perjantai 31. elokuuta 2018

Rypäleitä jokilaaksossa


Kas täällä ollaan, vaikka odottamattomasta postaustauosta päätellen ei uskoisi. Minulla on näet parisen viikkoa ollut ihan hirmuisesti kaikenlaista hommaa ja sen seurauksena nyt aika väsähtänyt, vaikkakin ihan tyytyväinen, olo. Mutta toivottavasti te rakkaat lukijat ette ole ihan kokonaan minua hyljänneet. Täältä taas pinnistelen..

Vaikka oli lähes mahdotonta päättää mistä aloittaisin, valitsin kuitenkin seuraavaksi jatkoa naapurimatkailua koskevaan postaukseeni, jossa parahiksi selvisimme Maastrichtista ja jatkoimme huristelua näppärällä vuokra-autollamme Saksan puolelle. Nyt siis saatte reportaasin tuon naapurimatkan loppupäästä. 



Ensimmäisen kunnon  pysähdyksen Saksan puolella teimme vanhaan Maria Laach-luostariin. Alueella järjesteltiin viikonlopun markkinoita ja luostarin henkilökunta pystytteli myyntipöytiä piha-alueille. Minua kuitenkin kiinnosti julkisivun koristelu ja sen monet aika inhimilliset ja humoristisetkin  yksityiskohdat. Muuten rakennukset olivat mielestäni vähän turhan pömpöösejä, enkä näköjään innostunut niitä kuvailemaan.


Tukkanuottasilla ;-)


Tilanne hallinnassa??



Varsinainen majapaikkamme oli pienessä ja viehättävässä Bernkastelissa  Mosel-joen mutkassa ja viinirinteiden ympäröimänä. Tarkalleen ottaen hotellimme sijaitsi Mosel-joen vastarannalla Kues-nimisessä osassa. Joen ylittävästä sillasta selvisimme kuitenkin kävellen muutamassa minuutissa, joten tunsimme kaikesta huolimatta olevamme ihan kaiken tärkeän ytimessä. Yleisesti puhutaankin Bernkastel-Kuesista. 


Oikealla Bernkastel ja vasemmalla Kues eli Bernkastel-Kues







Vanha keskusta on kuin sadusta ristikkotaloineen, kukkaistutuksineen ja viinitupineen. Kaikki on pientä ja somaa.






Bernkastel-Kuesin kaupungin yllä kohosi vanha linnanraunio, mutta se oli tosiaankin vain raunio, joka oli osittain kunnostettu. Sinne oli rakennettu kieltämättä upea ravintola ja näköala ravintolan valtavista ikkunoista oli kyllä todella hieno. Ja kyllä, tilaamamme salaattikin oli erittäin kelvollinen. Eräänä iltana linnan pihalla järjestettiin ilotulitus, jota katselimme alhaalta hotellihuoneemme parvekkeelta lämpimässä sametinmustassa illassa. Kaunista.

Sunnuntai-aamuna siltaa ylittäessämme huomasimme, että levälautta oli vallannut joen koko leveydeltä. Lieneekö sinilevä tuollakin riesana? Jyrkiltä rinteiltä valuu varmasti kaikenlaista suoraan jokeen.


Yäk



Jyrkät rinteet kohoavat ihan kaupungin takana

Näillä alueilla viiniä on viljelty roomalaisten ajoista asti. Viinirinteet ovat hyvin jyrkkiä, jyrkempiä kuin missään muualla Euroopassa. Oli ihmeteltävä, miten niin kaltevilla rinteillä kukaan pystyy oikeasti työskentelemään. Suurin osa viljellyistä rypäleistä on Rieslingiä,  jonka alkoholipitoisuus on yleensä aika alhainen. Makeutta sitävastoin on usein vähän enemmän, koska sato korjataan ennen kuin rypäleiden kaikki sokeri on ehtinyt muuttua alkoholiksi. 



Kallioseinämässä on aurinkokello



Sunnuntaina patikoimme viinirinteiden välissä ja ihanan varjoisassa metsässä kulkevaa hyvin merkittyä noin seitsemän kilometrin mittaista polkua pitkin Traben-Trarbachin kylään.



Kivat hatut kävelyllä


Ilma oli todella lämmin ja mukana ollut juomavesi yhtä lämmintä, joten ensi töiksemme poikkesimme kylän maineikkaaseen jäätelöbaariin jätskille. Vasta sitten ryhdyimme etsiskelemään lounasta. Jonkinlainen järjestys se sentään olla pitää! 


