Kotona läsnä ja Oton soppa

Mitä sitä nyt kotona tavallisesti puuhaillaan? Tietysti kaikenlaista, vaikka kotihommien tekeminen onkin usein vähän epäkiitollista. Ai miten niin? No ainakin siitä syystä, että niistä tavallisimmista kodin ylläpitoon liittyvistä hommeleista näkyvää jälkeä jää lopulta aika vähän ja harmillisesti vain ne tekemättömät työt huomataan. Huushollirutiinit tehdään myös usein kaikessa kiireessä vähän lonkalta ja vähän niin kuin sinne päin. Luulen, että harva meistä  huomaa kotitöistä oikeasti nauttia. Vaikka varmaan voisi. Itse olen viime aikoina miettinyt erityisen perusteellisesti autopilotin sulkemista ja läsnäolon jaloa taitoa. Myös kotitöissä. 

Vihdoin oli aika ottaa teoria käytäntöön, kun torstaina saatoin käyttää aamupäiväni sellaiseen, mikä tuntui mielekkäältä juuri tässä hetkessä. Monikin juttu kotona kaipaa tekemistä, mutta päätin valita sellaiset hommat, joiden aikana on helppo harjoitella tietoista läsnäoloa. Puuhan piti olla ainakin sen verran haasteellista, että siihen olisi keskityttäväkin hieman. Ettei ihan automaattivaihteella voisi päästellä.

Hauskin aamupäivän hommani oli viherkasvien huolto, suihkutus ja altakasteluruukkujen mullan vaihtaminen. Ja harjoitushyödyn lisäksi koko urakan lopputulos vasta olisikin palkitseva. Siispä hommiin! En ole varsinainen viherpeukalo, mutta meidän valoisassa olkkarissa tietyt kukat onneksi viihtyvät. Sitäpaitsi valitsen kotiin aina mahdollisimman helppohoitoisia kasveja kaiken varalta. Tykkäisin kovasti kaktuksista ja monenlaisista mehikasveista, mutta koska muut (lue K) meillä eivät niistä tykkää, olen vältellyt niiden hankkimista. Väsytystyö on kuitenkin meneillään ;-). 

Roudasin kasvit kylppäriin kunnon suihkuun, sillä tiedän että siitä ne tykkäävät. Ruukkujen ja mullan vaihtoon piti kyllä keskittyä ihan oikeasti, koska sellaista ei niin kovin usein tule tehtyä. Olinkin puuhassa täydellisen läsnä ja hiki päässä. Hyvä harjoitus siis! Varsinkin peikonlehti ja palmuvehka olivat kasvaneet aika suuriksi ja niiden kääntelyssä ja nostelussa tuli ihan hiki. Amsterdamissa meillä oli etupäässä vain leikkokukkia, ne kun olivat siellä niin uskomattoman edullisia ja sitä paitsi reissasimme niin paljon, että ruukkukukista olisi ollut jatkuva huoli. Hollantiin otinkin Suomesta mukaan vain yhden viherkasvin ja muista kukista luovuin silloin melkein tippa silmässä. Eniten suretti valtavan tuuhea, puumainen limoviikuna. Se oli niin iso, etten viitsinyt sitä sukulaisille tai kavereillekaan tarjota (tosin myöhemmin kuulin, että se olisi kiljuen otettu vastaan), vaan K kantoi sen kerrostalomme alarappuun ja laitoimme siihen lapun, että sen saa ottaa, jos joku haluaa. Ajattelin silloin, että siitä se on helppo kantaa sitten roskiksille, jos se ei kenellekään kelpaa. Vajaan kymmenen minuutin kuluttua veimme jotain muuta rojua hissillä alakertaan ja jo siinä ajassa kukka oli hävinnyt. Toivottavasti siitä oli iloa uudelle omistajalle, ainakin minulle tuli vähän parempi mieli.

Kukkasirkuksen lisäksi ehdin aamupäivällä toki muutakin tehdä. Päätin selailla keittokirjoja ja etsiä ohjetta, jonka toteuttamiseksi ei tarvitsisi lähteä ruokakauppaan. Olen joskus aiemminkin kertonut, että olen kehittänyt itselleni oikein taiteenlajiksi kauppareissujen välttelyn. Sitäpaitsi viime viikonloppuna käväisimme kylässä Hampurissa ja siellä tuli syötyä herkkuja ja aika raskasta lihapainotteista ruokaa, joten nyt teki taas mieli tuttua kasvisruokaa. Tykkäämme kovasti linsseistä ja löysinkin Ottolenghin Simple-kirjasta kivan ohjeen linssikeittoon, joka kyllä muistutti omaa Yksikätisen linssikeittoani jonkin verran, mutta ei ihan kuitenkaan. Onneksi sentään jouduin vähän tsemppaamaan uuden ohjeen kanssa. Tätä keittoa en edes soseuttanut, vaikka senkin olisi voinut toki tehdä. Niin tai näin, maku oli kuitenkin mahtava. Tosi mahtava! Ja kokatessa on kyllä helppo olla läsnä. Ruokaa tehdessään voi olla hommassa mukana kaikilla aisteillaan maistellen, haistellen, tunnustellen, ihaillen kauniita ja värikkäitä raaka-aineita ja kuunnellen terävän veitsen hauskaa napsutusta aineksia pilkkoessaan.

Keitto on laktoositon, sen voi tehdä etukäteen ja tarvittavia aineksia on vain kymmenisen.

Laitan tähän uuden ohjeen muistiin ja muidenkin testattavaksi:

Oton linssikeitto
neljälle

2 rkl auringonkukkaöljyä
1 sipuli pieneksi pilkottuna
1 rkl currya medium
1/4 tl chililastuja
2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
4 cm pala inkivääriä kuorittuna ja pieneksi pilkottuna
150 g punaisia linssejä huuhdeltuna ja valutettuna
1 tlk tomaattimurskaa 
30 g tuoretta korianteria karkeaksi hienonnettuna
1 tlk kookosmaitoa

vettä, suolaa ja mustapippuria

1. Lämmitä öljy kasarissa, lisää pilkottu sipuli ja kuullota kunnes se pehmenee ja vähän karamellisoituu. Lisää curry, chililastut, valkosipuli ja inkivääri ja kuullota vielä pari minuuttia. Lisää valutetut linssit, pyörittele niitä hetki ja kaada sitten joukkoon tomaattimurska, korianteri, 6 dl vettä, 1 tl suolaa ja reilut rouskaukset mustapippuria myllystä.

2. Sekoittele joukkoon myös kookosmaito. Kiehauta, alenna sitten lämpötilaa ja anna hiljalleen kiehua n. 25 min. kunnes linssit ovat pehmeitä, mutta säilyttävät yhä muotonsa. Voit lisätä desin verran vielä vettä, jos haluat (Minä tykkään aika paksusta keitosta). Lisää vielä maun mukaan suolaa ja pippuria.

3. Jaa keitto lautasille tai kulhoihin, lorauta halutessasi päälle muutama tippa purkin pohjalle jäänyttä kookosmaitoa ja ripottele muutama tuoreen korianterin lehti koristeeksi. Lisänä voit tarjoilla limelohkoja, jos tykkäät sitruksisesta twististä.

Jos siis haluat, voit 2. vaiheessa soseuttaa keiton blenderillä tai sauvasekoittimella. Minä en sitä tehnyt tällä kertaa. Keitto säilyy Oton mukaan hyvänä jääkaapissa 4 päivää ja pakasteessa kuukauden.

