Villejä kuvia ja ajatuksiakin?

Tosi iloisena ja ylpeänä olen seurannut uutisia, joissa kerrotaan Suomeenkin rantautuneista monista uusista seinämaalauksista. Niitä on ilmeisesti alkanut nousta kuin sieniä sateella tai ainakin sellaisen kuvan lehdistä ja somesta olen saanut. Monien julkisten rakennusten tai kerrostalojen päätyjä tai muita suuria pintoja peittää jo toinen toistaan taidokkaampia ja eri tekniikoilla toteutettuja kuvia katu- ja kaupunkinäkymää ilostuttamassa. Silmiini on osunut juttuja ainakin Vantaalta, Kotkasta, Seinäjoelta, Tampereelta, Iisalmesta, Kemistä, Hämeenlinnasta, Jyväskylästä, Helsingistä.. ja vaikka mistä! Kaikkia en nyt muistakaan. Ihan huippua! 

Ja sitten tässä kohtaa pieni varoituksen sananen: Tästä eteenpäin seuraa hyvä pätkä paatosta, joten jos et nyt sellaista jaksa, hyppää suosiolla kuviin. Niiden kohdalla altistut vain korkeintaan värien ilotulitukselle.

Jostakin luin erään suomalaisen taloyhtiön hallituksenjäsenen selostavan, että upea kuva seinässä maksoi suurinpiirtein saman verran kuin seinän maalaaminen yksiväriseksi. Tulee vain mieleen, että miksi ihmeessä näitä ei tosiaan tehdä vieläkin enemmän!? No totisempi minäni tässä muistuttaa, että kaikilla ei suinkaan ole samanlainen käsitys estettisistä seikoista, kuten sopivista väreistä tai kuva-aiheista tai muista sellaisista, mutta uskoisin että sopiva kompromissikin voisi hyvällä tahdolla löytyä. Jospa nuorisotilan ulkoseinä voisi olla hieman erilainen kuin vaikka kaupungintalon pääty. Ei kai se niin vaikeaaa voi olla.

Suomalainen arkkitehtuuri voi toki olla eleettömyydessään kaunista ja tyylikästä, ja sitä arvostetaankin maailmalla usein juuri sen vuoksi. Enkä tietenkään tässä lähdekään nyt ehdottelemaan, että kaupunkien paraatipaikkoja, Finlandiataloa tai Helsingin Päärautatieasemaa lähdettäisiin kaikenkarvaisilla kuvilla sotkemaan tai söhertämään. Ajattelen enemmänkin sellaista harmaata, tasaista ja tylsää betoniseinää, jota kyllä sivummalla ja takapihoilla riittäisi mainiosti vähän hulvattomampaankin taiteelliseen irrotteluun. Myös suurten hallien rumat ruosteiset seinät, teollisuuslaitosten siilot ja säiliöt ja koulujen ankeat pihat voisivat aivan mainiosti olla vähän kokeellisemminkin koristeltuja. Eikä koristelua suinkaan pitäisi hoidella niillä sutaistuilla spray-töhryillä tai tageilla, vaan ihan oikeilla seinämaalauksilla. Siis jos minulta joku kysyisi.

Voi ei! Nyt tosiaankin intouduin paasaamaan. 

Jotta ymmrtäisitte, mitä tarkoitan, laitan tähän muutamia kuvia Kanadan Torontosta ja Montrealista. Kuvailin noilla reissuilla näkemiäni hauskoja ja ainakin minua ilahduttavia seinämaalauksia sieltä villeimmästä päästä. Saattekohan kiinni, mitä ajan takaa? 

 

Nämä maalaukset olivat Torontosta. Niistä suurin osa oli tietyllä alueella, joka on merkitty turistikarttoihinkin. 

Seuraavat muraalit taas ovat Montrealista. Siellä törmäsimme maalauksiin laajemmallakin alueella. Aika taidokkaita ovat ainakin minun mielestäni.

Vaikka en suinkaan ole unohtanut pohjoismaisen vaaleuden, selkeyden ja suoraviivaisuuden maagista voimaa kaupunkikuvassa, vaan liputan sen puolesta edelleen, joskus tulee mieleen että hippunen monimuotoisuutta ja säröäkin näyttää oikeastaan ihan hauskalta ja elävältä. 