Traben-Trarbach


Tuonkin kaupungin yllä kohoaa rauniolinna.

Traben-Trarbachista matkasimme sitten jokilaivalla n 25 kilometrin matkan takaisin Bernkastel-Kuesiin. Matka laivalla taisi kestää parisen tuntia ja matkalle sattui yksi sulkukin, jonka toimintaa oli hauska seurata. Muihinkin joen varrella sijaitseviin pikkukyliin ja -kaupunkeihin saattoi poiketa noilla laivoilla. Matkanteko oli äärimmäisen hidasta ja rauhoittavaa, mutta jos joskus sattuisi olemaan vähänkään kärsimätön fiilis, suosittelisin silloin muuta kulkupeliä. Meidän sunnuntain iltapäiväämme tuollainen sopi kuitenkin täydellisesti. Lasillinen kylmää viiniä ja jalkojen oikaisu aurinkoisella laivan kannella tuntui kivalta patikoinnin jälkeen. Kevyt tuulenvire vain leyhytteli mukavasti hiuksia. Oi, miten miellyttävää.

Moselin varrella maistamamme Rieslingit olivat raikkaita, kesäisiä ja helppoja. Riesling muuten pitää kuulemma nauttia pyöreähköstä vihreäjalkaisesta valkoviinilasista.




Toisenkin, suunnilleen samanmittaisen patikointiretken teimme noissa romanttisen kauniissa maisemissa. Osan reitistä etenimme viinirinteillä, mutta osa matkasta tehtiin varjoisassa metsässä. Mosel vilkkui aina välillä alhaalla. 


Rouva kuvaa kuoriaista



Korkealta näki joenmutkan erityisen hienosti. Vielä ei ollut rypäleiden korjuuaika käsillä, joten rinteet olivat hiljaisia ja maisema hyvin rauhallinen ja seesteinen. Onkohan niin, että viini kasvaa vain kauniissa  maisemissa!? 




Joen mutkien takaa rinteillä ja kukkuloilla saattoi nähdä upeita keskiaikaisia ritarilinnoja ja alhaalla laaksoissa pieniä kyliä kirkontorneineen ja lammaskatraineen. Erityisen hieno oli Elzin linna hieman Moselista sisämaahan päin. Ulkoa se muistutti aivan romanttista satujen linnaa, jonka ikkunassa oli helppo kuvitella näkevänsä vilahduksen linnanneidosta kauniisti kirjaillussa puvussaan. 


Eltzin linna


 Linnaan pääsi myös sisälle opastetulle kierrokselle, mutta suureksi harmikseni siellä ei saanut ottaa valokuvia. Huoneet oli sisustettu aistikkaasti ja etenkin seinä- ja kattomaalaukset yläkerran huoneissa olivat hämmentävän kauniita.


Linnan sisäpihaa
Linnoja olisi tuolla alueella riittänyt melkein jokaiselle viikonpäivälle, mutta koska olimme tällä kertaa vain pidennetyn viikonlopun matkalla, meille riitti nyt tämä kaunokainen. Muita linnoja katselimme vain kaukaa, jos osuivat reittimme varrelle.

Meidän onneksemme sää pysyi kauniina ja aurinkoisena viimeiseen reissupäivään asti. Silloin sitten olikin harmaata ja vettä satoi heti aamusta alkaen kuin saavista kaataen. Onneksi ilma selkeni vähän, kun lähdimme ajelemaan kohti kotia. Matkalla osuimme vain muutamaan ukkoskuuroon.

Olen ennenkin sanonut tämän, mutta Saksa on kyllä oikeasti rentouttava matkailukohde. Kaikki on hyvin siistiä ja asiat sujuvat täsmällisesti ja ennustettavasti ja kielikin on ihan ymmärrettävää. Tylsääkö? Ei minusta. Ja voihan taas Saksassa voimia kerättyään etsiä hivenen haasteellisempiakin reissumaisemia..

Nyt kuitenkin terkut Amsterdamin perjantaista. Täällä on vielä melko kesäistä, vaikka valkoiset farkut taittelinkin eilen kaapin perälle.