Vaikka neljän hengen keittoa ei meillä olekaan tarpeen säilyttää edes neljää päivää, muuta säilytettävää ruokatavaraa kyllä näyttää olevan. Vaikka jääkaappikin huutaa siivousta, tartuin kuitenkin kuivatavarakaapin sisältöön. Kuin huomaamatta sinne kertyy kaikenlaista sellaista, jonka olemassaoloa ei kohta edes muista. Aamupimeässä esiin nostettu kaurahiutalepakkaus taitaa olla eniten käytetty kuivatavara. Siis meillä. Se on heti katsekorkeudella ja tarjolla ensimmäiseksi kaappia avatessa. Muut pakkaukset olivatkin sitten vähän niin ja näin ja siellä sun tuolla. Kun ryhdyin keittoa varten etsiskelemään punaisia linssejä, vaikutti ensin siltä, että keitto täytyisi tällä kertaa tehdä punaisten sijaan vihreistä linsseistä. No, eihän tuo oikeasti olisi edes haitannut, mutta kun tarkemmin etsiskelin, löysin myös ison pakkauksen punaisia linssejä.

Vaan kun keitto oli kiehumassa, kävin kaapin kimppuun.  Kaappi ei ole iso, eikä homma suuren suuri, mutta hyvä mieli siivouksen jälkeen oli taattu. Niin, ja läsnäoloa tuokin urakka vaati. Koko loppupäivän kävin aina välillä availemassa kaapin ovea ja ihastelemassa siistejä hyllyjä. On se vaan niin, että minulle siivoushommissa tuo selvästi nähtävä muutos on suurin motivaattori. Jokin näkymätön homma, sanotaan vaikka petauspatjojen imurointi, ei ole ollenkaan niin palkitsevaa, vaikka  itse tietääkin urakan tehneensä. Mutta kun se ei näy missään.

Ja juu ei. En todellakaan ryhtynyt enää imuroimaan sänkyjä ja petareita, vaan siirryin vastahakoisesti istua nököttämään työpöytäni ääreen ja availemaan sähköpostejani. Tiesin jo ennalta, että siellä olisi muutamia juttuja, jotka vaatisivat aika pikaista vastausta ja aikataulujen suunnittelua ym. Melkein toivoin, että olisin voinut vielä jatkaa noita aamupäivän kotihommeleitani. Varsinkin kun olin ottanut mukaan läsnäoloharjoitukset, sain tekemisestä irti enemmän kuin uskoinkaan. 

On muuten pakko kertoa, että vauhti jäi kuitenkin sen verran päälle, että samalla moodilla myöhemmin illemmalla öljysin vielä huushollin kaikki puiset leikkuulaudat ja puiset työtasot. Tulipa tuosta torstaista oikein kunnollinen olo.

Henkisesti olen tässä valmistautumassa viikonlopun uuteen kotiurakkaan. Aiomme nimittäin vihdoin ja viimein maalata eteisen seinät. Muuttohässäkässä oli niin paljon kiirettä, että se jäi tekemättä ja olemme vain odotelleet sopivaa hetkeä. 

Ehkä se on nyt koittanut. 

Pitäkää peukkuja, että kaikki sujuu kuin...

Haliterkuin,
Leena

Täysikuu, vaniljaa ja mansikoita

Oi, miten upea täysikuu loisti aamutaivaalla luoden salaperäistä hehkuaan! Kuun huomattuani tartuin salamannopeasti kameraan. En kuitenkaan ehtinyt hakea jalustaa enkä muutenkaan valita säätöjä paikalleen. Kertaräpsäisyllä tuloksena on suttuinen ja tärähtänyt kuva, kuten minäkin siinä aamutuimaan, silti tunnelma oli ihana.

Mutta mutta. Tässä taannoin sain kotimaisia pakastemansikoita (kiitos vain S). Ihanaa! Hollannissa ei sellaista herkkua ollutkaan saatavilla, ja Suomeen palatessamme saimme aloittaa elämän tyhjän pakastimen kanssa. Kaupasta en jostain syystä ole juuri pakastemansikoita kotiin kantanut toisin kuin mustikoita ja puolukoita. Nyt kuitenkin  innostuin kaivelemaan saamani mansikat esille ja olemme herkutelleet niillä terveellisesti aamupuuron ja jogurtin seurana.

Tiistaina meillä oli aihetta pieneen juhlaan ja olin päättänyt hyvän illallisen jatkoksi tarjota jälkiruokana noita pakastemansikoita hieman eri tavalla. Nyt keittelin hetken pienessä kasarissa mansikoita ja vaniljatankoa. Olin irrotellut veitsellä myös halkaistun tangon sisältä siemenet keitokseen mukaan. En lisännyt seokseen edes sokeria, koska vanilja maustoi mansikat niin upeasti ja huomasin, että ne maistuivat vähän makeilta ilmankin.

Osan huumaavan tuoksuisesta mansikkasoseesta otin erilleen odottamaan vesihauteessa sulavaa tummaa suklaata. Kun suklaa oli sulanut, kaadoin sekaan mansikkasosetta ja nakkasin perään vielä nokareen laktoositonta voita. Sekoittelin massan kiiltäväksi ja tasaiseksi ja laitoin jääkaappiin jäähtymään. Kun massa oli jämettynyt sopivaksi, pyörittelin siitä käsin pieniä pallosia, pyörittelin ne kaakaojauheessa ja nostin takaisin jääkaappiin odottamaan iltaa.

Kun sitten tuli jälkkärin vuoro, lämmitin lopun mansikkasoseen nopeasti mikrossa kuumaksi, nostelin somiin pieniin espressokuppeihin jokaiselle kuumaa mansikkaa ja toisiin kuppeihin kylmää vaniljajäätelöä ja kolmansiin lorautin vahvaa kuumaa espressokahvia. Kuppirivistön viereen lisäsin vielä jokaiselle pari pientä suklaapalleroa. Ja siinä se.

Palleroihin käyttämäni tumma suklaa oli tosi tiukkaa ja siinä oli sokeria todella vähän. Makeus riitti meille, sillä olemme syöneet sokeria selvästi vähemmän viime aikoina, mutta jos tykkäätte makeammasta, sekä mansikoihin että suklaamassaan on toki helppo makeutta lisätä. Jätskinä meillä oli kyllä sitten todella makeata Valion fabriikin Supervanilja-jädeä. Ihan täydellinen yhdistelmä!

Aikoinaan - siis vuonna kuusi ja käpy- muistan, kuinka talouskoulussa meille teroitettiin mieliin, että vaniliini ja vanilja ovat keskenään aivan eri juttuja. Ja niinhän ne ovatkin, sen kyllä huomaa, kun asiaan vähänkin paneutuu. Nuo kaksi erottaa jo tuoksusta. Vaniliini on synteettisesti valmistettu luontaisen kaltainen aromi, joka on hinnaltaan paljon edullisempi, mutta tuoksultaan ja maultaan paljon pistävämpi. Ei hyvä.

 Meiran vaniljasokeri on mielestäni ok, vaikka ei voitakaan oikeata vaniljatankoa. Amsterdamista ostettu vaniliinisokeri on sitävastoin kamalaa, enkä ymmärrä, miksi toin sitä mukanani tänne kotiin. Oli varmaan jonkin purkin sisällä, kun muuttolaatikoita pakkailin. Näiden lisäksi käytän joskus myös vaniljauutetta. Sen annostelussa kannattaa olla tarkkana, koska pisaroita lorahtaa helposti vähän liikaakin.

Olen siis oppinut, että kaupasta kannattaa kantaa kotiin joko aitoja vaniljatankoja tai vähintäänkin vaniljasokeria, jossa aito vaniljatanko näkyy sokerin joukossa pieninä mustina pisteinä ja maku on pehmeän aistillinen ja tuoksu ihanan pyöreä. Mmmm..

Postauksen perusteella aito vanilja näyttäisi olevan minulle elämää suurempi kysymys ja ehkä se aika iso juttu onkin. Maut ja tuoksut kyllä kuuluvat osaltaan elämäni iloihin. 

Siitä puheenollen, eilen kävimme täällä Krunikassa Kuurna-nimisessä ravintolassa, jossa myös maistelimme ihania makuja. Ravintola on pieni ja tunnelmallinen ja siellä vaihtuu ruokalista uudeksi aina parin viikon välein. Ruokien pääraaka-aineet ovat suomalaisia ja mahdollisuuksien mukaan lähiruokaa. Listalla on siis kotimaista lihaa ja kalaa ja luomumaatilojen tuotteita. Minä söin sekä alku- että pääruoaksi kasvisannokset ja nautin molemmista. Kannattaa kokeilla, jos näillä nurkilla liikutte. Eikä tämä siis ollut maksettu kehu ;-). 