Mitä mieltä sinä olet? Ovatko nämä maalaukset vain harmittavaa sotkua ja katoaako niiden myötä tyylikäs kaupunkikuva, vai voisivatko ne oikeasti jopa sopia jonnekin?

Iloista viikkoa kaikille, voikaa hyvin!
Tot ziens,
Leena

Saaristossa

Mitä sanoisitte pienestä saaristoristeilystä? Ihanaa, mutta suomalaiselle tietysti aika tuttua ja tavallista, eikö vain? Olen täällä muilla mailla ylistänyt saaristomertamme ja kannustanut Suomeen kesällä lähteviä tutustumaan ehdottomasti myös Suomen upeaan saaristoon. Nyt me pääsimme tutustumaan tuhansiin saariin... 

Kanadassa. Olin aluksi vähän kuin puulla päähän lyöty, sillä paikoin olisin voinut vannoa, että olemme Suomessa! Mökkejä, huviloita, veneitä, laitureita, rantatuoleja ja lipputankoja. Paitsi, että saloissa liehui Kanadan tai Yhdysvaltain lippu. Tai jopa niiden yhdistelmäviritys. Hassua, että maisema voi näyttää samalla niin ällistyttävän tutulta ja sitten oikein tarkkaan syynätessä vähitellen alkaa havaita pieniä, ja välillä vähän suurempiakin, eroja.

Lähdimme risteilylle Kanadan Gananoquesta, joka sijaitsee Ontarion alueella, muutaman tunnin ajomatkan päässä Torontosta. Yövyimme ensin pienessä perhehotellissa, jossa söimme aivan tavattoman hyvän illallisen. Joskus voi ihan vahingossa käydä hyvä tuuri. Tosin montaa kunnon ravintolaa ei tuolla Gananoquessa sitten ollutkaan. Paikka oli yllättävän pieni, vain kylänen, ja se taisikin olla useimmille vain risteilyn lähtösatama. Ainakaan saapuessamme sunnuntai-iltana emme nähneet montaakaan ihmistä kylänraitilla.

Risteilypäivä oli niin lämmin ja kaunis, että suurimman ajan istuimme laivan kannella ja katselimme Thousand Islandsin aluetta ja saarien rannoilla olevia vapaa-ajanasuntoja ja yritimme valita joukosta omia suosikkihuviloitamme. 

Vaikeata oli päättää, mikä olisi lopulta se mieluisin. Itse haaveilen pienestä karusta mökistä pienessä saaressa, kallioiden syleilyssä ilman  mökkinaapureita tai sen kummempia mukavuuksia. Siis haaveilen. 

Todellisuudessa väsyisin varmasti sellaiseen suojattomaan luotoon, johon olisi vaiketa rantautua kovalla tuulella ja muutenkin meren armoilla olemiseen. Rehellisesti sanottuna olen elämässäni ollut enemmänkin maakrapu ja rannalla tähystelijä. En ole tottunut merenkävijä vaan järvisuomen kasvatti ja pelkään oikein kovia myrskyjä. Mutta kuten olen sata kertaa aiemminkin todennut: Haaveilla voi! Ja siksi haaveilen yhä ;-)

Thousand Islands on luonnonkaunis saariryhmä, joka sijaitsee Ontariojärven ja Saint Lawrencejoen yhtymäkohdassa Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalla. Saaret muodostavat joen alkupäähän 80 km mittaisen ketjun. Alkupäässään Saint Lawrence on jopa 25 kilometrin levyinen, mutta kapenee 8 km levyiseksi Thousand Islandin päätepisteessä koillisessa. Toisin kuin saariryhmän nimestä voisi päätellä, siihen kuuluu kaikkiaan yli 1800 saarta. Tuo lukema sisältää sitten kaikki joen pinnan yläpuolellle pysyvästi jäävät maa-alueet, joilla kasvaa vähintään kaksi puuta. 

Thousand Islandsin ensimmäisiä asukkaita olivat irokeesit, jotka kutsuivat sitä Manatoanaksi eli Suuren Hengen puutarhaksi. Nykyinen nimi on peräisin 1600-luvun lopulta, jolloin saarille oli annettu ranskalainen nimi Les Milles Iles eli tuhat saarta. 1800-luvlla joella alkoi risteillä höyrylaivoja, ja saarille rakennettiin ylellisiä hotelleja ja varakkaiden ihmisten kesäasuntoja.