Kivaa elokuun viimeistä!!
Tot ziens,
Leena

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Elegantti ja kevyt jälkiruoka



Inspiroivan ja monenlaisiin visuaalisiin juttuihin keskittyvän viikonlopun innoittamana valmistin sunnuntain lounaalle kauniin ja erittäin kevyen jälkiruoan. Lisäksi se oli tällä kertaa myös vegaaninen ja laktoositon. Ja äärimmäisen helppo. Kas tässä:


Elokuun elegantti
eli kevyt luumu-marjakranssi

4 kananmunan kokoista luumua

vadelmia, karhunvatukoita, kirsikoita tai muita marjoja

paahdettuja mantelilastuja tai pistaasipähkinöitä

jäätelöpalloja

Leikkaa kypsät luumut ohuiksi lohkoiksi ja asettele lohkot laakealle lautaselle kranssin muotoon. Nostele luumukranssin päälle erilaisia marjoja, paahdettuja mantelilastuja tai pähkinöitä. Lisää lopuksi marjojen ja hedelmien päälle jäätelöpallot. 



Koska itse käytin tänään vegaanista suklaajäätelöä, jossa ei ole lainkaan lisättyä sokeria, raastoin päälle vielä hitusen tummaa suklaata ja koska olin oikein reilulla tuulella ropsautin päälle vielä tomusokeria. 

Kuvan annokseen käytin vain kaksi luumua, koska tänään puolitimme annoksen kahteen pekkaan, mutta jos teet jälkkärin isommalle joukolle, aineksia on helppo lisäillä sen mukaan.




Kevyen nautinnollista elokuuta kaikille,

Tot ziens!
Leena 

lauantai 18. elokuuta 2018

Matkan varrella Maastricht


Olemme tänä kesänä tehneet pyrähdyksiä meillä ja naapurissa tai oikeammin sanottuna naapureissa. Yhden reissumme varrelle sattui Maastricht, Hollannin eteläisin kaupunki. Olemme käyneet siellä muutaman kerran aikaisemminkin, mutta joka ikinen kerta sää on ollut luvattoman surkea ja vettä on aina tullut taivaan täydeltä. 

Päätimme nyt antaa tuolle, meille aina surkeimmillaan näyttäytyneelle kaupungille, vielä yhden mahdollisuuden. Se olkoon sitten viimeinen ja jos sama säänäytelmä toistuu, luovutamme ja jätämme paikan sammakoille. 

Vielä pari tuntia kestävän automatkan jälkeen, kun lähestyimme kaupunkia, taivaan hanat aukesivat ja me katsoimme apeina toisiimme. Tässä se nyt sitten oli. Maastricht. Mutta ainakin yritimme.


Vaan kuinkas kävi. Kun parkkeerasimme vuokra-autoa hotellimme eteen, sade loppui ja loppuilta olikin sitten silkkaa poutaa. Vaikka sää oli mukavan lämpöinen ja pilvipoutainen, sateenvarjot otimme mukaan varmuuden vuoksi, kun lähdimme etsimään illallisravintolaa. Niin varuillamme yhä olimme muistellessamme edellisiä kertoja kaupungissa. Vaan varjojapa ei tarvittu!


Päädyimme syömään erääseen italialaiseen ravintolaan oikeastaan ikkunapöydässä istuneen suurin piirtein ikäisemme pariskunnan ansiosta (Michelinsuosituksen huomasimme vasta pois lähtiessämme). Siinä kävi niin, että kun töllistelimme ikkunassa esillä olevaa ruokalistaa, pöydässä ruokaileva daami nosti peukkuaan ja elehti innokkaasti, että kannattaa poiketa sisään. Daamin elegantti punainen leninki oli sen verran hienostunut, että minä vilkaisin huolestustuneena lenkkareitani ja muutenkin arkista, mutta onneksi ihan siistiä asuani, ja mietin kuumeisesti voisimmeko ollenkaan mennä sisään. Muukin asiakaskunta vaikutti hollantilaisittain katsottuna hyvin pukeutuneelta ja hollantilaisillahan kun on yleensä tapana mieluummin alipukeutua. Onneksi lopulta päätin olla välittämättä pikkuseikoista. Kun odottelimme ainoata vapaana olevaa pöytää, tuo punapukuinen rouva supatti vielä takaani, että ruoka täällä on koko kaupunginosan parasta. Voi olla, että daami oli maistellut hivenen liikaa kuohuviiniään, mutta kun saimme maistaa alkuruokaamme, häntä oli kyllä helppo uskoa.



