Ihastukseni vain syveni

Pääsiäisen vietimme tutulla Vlielandin saarella ja ihastukseni tuohon pikkuiseen saareen vain syveni. Edellisessä postauksessa noin puolentoista vuoden takaa  klik  kerroin, että menetin silloin saarelle sydämeni ja nyt tuntuikin kuin olisin kotiin palannut. Toki keväinen ilma oli rapsakampi kuin edellisen reissun syyskuinen auringonpaiste, mutta tunnelma tuolla saarella on kyllä kuin minulle tehty.

Täällä Amsterdamin iloisessa vilinässä viihdyn (ihan keskustaa lukuun ottamatta) mainiosti, mutta välillä tulee kieltämättä tunne, että kaipaan myös rauhaa, hiljaisuutta ja virikkeiden vähyyttä. Tai sanotaanko, että erilaisia virikkeitä ja sellaista vähemmän ihmisen muokkaamaa ympäristöä.

Meitä tervehti Posthuysin tuttu kissa, joka istui sisällä kuivattelemassa lämpöpatterin vierellä. Illalla, kun söimme ravintolan puolella, se köllähti jalkoihini nukkumaan.

Majoituimme samaan Posthuys-hotelliin kuin edelliselläkin kerralla. Nyt olimme osanneet myös ennalta pyytää huoneen talon yläkerrasta ja saimmekin kivan huoneen lisäksi kauniit dyyni-maisemat. Alakerran ravintolan ruoka oli tälläkin kerralla oikein herkullista ja aamupala runsas ja kauniisti katettu. Ainakin minulle ihan juuri toiveiden mukainen paikka!

Vlieland on sopiva kohde reippaaseen lomailuun, ei niinkään pelkkään löhölomaan. Tai voihan sitä tuonnekin loppumattomille hiekkarannoille lähteä pelkästään nauttimaan rannalla köllöttelystä, mutta varsinaista rantaelämää lähtisin viettämään vähän vilkkaammille paikoille. Nimittäin palvelut, kuten ravintolat, kioskit, kaupat ja wc:t puuttuvat kokonaan noilta useiden kilometrien mittaisilta dyyneiltä tai löytyvät vain hotellien yhteydestä tai saaren itäkärjessä sijaitsevasta Oost-Vlieland-kylästä. 

Saari sopiikin paremmin patikointiin, pyöräilyyn, lintujen tarkkailuun ja sen sellaiseen. Tai jos haluaa ehdotonta omaa rauhaa vaikkapa syventyäkseen kirjaan jossakin tuulettomassa dyynin nurkassa omia eväitä nauttien. Myös koira-ihmisille saari on ihan unelma. Paitsi tietysti lintujen pesimisaikaan. Nyt ei koiria tosiaankaan näkynyt juoksentelemassa edes muuten tyhjillä rannoilla. 

Me kävelimme dyyneillä, Waddenzeen linturannoilla ja Pohjanmeren hiekkarannoilla jopa pari - kolme tuntia putkeen näkemättä muita ihmisiä. Vain me, meri, linnut, hiekka ja kosteikot. 
Ja ne äänet! Aallot, tuuli, merimetsojen soidinkurnutus, hanhet, sorsalinnut, lokit, haikarat ja monenlaiset pikkulinnut. 

Kiikaroidessamme vähän pelottavan näköisiä merimetsoja, huomasin että ne muistuttivat hauskasti mustakaapuisia vähän arveluttavia tyyppejä kyhjöttäessään siellä omalla alueellaan ja erillään muista linnuista. Ne todellakin erottuivat touhukkaasti kaakottavista hanhiseurueista. Kyllä voikin olla linnuilla ja linnuilla eroa! Lintuja oli todella paljon, ja harmitti kun mukana ei ollut suomenkielistä lintuopasta. Jotenkin en jaksa innostua englannin- tai hollanninkielisistä lintujen nimistä ja sitä paitsi huomasin, että ne eivät vieraalla kielellä jää oikein mieleen.