Kaikki maa, mikä näissä kuvissani näkyy on todellisuudessa saarta.
Jotkin saarista sijaitsevat Kanadan puolella ja toiset taas Yhdysvaltain puolella. Raja mutkittelee joessa ja ainakin näin ulkopuolinen voi päätellä lähinnä huviloiden edustalla liehuvista lipuista, kummalla puolella saari on. En tiedä, miten tiukat säännökset raja-asioissa tuolla on, mutta ilmeisesti valtioiden rajat ovat tarkasti valvottuja ja muodollisuudet pätevät siis sielläkin.

Ainakin jos olisimme halunneet astua maihin Yhdysvaltain puolella olevassa saaressa ja vierailla alueen ehkä kuuluisimmassa turistinähtävyydessä eli Boldt Castlessa, passi olisi tarvittu. Meidän paattimme kuitenkin vain hitaasti kiersi saaren ja saimme katsella mahtavia linnarakennuksia jokaisesta ilmansuunnasta. 

Linnaan liittyy traaginen rakkaustarina, joka lyhykäisesti menee jotenkin näin: 

Rikas Waldorf Astoria- hotellin omistaja George Boldt rakennutti linnaa jumaloimalleen ihanalle Louisa-puolisolle. Linnan oli määrä olla unelmien kesäasunto.  Vaimo kuitenkin sairastui äkillisesti ja ehti kuolla vain muutamaa kuukautta ennen kuin linnan oli määrä valmistua. Sureva aviomies pysäytti rakennustyöt siihen paikkaan, eikä nähnyt enää mitään syytä saattaa työtä loppuun. Linnarakennus ehti jo rapistua pahanpäiväisesti, kunnes 75 vuotta myöhemmin uusi rakennuttaja osti rauniot ja kunnosti linnan alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Nykyisin paikka toimii turistinähtävyytenä.

Thousand Island liitetään usein myös saman nimiseen  salaattikastikkeeseen. Tiedättehän sen vaaleanpunervan majoneesipohjaisen kastikkeen, jota perinteisesti lorautetaan esimerkiksi katkarapusalaattiin. Tuon kastikkeen syntytarinasta on varmasti useampiakin versioita, mutta itse olen kuullut tarinan, jossa joskus 1900-luvun alkupuolella kalastusopas La Londe tarjosi opastamalleen kalastusseurueelle vaimonsa valmistamaa illallista. Illallisella tarjoiltiin muun muassa tuota tiettyä herkullista kastiketta. Illallisvieraiden joukossa oli kuuluisa New Yorkilainen näyttelijä Mary Irwin. Hän ihastui ikihyviksi kastikkeeseen ja vaati reseptin myös itselleen ja vei sen mukanaan New Yorkiin. Siellä hän antoi sen sitten toiselle Thousand Island- kesävieraalle, eli Hotelli Waldorf Astorian omistajalle, Georg Boldtille, joka puolestaan halusi lisätä sen hotellinsa Menuun välittömästi. Ja siitä seurasi suuri menestys: kastike liitettiin ehdottomasti tuon ajan fine diningiin. Nykyään kastikkeella taitaa olla vähän toisenlainen maine, vaikka hyvää onkin. 

Me saimme risteilyllämme kuulemma aidon 1000 Islands  salaattikastikkeen ohjeen, ja jaan sen nyt tässä teillekin. 

1000 Islands Dressing

1 kupillinen majoneesia
3 rkl chilikastiketta
1 tl hienonnettua ruohosipulia
1 tl hienonnettua vihreätä paprikaa
1 tl hienonnettua tilliä
suolaa ja mustapippuria

Sekoita ainekset hyvin ja jäähdytä.

Emme vielä ole ehtineet ohjetta testailla, mutta se täytyy varmaan vielä tehdä, kun kerran hoodeilla käytiin. Ainakin tuo on aika simppeli ohje. Nopeasti kuukkeloimalla ensimmäisessä suomenkielisessä vastaavassa ohjeessa oli 16 eri raaka-ainetta. Ehkä se kertoo vain siitä, että ohje on hieman jalostunut Suomeen asti matkatessaan. Hmmm.