Aamulla aurinko paistoi upeasti ja kaikki näytti aivan erilaiselta  auringon paistaessa Maasjoen rannalle. Maastricht on kivan kokoinen, noin 120 000 asukkaan kansainvälinen yliopistokaupunki. Amsterdamiin verrattuna tunnelma on pikkukaupunkimainen ja kotoisa, vaikka kyllä turisteja tuollakin näyttää olevan. Muistimme viikonlopputungoksen edellisistä vierailukerroista ja lähdimme liikkeelle jo varhain, heti aamupalan jälkeen. Siihen aikaan kaduilla näki vielä eteensä, eikä energiaa kulunut väistelyyn ja tunkemiseen. Pidempään juttujani seuranneet tietävät, että mieluiten välttelen tungosta viimeiseen asti. 

Maasjoella lipuivat niin matkustajalaivat kuin hiekkaproomutkin sulassa sovussa


Kivoja terasseja oli ihan kaikkialla ja aamupäivällä tilaakin olisi ollut runsaasti

Aamupäivän kuljimme ja katselimme katuja ja ihmisiä. Oikein muistin: paljon, paljon ihania pikkuputiikkeja ja aika kalliit hinnat. Nyt oli vielä viimeiset alennusmyynnit meneillään ja ikkunaostoksilla löysin hirmuiset määrät kaikkea tosi kivaa ja kaunista. Mitään en kuitenkaan tylsyyksissäni ostanut. Eikä kyllä jäänyt edes harmittamaan.

Nämä hauskat kengät olivat todellisuudessa tummanvihreät ja varmasti ihanat yhdistettynä konjakinväriseen laukkuun...


Hauska idea helman pidentämiseen, vaikka silittäessä varmasti idea ärsyttäisikin 

Hotellimme oli erittäin siisti ja aika kekseliäästikin sisustettu. Siellä oli haettu menneiden vuosikymmenien tunnelmaa ja Jane Fondan sekä Arnold Schwarzeneggerin kuvat  putkahtivat esiin siellä sun täällä. Vähän harmittaa, etten ottanut hotellissa juurikaan valokuvia. Muutaman hassun yksityiskohdan kuitenkin huomasin napsineeni talteen.






Maastrictista jäi aurinkoinen, iloinen, nuorekas ja vähän huoleton vaikutelma eli aivan päinvastainen kuin aiempi käsitykseni oli. Onneksi annoimme sille tilaisuuden!


Jos jotakuta kiinnostaa, laitan tähän vielä sekä hotellimme, että mainion italialais-ravintolan linkit:

Nuorekas hotellimme

Erinomainen vaikka vähän hintava italialainen ravintola

Maastrichtista matka jatkui eteenpäin, mutta niistä sitten myöhemmin. Nyt ihanaa lauantai-iltaa ja terkut pilvisestä Amsterdamista!

Tot ziens,
Leena


keskiviikko 8. elokuuta 2018

Oppikoululaisen ihastus ja rippikoululaisen retkimuisto



Käväisimme Suomessa jo toisen kerran tänä kesänä. Aluksi vietimme perheen kanssa yhdistettyjä 90-vuotis syntymäpäiviä. Kuten huomaatte, syy juhlaan on helppo löytää, vaikka ei niin sattuisikaan mitään erityistä juuri täsmäpäivään. Varsinaisiin synttäreihin oli oikeasti aikaa vielä kaksi ja kolme viikkoa, mutta ei haitannut. Juhlat vietettiin lahjojen, laulujen ja kakkujen kera oikein pieteetillä, kun kerran satuimme nyt saamaan joukon kasaan.

Toinen hauska Suomi-juttu oli vierailu maisemissa, jotka herättivät mukavia muistoja lapsuus- ja nuoruusvuosilta. Kävimme vanhempieni kanssa ajelemassa Rautaveden kansallismaisemassa ja vierailimme Tyrvään Pyhän Olavin keskiaikaisessa kivikirkossa. 