Täysikuun kunniaksi en voi olla lisäämättä tähän Lux-Helsinki- tapahtumassa kuvaamaamme kuuta Musiikkitalon seinältä.

Tänään torstaina meillä on vaihteeksi kipakka pakkanen ja kirkastakin kirkkaampi kevättalven aurinko helottamassa. Ah. Nautitaan!

Haliterkuin,
Leena

Ajatuksia lumi-maanantaina ja simpuran sohvat

Viikonloppua vietimme rauhallisesti kotikulmilla. Ohjelmassa oli pari lounasta jälkipolven edustajien kanssa vaihtelevissa kokoonpanoissa sekä kotona että ravintolassa, yhdet tunnelmalliset pihaglögit sinisessä hämärässä ja jouluvalojen loisteessa taloyhtiömme pikkuruisella sisäpihalla, yksi pikainen piipahdus Tuomaan markkinoilla  ja yksi galleriavierailu. Kaikki tuo oli meille poikkeuksellista ja pitkästä aikaa niin sykähdyttävän kotoisaa. Siis kovin erilaista kuin viikonloput Amsterdamissa.

Vaikka monta juttua jäi taas mieleen lämmittämään, eniten ajatuksissani on yllättäen tainnut pyöriä tuo vierailu Galleria Duetossa Kalevankadulla. Siellä oli meneillään Kuutti Lavosen näyttely. Minulta koko juttu olisi luultavasti mennyt tässä tohinassa ohi, mutta kulttuuriasioissa valpas perheen keskimmäinen oli huomannut ilmoituksen näyttelystä. Hän tietää, että me tykkäämme Lavosen grafiikasta ja kysyi lähtisimmekö hänen mukaansa käväisemään näyttelyssä. Tottakai lähtisimme! Varsinkin kun paikka oli vielä kävelyetäisyydellä kotoa. Lisäksi meillä kävi ihan uskomaton tuuri, sillä taiteilija itse oli tulossa sopivasti paikalle kertomaan näyttelyssä olevista teoksistaan.

Muutama erityisen kaunis kuva jäi mieleeni, vaikka jokaisen noista teoksista olisin kyllä heti ottanut omalle seinälleni, jos niitä vain olisi tarjottu ;-). Lavonen puhui työstään ja teoksistaan kiinnostavasti ja jotenkin henkilökohtaisesti ja kauniisti. Olin aivan myyty. Haaveissani on vielä joskus ostaa omaankin kotiin joku noista hänen upeista kasvokuvistaan. Niistä huokuu ihan erityistä, minuun vetoavaa levollisuutta ja syvyyttä.

 Mutta jotta koko postaus ei nyt menisi ihan hymistelyksi, niin olihan kuluneessa viikonlopussa myös eräs asia, joka sai meikeläisenkin lähes hermoromahduksen partaalle. Nimittäin  simpuran SOHVAT!  Heti ensimmäisinä päivinä Suomeen muutettuamme, kävimme tilaamassa uudet sohvat olkkariin. Valitsimme ihan tavalliset, aika eleettömät perussohvat eli ei mitään erityistoiveita tai kommervenkkejä sen suhteen. Valmistaja on suomalainen yritys ja kaiken piti sujua ihan kitkattomasti. Tosin meille kyllä kerrottiin, että toimitusaika olisi kokonaiset viisi viikkoa. No, onhan se aika pitkä aika, varsinkin kun vanhat sohvat jäivät Amsterdamiin kierrätykseen, mutta ajattelimme kuitenkin selviävämme. Olihan meillä neljä kohtalaisen mukavaa rottinki-nojatuolia, joilla voi istuskella olkkarissa. Lisäksi olimme jo hankkineet vierashuoneeseen sellaisen lököttely-vuodesohvan yövieraita varten. Siinä on mukava löhöillä telkkaria katsellessa, mutta mikään olkkarin kaluste se ei tietenkään ole. 

Mutta, mutta. Ne viisi viikkoa jo olivat ja menivät, eikä sohvasta kuulunut mitään. Kun vihdoin asiasta lähdimme kyselemään, kävi ilmi, ettei sohvan valmistaja ollutkaan saanut toivomaamme verhoilukangasta, joka muuten oli aivan samaa kuin liikkeen näytteillä olleessa sohvassakin oli ollut, eli ei mitään erikoisuutta siinäkään mielessä. Huonekaluliikkeen myyjä pahoitteli tilannetta ja kertoi, että sohvamme olisivatkin valmiit vasta joskus ensi vuoden puolella, ehkä viikolla 3 tai 4. Oikeesti?!!!  

Muuten yrittäisin ottaa asian pelkällä huumorilla, mutta jouluksi meille on tulossa vieraita enemmän ja vähemmän ja melkein joka päivä. Näin jo sieluni silmin, kuinka yritämme saada appivanhempani ja omat vanhempani istumaan vierekkäin riviin vierashuoneen lökösohvaan, johon parhaalla tahdollakin mahtuu vierekkäin vai kolme takamusta. Kääk tosiaan! Ja entäs ne muut vieraat?

Lopputulemana sieltä liikkeestä luvattiin ensi viikolla lähettää meille lainasohvat siksi kunnes omamme ovat valmiit, mutta kyselyistämme huolimatta meille ei selvinnyt, millaiset viritykset sieltä meille lopulta rahdataan. Saas nähdä.  

Nyt tätä kirjoittaessani minua jo vähän naurattaa koko juttu, mutta perjantaina ei vielä huvittanut yhtään. Onneksi kaikki jouluvieraat ovat tuttuja ja ymmärtävät tilanteen, mutta olisihan se itsellekin ollut kiva saada huusholli siltä osin kuntoon jouluun mennessä. Ja tällä tuurilla sieltä raijataan meille lainaan vielä jotkin kretuliinit plyyssiseslongit. Vaikka onhan se niinkin, että aika pienet on murheet, jos tuollaisilla selvitään.

Toivottavasti sinä saat jo rauhoittua odottamaan vähän vähemmän yllätyksellistä joulua.Tänään maanataina on meillä muuten ollut tämän talven ensimmäinen kunnollinen lumi-päivä. Kaunista ja ihanaa, vaikka vielä vähän märkää. 
Postauksen kuvat ovat tavalliselta keskipäivän ruokkis-kävelyltäni.

Lumenpehmoiset terkut!
Leena

Vielä se vähän piilottelee.. piparkakunko takana?

Vielä se vähän piilottelee. Se joulu. Onneksi on aikaa etsiskellä. Neljään vuoteen en ole suomalaista joulua rakennellutkaan, koska  olemme asustelleet muilla mailla. Toki joitakin jouluvalmisteluja oli kiva tehdä Hollannissakin, mutta koska joka joulu matkasimme sieltä kuitenkin Suomeen pyhiksi, ei tehnyt mieli kovin kummoisia sinne Amsterdamin kotiin järjestellä. Suomessa sitten nautimme läheisten valmistamasta joulusta ja kotiin palattua keräsimme ne vähäisetkin joulukoristeet melko nopeasti pois. Alankomaissahan joulu ei ole kovinkaan kummoinen juttu. En taida olla mikään jouluhössöttäjä muutenkaan, mutta kovin minimiin kaikki on viime vuosina jäänyt.

Nyt on taas aika valmistella myös omaa joulua ja vuorostamme me voimme kutsua läheisiä kotiimme nauttimaan yhdessäolosta ja oikeanlaista tunnelmaa tuovista jutuista. Tässä onkin tullut vähän perusteellisemmin taas mietittyä, mitkä asiat oikeasti tuovat sitä aitoa joulumieltä itselle ja mitkä jutut taas ovat tärkeitä muille läheisille. Niistä sitten yhdistelemällä ja perinteitä sekoittelemalla saamme toivottavasti aikaan kaikille hyvän mielen ja oikeanlaisen tunnelman.