Lopulta ainakaan minä en osannut sanoa, mikä matkan varrella näkyneistä huviloista olisi ollut se paras. Suurin osa oli sellaisia, että henkilökuntaa pelkästään piha-alueiden hoitoon olisi hyvä olla saatavilla. Taidan yhä palata siihen alkuperäiseen haaveeseeni. Mutta hauskaahan noita oli katsella.

Näissä mökkitunnelmissa siis tänä maanantaina. Kivaa viikon alkua kaikille!

Tot ziens!
Leena

Kalmin jalanjäljillä Niagaralla

Niin siinä sitten kävi, että erinäisten pohdiskelujen ja vaakakuppien kallistelun jälkeen päädyin siihen, että lähdin K:n mukaan Kanadan reissulle. Vaakakupeissa painoivat toisella puolella pitkähkö lentomatka ja kuuden tunnin aikaerorasitus ja vaihtoehtoisesti toisessa mittakupissa parin viikon yksinolo täällä kotona (kun K olisi maailmankongressissaan Kanadassa) tai lento Suomeen sukulaisten ja ystävien huollettavaksi. Tarkkailtavana tai huollettavana oleminen kuulosti huonoimmalta vaihtoehdolta, koska yleensä kiusaannun kovasti kaikenlaisesta hössötyksestä. 

Kun kardiologi sanoi, että tällä hetkellä olemassa olevien tietojen perusteella kukaan ei voi sanoa kuinka todennäköinen uusi tajunnan menetys voisi olla ja että yksinolo on ehkä kuitenkin kaikkein riskaabeleinta, päätös mielessäni kypsyi aika nopeasti. Tunsin oloni ihan hyväksi ja luotin siihen, että saan tarvittaessa apua Kanadassakin. Ja kun tulevat tutkimuksetkin oli Amsterdamissa ajoitettu vasta juuri juhannuksen alle, niin siinä se. Kanada, tai oikeastaan hyvin pieni pala valtavasta alueesta, odotti tätä reissaajaa.

Jo kevättalvella suunnittelimme tätä matkaa

Lensimme Torontoon ja asetuimme keskustassa sijaitsevaan hotelliin. Se tulikin olemaan kahdeksan päivän ajan tukikohtamme, josta oli hyvä tutustua kaupunkiin ja vähän sen ympäristöönkin. Ensimmäisen kokonaisen päivän minä sain totutella aikaeroon ja lepäillä tutustuen vain ihan lähikulmiin. Laitan varmasti joitain kuvia myöhemmin myös Torontosta, mutta nyt postailen lähinnä seuraavan päivän retkestä Niagaralle. K:llakin oli silloin vapaapäivä ja olimme varanneet paikat koko päivän kestävälle bussiretkelle katsomaan tuota yhtä maailman suosituimmista nähtävyyksistä.

Vaikka Niagaran putoukset eivät ole millään maantieteellisellä mitalla mitattuna maailman suurimmat, ne ovat kiistatta maailman kuuluisimmat putoukset. Yli 10 miljoonaa matkailijaa vierailee alueella joka vuosi. Putoukset sijaitsevat Niagarajoessa Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla. Matkaa Torontosta on n.120 kilometriä. Kirkkaalla ilmalla Toronton korkeasta näkötornista voi kuulemma nähdä Niagaranputouksilta nousevan vesihöyryn.

Kun reilut 12 000 vuotta sitten Pohjois-Amerikan päällä ollut paksu mannerjää alkoi sulaa, Suurten järvien alueella syntyneet sulavesivirrat suuntautuivat kohti merta. Lisäksi jään painon vähetessä maa alkoi hitaasti kohota. Virtaava vesi kulutti kallioperää, joka koostui miljardien vuosien aikana syntyneistä kovuudeltaan erilaisista kivilajeista. Niagarajoen vesi kuluttaa heikompaa kiviainesta kovemman kiven kuluessa hitaammin. Joki virtaa Eriejärvestä pohjoisessa sijaitsevaan Ontariojärveen ja järvien välisestä korkeuserosta johtuen niiden väliin on syntynyt kaksi tai kolme putousta, laskutavasta riippuen. 

Putoukset eivät ole aina sijainneet täsmälleen sillä paikalla, missä ne nyt vyöryvät, vaan esimerkiksi viimeisen 250 vuoden aikana putousten paikka on siirtynyt pohjoisesta etelään n 865 metriä ja eroosio jatkuu edelleen. Vaikka nykyään putousten eroosiota kontrolloidaan yläjuoksun voimaloiden avulla, vieläkin pääputous liikkuu n. 3 cm joka vuosi.