Kirkko on peräisin 1500-luvun alusta ja sillä on ehtinyt olla vaiheikas historia. Tulipalon jälkeen 1600-luvulla kirkkoon rakennettiin upea paanukatto ja uudet lehterit, joihin A. Löfmark maalasi hienot kirkkomaalaukset. Myöhemmin lähiseudulle rakennettiin kuitenkin uusi kaksitorninen kirkko keskelle asutusta ja tämä uskomattoman kauniilla paikalla oleva vanha kirkko autioitui. Unohduksen vuosikymmenillä oli puolensa, koska tuolloin kirkkoa ei korjattu tai modernisoitu ja sisätila säilyi 1600- ja 1700-lukujen asussa.

1960-luvulla kirkkoa korjattiin museoviraston johdolla ja siitä tuli suosittu vihkikirkko ja matkailukohde. Aika oli kuitenkin jo vahingoittanut vanhaa paanukattoa ja niinpä vuonna 1996, entisajan rakennusperinteitä kunnioittaen, 800 talkoolaista aloitti valtavan urakan. He veistivät käsin tarvittavat 16 000 paanua ja jo vuoden kuluttua voitiinkin juhlia työn valmistumista. Sitten tapahtui jotain kamalaa. Kolme viikkoa juhlien jälkeen kirkkoa kohtasi tuhopoltto. Seurakuntalaiset seisoivat mykistyneinä savuavilla raunioilla. Kaikki se valtava voiman ponnistus oli tehty tyhjäksi yhdessä yössä.



Kerrotaan, että jo tuolta raunioilta lähti kasvamaan ajatus rakentaa kirkko uudelleen ulkoasultaan entiseksi ja sisätiloiltaan entisen kaltaiseksi. Haluttiin palauttaa menetetyn kirkon sisätilan tunnelma.



Edessä oli valtava työmaa, mutta kaikesta selvittiin. Erityisen haastavaksi koettiin sisätilojen maalaustyöstä päättäminen. Tunnettuja taiteilijoita haastateltiin ja lopulta työhön päätettiin kutsua kaksi varsin erilaista taiteilijaa, Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen. Maalaustyö vaati erityistä taitoa olosuhteista johtuen, koska kirkkoa ei lämmitetty lainkaan ja lattian alta nouseva kosteuskin haittasi. Töitä voitiin tehdä vain vuoden lämpimimpänä aikana. Myös värit oli valmistettava itse. Maalaustyö on myös  historiallinen. Edellinen vastaava kokonaistaideteos löytyy Tampereen tuomiokirkosta, jonka maalasivat Hugo Simberg ja Magnus Enckel 1900-luvun alussa.



Vaikka tykkään sekä Rauhalan että Lavosen töistä, etukäteen ihmettelin miten kaksi noin eri tyyppistä taiteilijaa voivat yhdessä saada aikaan kauniin kokonaisuuden. Ja nyt on kyllä pakko myöntää, että lopputulos Pyhän Olavin kirkossa on oikein onnistunut.







 Viimeistään nyt joku teistä jo varmaan ihmettelee tuota otsikkoani. Miten pieni oppikoululainen tai edes rippikoululainen tähän juttuun liittyvät!?

Avaanpa vähän taustoja. Pienenä oppikoululaisena lähes ensimmäinen asia, joka muistuu tuolta ekalta syksyltä mieleeni, on koulun oppilaskunnan vaalit. Minulla ei tietenkään ollut minkään valtakunnan käsitystä siitä, mitä moiset vaalit tarkoittivat, eikä asiaa taidettu meille pienimmille edes kummemmin selittää. Mutta suuri vastuu kuitenkin ojennettiin kuin hopealautasella. Minullakin oli käytössä se yksi arvokas ääni. Vaan ei hajuakaan, mihin sen käyttäisin. No, koulun ala-aulan seinälle oli ilmestynyt oppilaiden kasvokuvia ja niiden vieressä oli tietenkin se tärkeä numero. En tunnistanut kasvokuvista tai nimistä ketään, mutta kun oikein tarkkaan kuvia katselin, huomasin isojen lukiopoikien joukosta erään, jolla oli kovin kiltti hymy ja kauniit kihartuvat hiukset. Siinä olisi sankarini, jolle ääneni ilomielin antaisin!! Ehdokkaan nimi oli Osmo. Nimikin oli ihan kiva. Niinpä äänestyspäivänä kirjoitin kieli keskellä suuta ehdokkaani numeron lapulle. Siitä, tuliko Osmo Rauhala silloin valituksi, minulla ei ole mitään muistikuvaa. Mutta sinä vuonna minulla oli joka tapauksessa oma sankarini koulun isojen poikien joukossa. Se oli Osmo.