Aloitin siitä varmimmasta ja helpoimmasta hommasta ja leivoin ensimmäisen satsin joulupipareita. Pipariohjeeni on tuttu jo vuosien takaa. Se on joskus napattu varmaankin jostain vanhasta naistenlehdestä ja olen nähnyt sen pyörivän myös joissakin blogeissa, eli se on muidenkin mielestä hyvä ohje. Laitan sen vielä tänne blogiin muistiin, sillä tähän asti se on ollut kirjoitettuna nuhjuiselle vihkon sivulle ja jouduin jo sitä hitsin vihkoa etsimään kissojen ja koirien kanssa, koska muuton jäljiltä tavarat hakevat vielä omia paikkojaan. Onneksi se löytyi tälläkin kertaa!

Joulupiparit

250 g voita
4 dl fariinisokeria
3 tl kanelia
3 tl kardemummaa
2 tl inkivääriä
1 tl neilikkaa
1,5 tl maustepippuria
2 munaa 
6,5 dl puolikarkeita vehnäjauhoja
2 tl soodaa

Kiehauta kattilassa voi, fariinisokeri ja mausteet. Anna jäähtyä.
Sekoita mauste-sokeriseokseen ensin munat ja siivilöi sitten joukkoon vehnäjauhot, joihin sooda on huolellisesti sekoitettu.
Sekoita taikina tasaiseksi. Tässä vaiheessa seos on aika löysää, mutta kun se kovettuu jääkaapissa yön yli, se on juuri sopivaa kaulittavaksi. Voit käyttää vielä kaulimisessa jauhoja apuna.

Paista pipareita 175 asteessa n. 7-12 minuuttia (uunista ja pipareiden paksuudesta riippuen). Tarkkana saa olla, sillä piparit palavat herkästi, jos huomio hetkeksikin herpaantuu.

Meillä nämä tämän joulun ensimmäiset piparkakut ovat tehneet hyvin kauppansa. Viikonloppuna vein pipareita purkillisen myös vanhemmilleni Pirkanmaalle, joten ehkä pitäisi vielä ehtiä paistella toinenkin satsi ennen joulua. 

Hollannissa syötiin muuten hyvin saman tyyppisiä pipareita oikeastaan ympäri vuoden. Siellä niitä kutsutaan nimellä speculaas. Kaikki tuntuvat tykkäävän näistä pikkuleivistä kovasti ja kaupoista löytyy esimerkiksi muiden makeiden leivän päälle tarkoitettujen levitteiden lisäksi piparkakuista tehtyä maapähkinävoin kaltaista tahnaa. Miltä kuulostaisi aamupala- tai lounasvoileipä piparipäälysteellä? No juu ei. Ainakaan minulle.

Ehkä se joulu alkaa sieltä hiljalleen kurkistella näitä hommeleita viritellessä. Kuinkas sinulla? Tuleeko joulufiilis kummemmin hössöttämättä, vai kuulutko siihen joukkoon, joka siivoaa kaapit, laatikot, ullakon ja autotallinkin ennen kuin voit rauhoittua nauttimaan joulurauhasta? 

Pipariterkuin,
Leena

Kaappi-morkkis

Hollanninkirjeenvaihtajanne täällä vielä hyvää päivää. Vaikka enemmän kyllä tunnen itseni Laatikkovuoren emännäksi. Tai Kaappikummitukseksi. Jälkimmäisin luonnehdinta liittyy kaappi-probleemaan, jota tässä on pähkäilty jonkin aikaa.

Pari vuotta sitten kerroin tavallisesta tylsästä, mutta hyvin tarpeellisesta vaatekaapista, joka kapusi meille alakerran asunnosta.  Pakko todeta, että kaappi on palvellut meitä esimerkillisesti ja pitänyt K:n pukurivistön ja kauluspaidat ojennuksessa ja erillisessä sivuosastossaan tarjonnut liinavaatteille ilmavat ja mukavat korit. Siis suoranainen marttojen toiveuni!

Saman hökötyksen kohtalo on jälleen ollut mietinnässä ja vaakalaudalla. Mutta tuo yksittäinen kaappi on tietysti ollut vain jäävuoren huippu koko tässä sirkuksessa. Avaanpa kaappikaruselliamme vähän, niin saatte huomata, että kaappi ei ole vain pelkkä kaappi. Se on itseasiassa hyvin merkityksellinen ja tunteitakin nostattava kapine. Tämän olen minäkin ymmärtänyt vasta viime päivinä. 

Sirkuksen alkumetrit ajoittuvat kevääseen, kun kävimme ilmoittamassa Suomen kotimme vuokralaisille paluustamme puolen vuoden kuluttua. Kuten silloin kerroin, tehtävä ei ollut meille ihan helppo, eikä varmasti tiedon vastaanottajillekaan, mutta siitä selvittiin. Toki paluumuuton mahdollisuus oli ollut alusta asti kaikkien tiedossa, mutta silti se taisi tulla vuokralaisille vähän yllätyksenä. Kertoivat tykänneensä asunnosta ja paikasta niin kovasti, että olisivat viihtyneet vielä pidempäänkin. Niin, ja he olivat myös -ylläys, yllätys- tehneet joitakin kaappihankintojakin. Silloin totesimme olevamme mahdollisesti valmiita keskustelemaan joidenkin kaappien kohtalosta, jos niile ei löydy paikkaa heidän uudesta kodistaan. Voisihan niistä joku kenties olla meidänkin tarpeisiimme sopiva. Enemmän olin kuitenkin huolestunut siitä, miten he ylipäätään ehtivät löytää uuden kodin. Lohduttauduin sillä, että olihan kuitenkin puoli vuotta ihan kohtuullinen aika.

Aika hilkulle meni, mutta onneksi vuokralaisille löytyi uusi asunto ihan viime hetkellä. Onnittelimme vilpittömästi ja olimme äärimmäisen helpottuneita. Pyysimme pikaisesti kuvia ja mittoja mahdollisesti myytävänä olevista kaapeista, koska omien suunnitelmiemme kanssa alkoi olla jo kiire. Arvelimme tosin, että säilytystarpeet saattaisivat olla meillä hieman erilaiset, vaikka emme silloin keväisellä käynnillämme olleet tietenkään nuuskineet ja tarkastaneet heidän kalusteitaan ja kaappejaan sillä silmällä. Pääpaino oli ollut ihan muussa, kuten aiemmin kerroinkin. Nyt kuitenkin asialla oli kiire, sillä omat suunnitelmamme olivat viime metreillä ja todellakin halusimme tietää, mitä täältä Hollannista tuomme mukanamme Suomeen ja mitä yritämme täällä myydä tai toimittaa kierrätykseen ja hyväntekeväisyyteen. Kaappeja olisi täälläkin ;-)

Kun kaivattuja tietoja kaappien määrästä, kuvia, mittoja tai hyllyjen, rekkien ja korien lukumääriä ei kuulunut (vaikka vähän patistelimme), päätimme lopulta tehdä omat suunnitelmamme. Arvelimme, että he luultavasti saavat kaappinsa lopulta sopimaan myös uuteen huusholliinsa. Niinpä päätimme ottaa ilon irti siitä, että voimme tehdä ihan oman suunnitelman alusta lähtien. Onhan kuitenkin tarkoitus suunnitella omaa kotia vuosiksi eteenpäin. 