Merimetsoja omalla niemellään

Kävelimme parissa päivässä yli kolmekymmentä kilometriä ja nautimme ulkoilmasta, auringosta, pilvisestä säästä ja viimeisenä aamuna myös sateen ripsuttelusta ja sadeviittojemme kahinasta. Sisätiloissa olimme oikeastaan vain syömässä ja nukkumassa. Tuulisena päivänä ilma oli välillä jopa viileä ja kevyttoppis ulkoilutakin alla tuntui mukavalta rantatuulessa tarpoessa. Myös pipo ja villahanskat olivat silloin tarpeen. Ja sitten taas tuulettomassa paikassa auringon lämmittäessä tarkeni vähemmässäkin vaatetuksessa. Pohjanmeri oli kuitenkin vielä selvästi kylmä. Reissussa tuli keuhkot tuuletettua pitkästä aikaa kunnolla ja muutenkin jäi hyvä mieli.

Tässä yritin esittää merimetsoa.

Kun palasimme Amsterdamiin, ilma täällä tuntui todella lämpöiseltä ja keskiviikon ukkoskuurot jopa melkein kesäisiltä. Ensimmäiset magnoliapuut olivat puhjenneet kukkaan ja ensi viikoksi on kuulemma lupailtu todella lämpimiä päiviä.

Mukavia huhtikuun päiviä, paljon iloa ja valoa kaikille!

Tot ziens,
Leena

Baijerin Alppimaisemia

 

Berchtesgadenissa olimme varanneet majapaikan pienestä alppihotellista. Etukäteen olimme vähän huolissamme siitä, että paikka mainosti omaa hiihtokoulua ja suksivuokraamoa. Niistä ei kesämatkailussa olisi hirmuisesti iloa. Huolemme oli kuitenkin turha. Paikka oli ihan mainio. Aamupala oli kiva, ja vaikka omaa ravintolaa ei ollutkaan, henkilökunnalla oli ihan hyviä vinkkejä lähistöllä sijaitsevista ruokapaikoista.

Ensimmäisen kunnon kosketuksen alueeseen saimme, kun lähdimme retkelle Almbachklammin maisemiin. Reitti lähti Saksan viimeisen, 1600-luvulta olevan marmorikuulakuulamyllyn luota. Myllyssä virtaava vesi hioo kivenpalasista tasaisen pyöreitä kuulia. 

Almbachklammin solan sanotaan olevan yksi Baijerin kauneimmista. Ja kaunista todellakin oli! 

1894 avattu polku kulki ensimmäiset kolme kilometriä vaikuttavassa rotkossa ja sitä pitkin kuljettiin välillä myös siltoja, luolatunnelia ja portaita myöten. 

Laakson molemmin puolin jyrkiltä kallioseinämiltä ryöppysi aivan kristallinkirkasta vettä. Joissakin kohdissa vesi solisi pieninä puroina, mutta välillä se kuohui, kohisi ja pauhasi melkein korvia huumaavasti.

Tämä seurue ei valinnut helpointa mahdollista reittiä.

Alkumatkasta polku oli helppokulkuinen ja hyväkuntoinen, vaikkakin  kosteudesta johtuen välillä vähän liukas. Polulla näkyi useita perheitä lapsineen, mummoineen ja koirineen. Nämä perhekunnat kuitenkin enimmäkseen palasivat eväät syötyään samaa reittiä takaisin myllylle. Myllyltä löytyi mm. matkamuistokioski, kahvila, ravintola ja lapsille, tai miksei aikuisillekin, kullanhuuhdontaa. Paikka on siis kiva retkikohde, vaikka ei pitemmästä patikoinnista olisikaan innostunut.

Meillä ei ollut tällä kertaa mummoja tai lapsia tekosyynä, joten pakko oli jatkaa vähän pidempää reittiä. Poikkesimme tuolta portain ja kaitein varustetulta reitiltä ja edessä oli heti aika tiukka nousu.

Meillä oli mukana vähän liian niukasti vettä (kuten melkein aina ensimmäisellä retkellä, kunnes jälleen muistamme olla huolellisempia) ja ilma oli helteinen. Minä kyllä puhisin ylämäessä aika tavalla ja K taisi säästellä omaa juomistaan ritarillisesti, jotta vesi riittäisi, enkä ihan läkähtyisi. Kulkuani siivitti kyllä myös jossain vaiheessa ilmestynyt ihana viitoitus, jonka mukaan muutaman kilometrin päässä olisi gasthaus ja lepohetki siis tiedossa. 

Ihan kohta siellä!! Enää puoli tuntia!