Rippileiriltä taas teimme joukolla bussiretken tuonne Pyhän Olavin kirkkoon. Kesä oli kauneimmillaan, alttarilla oli maljakossa iso kimppu niittykukkia ja valo siivilöityi ikkunoista ihanasti. Tunnelma teki lähtemättömän vaikutuksen nuoren tytön mieleeni. Myöhemmin olin sanonut vanhemmilleni, että jos joskus menen naimisiin, se kyllä tapahtuu tuolla. Toisin tietenkin kävi, mutta ymmärrän kyllä silloisen romanttisen ajatukseni.



Kun viimeisin remontti oli ohi ja kirkko avautui yleisölle 2009, mediahuomio oli melkoinen ja kesällä 2010 vierailijamäärä ylitti jo 100 000 hengen rajan. Suurin ryntäys on varmasti jo vähän laantunut, mutta elokuisena maanantainakin vieraita tipahteli yhä tasaisesti. Jos kesällä siellä päin liikutte, pistäytykää toki. 

Suomessa ainakin väliaikaisesti vähän viileni, mutta kun eilen illalla palasimme tänne Amsterdamiin, täällä oli myöhään vielä kolmekymmentä astetta ja tukahduttavan kosteaa. Yöllä heräsimme ukkosen jyrinään, mutta yhä sisälläkin oli 31,5 astetta. Tämä keskiviikko onkin sitten sateen jälkeen hitusen raikkaampi. Huh.

Iloa teidänkin keskiviikkoonne!
Tot ziens,
Leena






keskiviikko 1. elokuuta 2018

Kesän pehmittämänä Gentissä


Viikko sitten K:lla oli työasioita Brysselissä, mutta sitä ennen ehdimme viettää pari aurinkoista vapaapäivää Belgian Gentissä. Gent sijaitsee noin puolen tunnin junamatkan päässä Brysselistä luoteeseen. Asukkaita siellä on reilut 200 000. 



Vanhassa keskustassa on aivan hämmästyttävän hyvin säilyneitä keskiaikaisia katuja, kanaaleita, katedraaleja ja muita upeita rakennuksia. Jopa upea vanha linnarakennus kohottelee tornejaan ihan keskustassa. 


 Gravensteenin linna 1100-luvulta


Vanhan kaupungin kapeita kujia kävellessämme pääsin ajoittain aistimaan menneiden aikojen tunnelmaa, etenkin varhain aamulla, jolloin kesäinen turistivirta ei ollut vielä vallannut jokaista soppea. Historiallisen havinan vastapainoksi kaupungista löytyi myös modernimpaa menoa ja hipsterimeininkiä, onhan kaupungissa muun muassa melko hyvä yliopisto.





Kaikesta näki tuollakin, että belgialaiset rakastavat olutta. Oluttupia ja -terasseja löytyikin ihan joka kulmasta ja talojen väleistä. Minä tykkään nykyisin juoda oman olueni alkoholittomana, mutta Belgiassa moista katsotaan kyllä pitkin nenänvartta, eikä tarjontaakaan oikein ole. Siksi join vilvoitukseksi jääteetä oluen sijaan ja ainakin väri näytti ihan aidolta muiden olutlasien vieressä.





Löysimme myös kivoja kasvisravintoloita, joissa poikkesimme parikin kertaa. Ja täytyihän Belgiassa toki myös yhdet ranut suoraan katukioskista napata. Ai siis mitkä ranut? No ainakin meidän nuoret puhuvat ranuista tarkoittaessaa ranskalaisia perunoita suoraan paperitötteröstä nautittuna. Niitä saa toki myös Amsterdamista, ehkä jopa vähän parempiakin, mutta Belgiaan ne mielestäni oikeastaan kuuluvat.

Ranut tarjoillaan yleensä pelkän majoneesin kanssa. Minä haluan kuitenkin aina vähän ketsuppia mukaan.