Ajattelimme, että emme esimerkiksi olohuoneeseen tarvitse koko seinän peittävää säilytysjärjestelmää, vaan haluamme edelleenkin entiseen tapaan nauttia vanhan talon kauniista seinistä ja väljästä tunnelmasta. Kirjahyllyillekin on paikka muualla. Kun sitten omat suunnitelmat oli jo tehty, saimme viime viikolla vuokralaisilta hienon ja yksityiskohtaisen kuvauksen kaikista heidän myytäviksi tarjoamistaan kaapeista sisustarpeineen; yhteensä kuulemma yli tuhat kiloa kaappeja!! Ja kuten arvata saattaa, hinta oli aika lähellä ihan uutena ostettuja kaappeja. No huh. Olimme olleet valmiita tekemään kompromisseja omaan suunnitelmaamme, mutta emme toki maksamaan uusien kaappien hintaa epäsopivista ja käytetyistä kaapeista! Huomaan, että vieläkin kiihdyn tässä kohtaa ;-)) 

Hetken nikoteltuamme laitoimme vastauksen, jossa pahoittelimme asiaa ja kerroimme, että olemme tulossa tavaroinemme jo kahden viikon kuluttua ja meidän oli ollut pakko tehdä omat ratkaisumme jo siinä vaiheessa kun tilasimme muuttokuljetukset ja teimme muut sellaiset valinnat. Vuokralaiset olivat selvästi loukkaantuneita, eivätkä tainneet osata (tai haluta) katsoa asiaa meidän kannaltamme. Ehkä he kokivat, että arvostelimme heidän kaappejaan, vaikka kerroimme vain, että tarpeemme ovat vähän erilaiset.

Olen siitä saakka potenut jonkinlaista... ehkä lähinnä huonoa omaatuntoa, vaikka lopulta en oikeastaan ymmärrä miksi ihmeessä. Taidan vain olla konflikteja ihan viimeiseen asti välttelevä tyyppi. Toivoisin niin kovasti, että kaikki olisivat tyytyväisiä. Morkkista vähän helpotti kun muistin, että olimme näiden samaisten vuokralaisten vuoksi joutuneet luopumaan makuuhuoneessa olleesta suuresta vanhasta häälahjaksi saamastamme vaatekaapista, koska se ei ollut sopinut heidän suunnitelmiinsa. 

Mielenkiintoista tässä kaikessa on tietysti se, että saamme katsella tähän vuokra-asumiseen liittyviä kommervenkkejä aidan molemmilta puolilta: sekä vuokralaisena että samalla myös vuokranantajana. Olen varma, että se auttaa ymmärtämään kummankin puolen näkökulmia hieman paremmin.

Täällä Amsterdamissa saamme jättää tuon aikoinaan alakerrasta kavunneen työhuoneen kaapin ja makkarin kolmemetrisen vaatekaapin paikoilleen. Vuokraisäntä lupasi ottaa ne mielellään vastaan kun sanoimme, että niistä ei tarvitse maksaa mitään. Ah mikä helpotus, sillä luulimme, että ne pitää purkaa ja kuljettaa jonnekin kierrätyskeskukseen tai vastaavaan. Grillin, puutarhatuolit, isot ihanat puiset kukkalaatikot ja erinäisen määrän tuoleja ja muuta pientä olen saanut myytyä eteenpäin. Vierashuoneen runkopatjat ja vanhan Suomesta aikoinaan tuodun sohvan, nojatuolin ja ison rahin ajattelimme antaa hyväntekeväisyyteen. Ja muut tavarat taitavat sitten lähteäkin mukaan muuttokuormaan. 

Ihan kaikkea en toki ole voinut pakata, sillä täytyyhän täällä vielä elää ihan normaalisti parisen viikkoa. Tällaisen välitilan huono juttu on siinä, että tavarat alkavat olla vähän hukassa ja minulta kuluu uskomattoman paljon energiaa kaikkeen muistamiseen. Kun K kysyy: Missähän on paristoja? Liimaa? Nitojan niitit? Jokohan olet pakannut ne?? Aaaaargh! Silloin alkaa päässäni kohista ja silmissä näkyy pelkkää sahalaitaa.

Vähitellen varsinainen kaaos alkaa kuitenkin saada uutta muotoa ja on ehkä jollakin kummallisella tavalla jopa hanskassa. To do-listalta on taas saanut vedettyä yli monta kohtaa. Jessss! 

Mutta jotta ei elo liian kevyeksi kävisi, olen alkanut miettiä loppusiivousta ja asunnon lopputarkastusta. Eilen täällä kävi kolme nuorehkoa herraa kameroiden, i-padien ja lehtiöiden ja puhelimien kanssa kiertämässä nurkat ja etsimässä seinistä tummia pisteitä, taulujen paikkoja tai mahdollisia kolhuja. Onneksi mitään ihmeellistä ei löytynyt, mutta tulevat vielä tyhjään asuntoon sitten uudelleen ja kiertävät taas paikat varmuuden vuoksi. Olen kuullut, että meininki täällä on ihan jäätävää ja vuokratakuita on joidenkin ollut vaikeata saada takaisin, koska vuokraisäntä tietysti maksattaisi mahdollisimman paljon pintaremontteja vanhoilla vuokralaisillaan. Toivotaan, että meidän landlord on kohtuullinen. Vaikka meillä, kahdella vanhalla variksella, asunto pysyy aika hyvässä kunnossa, toki neljän vuoden asustelu jättää aina jälkensä. 

No, uusia syynejä odotellessa. Aurinkoisia päiviä kaikille ja nauttikeehan ruskasta, jos sitä vielä on.

Tot ziens,
Leena

Nuuskijoita kotona

Postauksen kuvat eivät liity aiheeseen , vaan otin ne kesällä Texelin saaressa Pohjois-Hollannissa

Koko kesän olen pikkuhiljaa totutellut ajatukseen, että nyt  lähtölaskenta on sitten alkanut. Oikeastaan se alkoi jo huhtikuun alkupuolella, kun kävimme ilmoittamassa Helsingin kodin nykyisille vuokralaisille, että olemme myöhään syksyllä palailemassa maailmalta takaisin kotiin. Jännitin tuota tapaamista etukäteen aikalailla, sillä tiesin, että vuokralaisemme olivat viihtyneet asunnossa todella hyvin, tehneet sinne sopivia kalustehankintoja ja muutenkin kotiutuneet perusteellisesti. Vaikka olimme toki jo vuokrasopimusta allekirjoitettaessa kertoneet, että todennäköisesti palaamme jossakin vaiheessa takaisin, asia tuli heille kuitenkin ikävänä yllätyksenä. 

Kun ilmoitus oli tehty, heillä olisi reilu puoli vuotta aikaa etsiä itselleen uusi koti. Ja siitä alkoikin minulla uusi jännityksen aihe. Tietysti toivoin, että he löytäisivät nopeasti uuden kivan kodin itselleen, mutta samalla itsekkäästi pelkäsin, että uusi asunto löytyisi todella nopeasti. Meille nimittäin olisi tullut hätä saada asunto vuokratuksi uudelleen vielä puoleksi vuodeksi ja tiesin, että se ei olisi ollut lainkaan helppo juttu. Kuka nyt haluaisi muuttaa perheasunnon kokoiseen tyhjään huusholliin vain muutamaksi kuukaudeksi?! Kalustettua asuntoa olisi ehkä ollut hieman helpompi vuokrata lyhyeksikin ajaksi, mutta mitenkäs tuon nyt yhtäkkiä täältä käsin olisi kalustanut? Ja kahden asunnon loukussa puoli vuotta olisi kyllä tullut todella kalliiksi. No, toistaiseksi kaikki on ihan ennallaan ja puolen vuoden jännitys alkaa siltä osin olla ohi. Nyt jännitän enää vuokralaisten puolesta ja toivon vilpittömästi, että he löytävät unelmakotinsa mahdollisimman pian.

Täällä Amsterdamin kotona olen yrittänyt miettiä vähäisen omaisuutemme kohtaloa. Mitä ottaa mukaan, mitä taas jättää tänne? Kuljettaminen on nimittäin aika kallista. Vaatteita olen katsastanut sillä silmällä jo jonkin aikaa ja onnistunutkin karsimaan niitä kaikkein turhimpia eli kaapissa kutistuneita tai muuten vain aikansa eläneitä riepuja. Hyväntekeväisyyteen ja kierrätykseen on pitkin kesää päätynyt kaikenlaista kampetta. Mutta vieläkin olisi kyllä syytä tiukentaa seulaa. 