Viimeiset ylämäet edettiin taas ihan kunnon tietä pitkin. Taakse jäävä maisema oli kaunis.

Levähdyspaikka oli niin mukava, että nautimme siellä myös voimat palauttavan lounaan 😂 ja täytimme vesipullomme piripintaan. 

Nuudelinakkikeitto

Kun lähdimme laskeutumaan Ettenbergiltä alaspäin, muistin taas kuinka varsinkin ensimmäisenä retkipäivänä alaspäin meno on polvilleni vielä rankempaa kuin nousu. Ajoittain polulla oli valuvia kiviä ja pyörivää soraa, jonka päällä jäykkäpohjainen vaelluskenkä luistaa välillä hankalasti. Harmittelin, että olimme unohtaneet vaellussauvat Amsterdamiin. Yleensä yhdestäkin sauvasta on alamäessä huima etu. Aarrrgh! Polviparat. Nostan kyllä hattua Kn kärsivällisyydelle, kun jaksaa kanssani reissata.

Aika alhaalla jo ollaan tässä..

Siinä ensimmäisen Baijerinpäivän tunnelmat ja reissu oli vasta alussa. Seuraavan päivän vietimme ihanissa Alppijärvi-maisemissa. Siitä lisää seuraavassa reissupostauksessa, kunhan saan kuvat järjestykseen.

Elokuun ensimmäisen päivän terkut täältä Teille Kaikille!

Tot ziens,
Leena  

Maisemanvaihdos

Maisemanvaihdos

Miksi aina pitää matkustaa? Se on niin vaivalloistakin. Miksi ei vain jäisi kotiin tuttuihin rutiineihin? Juuri siksi!

Itsestäänselvyydet ja päivästä toiseen toistuvat rutiinit saavat meidät helposti toimimaan robotteina. Paikan- ja maisemanvaihdos on helppo oikotie katsoa arkisia asioita vähän etäämpää ja siten kyseenalaistaa itsestäänselviä toimintamallejaan. 

Lämpö, aurinko, merituuli ja kauniit maisemat. Todella miellyttävä tapa viettää tammikuun viimeistä viikkoa! Lennähdimme Gran Canarialle viikoksi ulkoilemaan ja nauttimaan valosta. Täältä Hollannista matka taittuu vähän nopeammin ja selvästi halvemmalla kuin vaikkapa Suomesta.

Maisema Roque Nublolta Teneriffan suuntaan. Teide on usvan peitossa.

Tykkäämme kovasti vaeltaa metsissä ja vuorten rinteillä. Maastossa kävely ruokkii kaikkia aisteja ja tuottaa fyysistä iloa. 

Minä kannan melkein aina mukana myös kameraa ja vuorten ja laaksojen lisäksi pysähdyn välillä katselemaan yksityiskohtia ja "mikromaisemaa". Onneksi K kestää pysähtelyt kesken hyvän kävelyrytmin ja meille molemmille matkanteko taitaa olla tärkeämpää kuin varsinainen päämäärä. Aika menettää merkityksensä muussa mielessä kuin että ennen pimeää on hyvä ehtiä takaisin tutuille reiteille. 

Tässä vielä muutamia kuvia kävelyretkiltämme mm. Sorian kylän ympäristöstä.

Oma vuoristoleijonani

Asumisen haasteena kulkureitti talolle? Vieraat eivät pääse yllättämään.

Jokunen muukin vaeltaja nähtiin..

Mekin jätimme kivemme vaeltajien kivitorneihin muistoksi käynnistämme.

Vaikka maisema on paikoin äärimmäisen karua, myös vihreitä laaksoja ja rinteitä löytyy ja appelsiinipuuviljelmät kukoistavat.

Karuudelle vastapainoa löytyi toki myös hotellin alueelta.

Kolmen tunnin kävelylenkki paljain jaloin hiekkadyyneillä teki hyvää jaloille vuoristopolkujen ja vaelluskenkien jälkeen.

Nyt kotiin palattua mieli on levännyt, virkistynyt ja tankattu täyteen lämpöä ja ihania muistoja aurinkoisista päivistä ja lempeän leudoista illoista. Onnellinen ja kiitollinen olo. 

 Mukavaa helmikuun alkua Teillekin!
Doei!
Leena