkoonne!
Tot ziens,
Leena