Huonekaluista olemme päättäneet jättää täkäläiseen kierrätykseen vanhan Skannon sohvan ja nojatuolit, muitakin erinäisiä tuoleja, vierashuoneen sängyt, lamppuja, peilejä, kirjahyllyjä ym. ym. Silti tavaraa on lähtemässä yli 20 kuutiota. Tuon lähtevän tavaramäärän arvioiminen olikin luku sinänsä.

Pyysimme muutamalta muuttofirmalta tarjoukset muuttomme hoitamisesta ja siksi kutsuimme kotiimme kolmen eri firman edustajat arvioimaan tavaramäärää ja keskustelemaan yksityiskohdista. 

Ensimmäiseksi saapunut, Nuuskijaksi kutsumamme keski-ikäinen daami halusi välttämättä avata joka ikisen kaapin, laatikon ja purnukan. Nuuskiessaan hän kommentoi kaikkea näkemäänsä, kyseli iät, työpaikat, lapset, vanhemmat, harrastukset, valokuvien henkilöt, ja, ja, ja. Viinilasikaappimme nähtyään hän vinosti hymyillen lausahti: Taidatte tykätä kutsujen järjestämisestä :-DD. 

Kahdelle miespuoliselle arvioijalle riitti se, että he avasivat satunnaisesti joitakin kaappeja tai kysäisivät minkä tyyppistä tavaraa niissä on, mutta eivät olleet kiinnostuneet availemaan tai tarkemmin penkomaan sisältöjä. On kyllä sanottava, että tykkäsin enemmän noiden miesten tyylistä. Vaikka oikeastihan meiltä ei onneksi mitään kovin ihmeellistä (kaapeistakaan) löydy. Tavallista tavallisten ihmisten tarpeistoa vain. 

Muutettavan tavaran määrän kaikki arvioivat lähes samoin. Pienen pieni ero johtui siitä, että unohdimme parille ensimmäiselle mainita kahden taulun ja maton olemassaolosta. Ne kun olivat K:n työpaikalla. Aika kiinnostavaa oikeastaan, että he kaikki päätyivät samaan tulokseen, vaikka työskentelytatapa heillä olikin niin erilainen. Miehillä taisi olla röntgenkatse tai lopulta kaikki viittaa vain loistavaan ammattitaitoon ja kokemukseen. 

No, tärkeintä tietysti oli se, että arviot menivät joka tapauksessa yksiin ja tiedämme millaisesta tavaramäärästä suurinpiirtein on kyse. Itse en nimittäin osaisi mitenkään sanoa vaikkapa kuinka monta lasia, lautasta tai kulhoa mahtuu oikeasti yhteen kuutioon.

Olemme ehtineet jo valita tarjousten perusteella muuttofirman ja kerrottakoon nyt tässä, että valinta osui kuin osuikin tuon Nuuskija-rouvan firmaan. Kokonaisuutena tuntuivat siellä osaavan hoitaa homman hyvin ja näppärästi, olkoonkin että noin perusteellinen nuuskinta ei ehkä olisi ollut tarpeen ja luultavasti se tyydyttikin vain rouvashenkilön pohjatonta uteliaisuutta. Äh. Nyt taisin olla vain ilkeä :-(  Hyvin tekivät kaikki hommansa.

Toivomme joka tapauksessa hartaasti, että valintamme osui oikeaan.

Seuraavaksi täytyy sitten irtisanoa tämän Amsterdamin asunnon vuokrasoppari. Olen kuullut kaikenlaisia juttuja täkäläisistä systeemeistä ja olen lievästi huolissani, vaikka tiedän, että etukäteen ei kannata murehtia. Asia kerrallaan. Ainakin homma on polkaistu käyntiin!

Jos teillä on tuoreita kokemuksia muuttoasioista, etenkin paluumuutoista, olisin innokas kuulemaan hyviä vinkkejä.


Tot ziens!
Leena

Affogato suola-karamellikastikkeella

Kylmää ja kuumaa. Suolaista ja makeaa. Sitä kaikkea yhtaikaa löytyy tästä Affogatosta. 

Kunnollinen vanilijajäätelö jollakin lisukkeella on mielestäni aina hyvä valinta silloin kun pitää keksiä helppo ja tyylikäs jälkiruoka kevyehkölle aterialle. Jos varsinainen pääruoka on jo itsessään hyvin tanakka, jätski voi joskus tuntua liian tuhdilta lopetukselta, mutta yleensä kai kyse on kuitenkin annosten koosta. Usein minä täällä Hollannissa emmin myös sen suhteen, että pitäisikö ensin olla jokin varsinainen jälkiruoka ja sitten vielä ihan lopuksi kahvi tai tee (mahdollisine härpäkkeineen).

Olen huomannut, että täällä toimitaan noissa kahvi-asioissa usein vähän eri tavalla kuin Suomessa. Esimerkiksi jos ravintolassa tilaan jälkiruoaksi (tai muuten vain) suklaakakun ja kahvin, kahvi kiikutetaan heti ja kiireesti pöytään. Sitten joudun juomaan pelkän kahvin ensin, tai vaihtoehtoisesti saan juoda kylmää kahvia ainakin 10 minuuttia myöhemmin saapuvan kakkupalan kanssa. Toki aina tarjoilijalle voi vinkata, että haluaisi molemmat tilaukset yhtaikaa, mutta se on tosiaan itse muistettava hyvissä ajoin pyytää. Ja siltikin unohtavat usein toiveen toteuttaa.

Kotona voi tietenkin toimia kuten haluaa, ja vieraamme ovatkin saaneet tottua meidän systeemiimme eli että yhtaikaa tarjotaan kakut ja kahvit. Aluksi kyllä huomasin kummastuneita katseita ja vieraat olivat vähän ymmällään että miten pitäisi toimia. Muutenkin täällä syödään vaikkapa ruokatunnilla töissä useita eväsleipiä ihan kuiviltaan juomatta mitään ja vasta lopuksi ehkä hörppäistään  päälle tetrallinen maitoa tai vähän vettä. No juu. Meneehän se niinkin. Mikäs minä olen arvostelemaan toisten tapoja.

Seuraavan italialaisen jälkkärin kanssa ei tarvitse törmäillä kulttuurieroihin, vaan siinä on kätevästi kaikki samassa lasissa yhtaikaa. Nautitaan siis Affogatot (italiaksi hukkunut tai jotain sellaista). Saisiko olla?

Affogato suola-karamellikastikkeella

100 g sokeria
1 rkl vettä
50g santen -kookoskermaa 
200 ml kookosmaitoa
1/2 tl suolaa

jäätelöpalloja
espressokahvia

Suola-karamellikastike:

Laita kattilan pohjalle ruokalusikallinen vettä ja anna sokerin sulaa siihen ja sekoittele alhaisella lämmöllä kärsivällisesti kunnes massa muuttuu kullanruskeaksi. Tähän kuluu yllättävän kauan aikaa, mutta lopulta kärsivällisyys palkitaan. 

Kun sokerimassa on kauniin väristä ja tasaista, lisää varovasti ensin kookoskerma ja sitten kookosmaito ja suola. Seos kuohahtaa, varaudu siihen ja jatka hämmentämistä. Karamelli on nyt hyvin kuumaa. Se muuttuu ensin kiinteäksi, mutta vähitellen kyllä kaikki liukenee ja tasoittuu. 

Hämmentele vielä kunnes kastike on samettisen sileää.

Kokoa annokset:

Asettele pari jäätelöpalloa lasien pohjalle. Lusikoi jäätelöpalloille karamellikastiketta ja lorauta lopuksi päälle vahvaa ja kuumaa espressokahvia. Namis!