Kulhoruoka on täälläkin trendikästä

Gent ei taida monelle olla läheskään yhtä tuttu kuin Brugge, toinen Belgian kauniista piparkakkutalo-kaupungeista. Juuri siksi kesällä kannattaakin ehkä matkustaa Bruggen sijasta Gentiin, vaikka kyllä heinäkuu tuntui aika ruuhkaiselta sielläkin. Matkaajia oli selvästi jäänyt kaupunkiin useammaksi päiväksi, koska edeltävänä viikonloppuna Gentissä oli ollut jokakesäinen suuri juhla, Gentse Feesten. Silloin kuulemma kaupungin kadut aina täyttyvät katuperformanssi-esityksistä ja jazz- sekä teknomusiikin festivaaleista.



Nyt tapahtuman jälkiä vasta siivoiltiin ja kaikenlaisia telineitä purettiin turuilta ja toreilta. Väsyneen näköisiä juhlijoita haahuili vielä maanantainakin kaupungin kaduilla. Me kiittelimme onneamme, että isoimmat bileet olivat jo ohi, sillä kivat terassit, jokilaiva-ajelut ja kauniit kadut houkuttelivat meitä enemmän kuin megalomaaninen meno. Sitäpaitsi hotellien hinnat olivat taas palautuneet siedettäviksi.



Ilma oli Gentissäkin tukahduttavan kuumaa, kuten kai kaikkialla  Euroopassa, ja varjossakin mittarit huitelivat 38 asteessa. Olikin aivan mahtavaa, että hotellimme oli ihan vanhan kaupungin keskustassa ja siellä saattoi käydä välillä vilvoittelemassa ja huilailemassa. Tänä kesänä olemme olleet erityisen tarkkoina siitä, että hotellihuoneissa olisi ilmastointi. Meillä kotona nimittäin ei ole!



Vaikka en olekaan mikään matkailunedistämiskeskuksentyöntekijä, eikä tarkoitukseni ole hypettää matkustamista tai hiilijalanjäljen kasvattamista, voisin kuitenkin vilpittömästi suositella Brysselin matkaajia tekemään ainakin päiväreissun myös Gentiin. Ja jos sinne menette, käykääpä tsekkaamsaassa St-Bavos Cathedral ja veljekset Hubert ja Jan van Eyckin 1432 maalaama Het Lam Gods (engl. The Adoration of the Mystic Lamb  tai The Gent Altarpiece). Se on aika.... ehkä sanoisin.. kiehtova maalaus. Siitä on historian kuluessa käyty monta kiistaa: mm. kalvinistit melkein polttivat sen, Napoleon ryösti sen, naapurimaan Aatu olisi aikoinaan välttämättä halunnut saada sen omiin kokoelmiinsa ja, ja, ja! Sille on tapahtunut kamaluuksia enemmän kuin yhdelle taideteokselle voisi ikinä kuvitella tapahtuvan. Vaikka kirkkotaide ei sinänsä ole ollenkaan vahvuuteni, enkä kovin perusteellisesti ole noihin teoksiin jaksanut paneutua, tuo on jo aika kiintoisaa. Minustakin.


Varsinaista mestariteosta ei saanut kuvata. Tässä kuitenkin kuva mainoksesta, jossa näkyy osanen teoksesta.

Näin se vain heinäkuu vaihtui elokuuksi ihan varkain. Olen jonkinlaisessa välitilassa kaikkien mahdollisten paikkojen välillä ja  reissuja on ollut niin tiuhaan, että olen alkanut jopa unohdella tavaroitani sinne ja tänne. Erityisesti harmittaa kannettavan tietokoneeni laturijohdon katoaminen. Muutenkin joudun välillä oikein tsemppaamaan, jotta muistaisin missä olin vaikkapa viime viikon keskiviikkona tai että missä olen ensi viikon keskiviikkona... tai torstaina. Kaikki tämä häsellys johtuu siitä, että meillä on yhteistä kesälomaa vain tipoittain esimerkiksi pidennettyinä viikonloppuina tai muuten vain muutaman päivän pätkissä. Silti yritämme kiertää ja katsastaa tätä keskistä Eurooppaa nyt oikein urakalla, koska ensi kesänä asustelemme jo Suomessa ja sieltä onkin sitten pidempi matka lähteä piipahtelemaan tänne.

Kivaa siis, mutta samalla huomaan mieleni ja ajatusteni olevan vähän hunnigolla ja kesäterässä.



Kaikkea hyvää teille muillekin kesän pehmittämille! Ja teillekin, jotka olette jo loistavassa terässä ottamaan vastaan elokuun haasteet.

Tot ziens,
Leena