Ohjeessa valmiin kastikkeen määrä on reilu ja siitä riittää todella moneen Affogato-annokseen, mutta olen huomannut, että kerralla kannattaa tehdä kunnon satsi. Jos kastikkeen säilyttää jääkaapissa kunnolla suljetussa astiassa, se säilyy kuulemma kolmekin kuukautta. 

Tosin meillä ei säily. Sitä voi nimittäin nauttia marjojen ja hedelmien kanssa tai kakun välissä tai... 

Lähes yhtä hyvän jälkkärin saa valmiistakin kinuskikastikkeesta, mutta tämä itse tehty kastike on varmasti vegaaninen, gluteiiniton ja laktoositon. Jäätelö kannattaa tietysti valita erityisruokavalioiden mukaan, mutta ainakin Suomessa on tarjolla monenlaista vaihtoehtoa.

Minä käytän täällä Go-Tan-kookoskermaa ja katsoin, että sitä pitäisi saada Suomestakin ainakin isoista K-marketeista. Siinä on kätevästi 3 x 50g pussit, joten annostelu on helppoa eikä isoa tölkkiä tarvitse availla 50 g:n takia. Kätevää muuten muuhunkin ruoanlaittoon ;-).

  

Aika usein ainakin meillä jälkkäriksi riittää pelkät marjat, mutta tietenkin ruokavieraat ovat kiva tekosyy nähdä vähän vaivaakin. Tällä kertaa nautimme nuo kahviherkut kyllä ihan vaan tavallisena keskiviikkona kahdestaan.

Hauskoja herkutteluhetkiä etenkin kaikille teille lomalaisille. Täällä varsinaiset kesälomat pidetään usein vasta elokuulla.

Tot ziens,
Leena

Kummallinen mielenhäiriö

Sain viime viikon lopulla jonkin ihan kummallisen mielenhäiriön. En oikein itsekään ymmärrä, kuinka siinä niin kävi, mutta yhtäkkiä huomasin raivoisasti kääntäväni huushollin kaikkien vaatekaappien sisällöt ylösalaisin. Aloitin makuuhuoneesta ja vetelin seinänlevyisen kaapin hyllyiltä ja rekeistä riepuja sängylle ja tuoleille kasoihin. Voi kääk, kuinka paljon ihan turhia vaatteita löysinkään. 

Turhilla vaatteilla tarkoitan sellaisia kaapissa kutistuneita tamineita. Ei auttanut muu kuin suorittaa päivän venyttelyt ja jumpat siinä sivussa ja sovittaa kaikki vanhat kesävaatteet peilin edessä yksi toisensa jälkeen. Ja harmillisen monen retaleen kohdalla sain todeta, että kierrätys on ainoa järkevä määränpää mokomille. 

Omat vaatteeni eivät vielä ehtineet kuninkaanpäivän kirppareille

Jalkateräni vanha vaiva on kipuillut kuluneena talvena ja keväänä erityisen hankalasti ja vaikka olenkin tähän mennessä onneksi päässyt patikoimaan ja muutenkin kävelemään ihan kiitettävästi tukipohjallisen avulla, tanssi on surukseni ollut kokonaan tauolla. Aiemmin kohtalaisen paljon liikkuneena huomaan, että nyt kun liikettä on vähemmän, sen seuraukset myös näkyvät. Eli syön yhä samoin kuin ennenkin, vaikka liikun ja siis kulutan selvästi aiempaa vähemmän. No, kykenen elämään asian kanssa, mutta vaatevarastoni ei ole yhtä joustava kuin mieleni.

Onneksi täällä on vaateidenkin kierrätys järjestetty aika helpoksi, joten vaikka kierrätyskasseja kertyi yksi jos toinenkin, niistä oli helppo päästä eroon. Siinä samassa puuskassa myös muutamat  K:n vaatekappaleet saivat alistua arvioivan katseeni alla. Ja hänellä syy ei takuulla ole vaatteiden kutistuminen, vaan vuosikymmenten hurja etenemisvauhti ;). Vintagea siis! No, jokaisen kappaleen kohdalla kysyin toki luvan ennen kuin siirsin vaatteen kiertoon. Tai roskiin. En ole koskaan oikein innostunut mistään marittamisista, sillä muuta (kuin vaatteita) turhaa tavaraa meillä on nykyisin tosi vähän. Oli kuitenkin ihanaa saada vaatekaapitkin vähän väljemmiksi.

Ja homma on oikeastaan vielä vähän keskenkin, koska päälle pakkasi  ihan tainnuttava ihastuttava helle. En oikein ymmärrä, miten oma olomuotoni ei käyttäydy niin kuin normaalisti pitäisi. Eikös ihmisestä suurin osa ole vettä? Ja mitä tapahtuu tuolle aineelle lämpötilan noustessa? Ainakin veden kiinteä olomuoto eli jää muuttuu lämpötilan noustessa vikkelästi juoksevaksi nesteeksi. Mutta mitä tekee minun kroppani!? Huomaan, että lämpötilan noustessa itse muutun entistä jähmeämmäksi, enkä jaksaisi viipottaa yhtään ylimääräistä. Ja vaikka minusta suuri osa olisi rasvaa, olomuotoni muuttuu kyllä siinäkin tapauksessa ihan vastakkaiseen suuntaan kuin pitäisi.

Lauantaina tuuletin ja harjasin vielä kaikki talvitakit pukupussikuntoon ja lopuksi jynssäsimme yhdessä kattoterassin lattian aivan huippupuhtaaksi, mutta siihen sitten loppui minun vauhtini. Kun lämmintä pukkasi lähemmäs kolmekymmentä astetta, aloin olla ihan naatti. Valittaa en kuitenkaan uskalla, sillä viimeistään torstaina on luvassa noin 15 astetta viileämpää, joten nyt vain suu suppuun ja nauttimaan näistä päivistä ja auringosta.

Terassilta on jo hyvin kesäiset näkymät naapurustoomme.

Tänään maanantai-iltana nautimme terassilla gazpacho-keittoa  ihanassa ilta-auringossa ja jälkkäriksi vielä viilentävää banaanisuklaajätskiä, jonka ohjeen olen aiemminkin jakanut  Yhä vielä se oli niin hyvää! Suosittelen kokeilemaan kuumana päivänä. Ja sitä paitsi: parhaassa tapauksessa se ehkä auttaa myös vaatteidenkutistumisvauhdinhidastumisessa ;-D. Siis tietenkin vain jos sillä korvaa ne kunnon kermajätskit.

Hyytävän kylmä banaanisuklaajäätelö

2 banaania

2 rkl tummaa kaakaojauhetta

loraus maitoa tai mantelimaitoa

Koristele esim. suklaalastuilla ja mintunlehdillä.

Leikkaa banaanit viipaleiksi ja laita pakasteeseen kolmeksi tunniksi tai pidemmäksi aikaa.

Heittele jäätyneet banaaniviipaleet blenderiin tai yleiskoneen tehosekoittajaan ja lisää kaakaojauhe ja pieni loraus maitoa. Anna massan pyöriä koneessa, kunnes se muistuttaa rakenteeltaan paksua jäätelöä. Lisää tarvittaessa maitoa, mutta varo lorauttamasta kerralla liikaa.

Lopputuloksena on ihana kermaisen makuinen ja samalla ihan terveellinen jäätelö. Itse uskoin vasta kun kerran kokeilin. Sen jälkeen minulla on usein ollutkin valmiina jäädytettyjä banaaniviipaleita. Kun tekee mieli kylmää herkkua, pääsee pikaisesti nautiskelemaan. Banaaniviipaleet jäätyvät riittävästi vaikka jääkaapin pakastelokerossa, jos ei ole pakastinta esim. mökillä. 

Joskus, jos olen hövelillä tuulella, saatan heittää massan joukkoon vielä veitsellä hienonnettua suklaata muutaman palan verran. Siis jos vyössä on varaa... Niin, ja tähän kannattaa varata kypsiä banaaneja. Niistä tulee oikeasti paljon paremman makuista herkkua.

Kivoja päiviä ja Helatorstain odotusta!

Tot ziens,

Leena

Vinssejä, koukkuja ja kitinää

Jotkut ovat kyselleet rappumme asuntorempasta. Tai siis sen etenemisestä. Kiitos vaan kysymästä, kyllähän se etenee. Alkutilanteen marraskuulta löydät täältä klik. Alakerran asunnossa sisällä asennellaan parhaillaan parkettia ja tehdään muitakin pintatöitä. Vaikka rapun pintatyöt pakkeleineen ja maaleineen ovat vielä tekemättä, seinät sentään ovat onneksi enimmäkseen olleet paikoillaan jo parisen kuukautta. Eli siltä osin meidän ei enää ole tarvinnut hengitystämme pidättää portailla tasapainoillessamme ja kaikki kerrokset ovat pysyneet ihan mukavasti paikoillaan. 

Sen sijaan hengitystä olemme pidätelleet kaikkialla rapussa leijuvan pölyn vuoksi. Toki se oli ennakoitavissa jo marraskuussa. Vuokraisäntä lupasi osallistua siivoojasta aiheutuvien kustannusten jakamiseen, mutta koska meillä ei muutenkaan käy ulkopuolista siivoojaa, niin annoimme asian olla. Hetken kyllä mietimme, vaihtaisimmeko kokonaan asuntoa.

Tykkäämme kuitenkin nykyisestä vaaleasta ja valoisasta kodistamme tosi paljon ja koska etenkin tämä asuinalueemme on erityisen ihana, päätimme lopulta jäädä. Ja sitä paitsi aika tuoreessa muistissa on edellinen muutto kaikkine ruljansseineen. Niin ja Suomeenkin olemme jossakin vaiheessa palailemassa. Muuttohässäkkä ei siis vain kertakaikkiaan innostanut.

Olenkin jossakin aikaisemmassa postauksessa maininnut, että muuttokuormat täällä kerrostaloihin nostellaan usein ikkunoiden kautta. Jos asunto on ylhäällä ja tavaraa kohtuullisen paljon, hommataan paikalle auto, jossa on nosturilava. Hissinosturilla raijataan isotkin huonekalut kätevästi sisälle tai ulos tarpeen mukaan. Samanlaisella nostolavalla yläkerroksista siirretään muuten myös potilaat ambulanssiin, koska kapeissa ja jyrkissä portaissa ei potilaankuljetus onnistu.

Jos muutettavaa tavaraa ei ole kovin paljon, voidaan käyttää myös talojen päädyissä sojottavia koukkupalkkeja. Palkin päässä olevaan koukkuun kiinnitetään vinssi ja köysi ja sillä tavalla kihnutetaan tavaraa ylös tai alas.

Kesällä myös naapuritalossa oli tuollainen vinssi käytössä

Meidänkin talossamme alakerran asuntoon on köydellä ja vinssillä nostettu rakennustarvikkeita monen viikon ajan. Vinssipyörä jouduttiin laittamaan meidän asunnostamme kulmaikkunan kautta paikoilleen ja aina kun tavaraa nousee tuolla systeemillä ylös, me saamme kuunnella ikkunan ulkopuolelta korvia vihlovaa kirskuntaa pyörän pyöriessä ja tavaran noustessa.

Pieni varoitus, että hampaita voi vihloa jos avaat videopätkän, jonka kuvasimme eräänä aamuna kulmaikkunastamme noin klo 7.15: klik 

Vanhimmat talot ovat täällä usein vähän kallellaan ja ne saattavatkin olla vinoja ihan tarkoituksella. Eteenpäin kallistuneeseen taloon vinssillä oli helpompi nostaa tavaraa yläkerroksiin kolhimatta kuitenkaan talon julkisivua ja ikkunoita. Vuonna 1565 kuulemma määrättiin, että talon kaltevuus saa olla enintään 1:25. 

Joidenkin vanhojen talojen kallistuminen voi johtua myös siitä, että Amsterdamin maaperä on huokoista suota. Kovaa hiekkamaata löytyy vasta n. 13 metrin syvyydestä ja 1600-luvulla talot tuettiin paaluttamalla perustukset hiekkamaahan asti. Osa puisista paaluista on kuitenkin ajan kuluessa mädäntynyt, jolloin talo tai jokin sen kulmista on saattanut vähitellen vajota. Varsinkin keskustassa on paljon vanhoja taloja ja täysin suoria seiniä taitaa olla aika vaikeata löytää. Jotkut kutsuvat näitä vinoja rakennuksia tanssiviksi taloiksi.

Tässä talot ovat vähän vinossa sivusuuntaan. Ikkunat muuten rakennetaan taloissa mahdollisimman suuriksi sen vuoksi, että etuseinä olisi mahdollisimman kevyt. Kirjaimellisesti. Kyse ei siis ole pelkästään ulkonäöstä tai rakkaudesta valoon.

Meidän asuintalomme on vain noin 100-vuotias ja on onneksi pysynyt suorassa, vaikka muuten tuo paalujen päälle rakentaminen kyllä tuntuu meilläkin. Kun lähistöllä ajaa ohi iso bussi tai kuormuri, sisällä tuntuu hauska tärinä -kuin maanjäristys. Aluksi vähän pelästyin tärinää, vaikka tiesinkin ettei täällä oikeasti ole maanjäristyksiä. Hötö maa talon alla siellä vain tytisee kuin syltty. Seinissä ja katonrajassa näkyy maalissa pieniä halkeamia, joista saattaa huomata, että rakennus vähän elää. Siihen olen kuitenkin jo tottunut, enkä enää säiky vaikka lasit kaapissa ihan päivittäin helisevät monta kertaa.

Tässä näkyy useita kellonmuotoisia päätykolmioita. Hetkinen.... kyllä niitä kai silti kutsutaan päätykolmioiksi.

Etenkin kanavien varsilla talot ovat myös hyvin kapeita. Vielä 1600-luvulla talojen asukkaita verotettiin talon viemän katutilan mukaan, joten niiden kadunpuoleinen sivu tehtiin lyhyeksi (usein vain 8-10 m) ja talon pääty siis kadulle päin. Ja tuohon päätyyn kuuluu lähes aina jo mainitsemani tavaroiden nostamiseen tarkoitettu vinssi ja siihen kuuluva koukku. Talojen päätykolmiot ovat usein koristeellisia ja tyypillisesti portaiden, kellon tai koristeellisen kolmion muotoisia. 

Tuossa on myös yksi hyvin tyypillinen portaikon muotoinen pääty. Ja kaikissa taloissa ne suuret ikkunat keventämässä.

Kadulta katsottuna on vaikeata uskoa, että sisäpihan puolella on usein isoja vihreitä puutarhoja, joissa kesällä on kukkaloistossa hehkuvia keitaita. Vuosittain kesäkuussa Amsterdamin keskustassa arvokkaimpien kanavien varsilla järjestetään avointen puutarhojen viikonloppu. Silloin muutkin kuin talojen asukkaat pääsevät pujahtamaan sisäpihoille ja ihailemaan monia ylellisiä yksityisiä puutarhoja.

Noin kesäisiä puutarhoja saamme vielä odotella, vaikka välillä onkin ollut toistakymmentä astetta lämmintä. Sitä paitsi nyt on luvassa taas vähän viilenevää, joten puutarhaunelmat ovat todellakin vielä pelkkiä unelmia. 

Tosin kävin viikonloppuna ystävän kanssa jo vähän hypistelemässä ja katselemassa tulppaanin sipuleita Kukkatorilla.

Olen tässä vielä ihanien Suomi-vieraiden viikon mittaisen kyläilyn jälkimainingeissa. Erityisesti neljän kuukauden ikäinen neitokainen  valloitti valoisalla olemuksellaan. Nyt totuttelen taas siihen, että arki ja normaalit rutiinit ovat palanneet, eikä jääkaapin täyttämistäkään tarvitse suunnitella niin perinpohjin ;-)

Mukavaa keskiviikkoa Teille Kaikille!

Tot ziens,
Leena