Kuten jo kerroinkin, putouksia on kaksi tai kolme: Hevosenkenkäputous ja Amerikkalainen putous sekä Morsiushuntuputous. Hevosenkenkäputous on Kanadan puolella ja Amerikkalainen putous ja sen osanen eli Morsiushuntuputous Yhdysvaltojen puolella. Putouksia voi ihailla molempien maiden puolelta, mutta kuulemma vain Kanadan puolelta näkee ne kaikki kunnolla.

Tässä vielä videopätkä Amerikkalaisesta putouksesta K:n ikuistamana.

Ja tässä Hevosenkenkäputous

Me halusimme saada kunnon tuntuman ja rannalta katselemisen lisäksi lähdimme suositulle laiva-ajelulle. Pikkuinen purkki kuskaa halukkaat (tietysti lipun lunastaneet) niin lähelle putouksia kuin turvallisuus sallii. 

Yläjuoksulta kuvasimme tyrskyissä ponnistelevaa laivaa. Tuolla mekin hetki sitten seilasimme.

Matkustajille jaetuista sadeviitoista huolimatta kastuimme melko mukavasti kun emme malttaneet pysyä laivan sisätiloissa, vaan ihmettelimme veden mahtavaa kohinaa ja jylyä laivan kannelta. Kameranikin sai oikein kunnon lorauksen vettä ja vähintään linssi oli koko ajan pisaroiden täplittämä. Kokemus oli hieno ja vaikka pikkuiset laivat täyttyvät turisteista lähes ääriään myöten,  suosittelen muillekin paikalla vieraileville ehdottomasti laiva-ajelua. Jonot kulkivat nopeasti ja homma oli muutenkin hoidettu todella sutjaksti. Ryysistä ei edes huomannut (ja se on kyllä meikeläiseltä aika paljon sanottu!). Sadetakit vain räpsättivät tuulessa, silmälaseja oli kuivailtava tämän tästä ja putousten alla oli keskityttävä pitämään suu kiinni, ettei olisi joutunut pärskimään vettä. Lokitkin kaartelivat joka puolella napsien putouksista putoilevia kaloja. Ei siinä ollut aikaa muista turisteista häiriintyä.

Sadetakkien räpsätystä vesisuihkussa


Putouksilla olisi ollut myös mahdollisuus hypätä helikopterin kyytiin ja katsastaa maisema yläilmoista. Ja vielä kolmantena vaihtoehtona olisi ollut kävely yhden putouksenosan alle katselemaan vyöryvän veden voimaa siitä näkövinkkelistä. Kaikki vaihtoehdot olivat houkuttelevia, mutta koska meidän oli mahdutettava retkipäivään myös lounas, eikä aikaa siten ollut määrättömästi, meille riitti tuo mainitsemani laivaristeily vesiputousten juurelle. Putousalueelta lähtiessä pysähdyimme vielä Hevosenkenkäputouksen yläjuoksulle katselemaan ja kuvailemaan näkymää. Valtavat vesimassat ja tiheät vesihöyrypilvet putousten yllä olivat vaikuttavia sieltäkin katsottuna.

Tuoone putouksen taakse olisi päässyt myös kurkkimaan.

Sain muuten kuulla, että yllättäen Suomella on hauska yhteys Niagaran putouksiin. Enkä nyt tarkoita Suomi 100 -juhlan kunniaksi järjestettyä sinivalkoiseksi valaisemista viime vuoden itsenäisyyspävänä. Nimittäin suomalainen löytöretkeilijä Pehr Kalm päätyi historiankirjoihin 1700-luvulla Niagaran putousten ensimmäisenä tieteellisenä dokumentoijana. Kalm oli kasvitieteilijä, joka päätettiin lähettää tutkimusmatkalle Pohjois-Amerikkaan. Manner oli tuolloin vielä suurelta osin tuntematon ja vaarallinenkin. Alueella oli levottomuuksia, joihin oli houkuteltu mukaan myös paikallisia intiaaniheimoja. Meno oli ajoittain hurjaa ja uudisraivaajiakin kuulemma tapettiin joten siellä liikkuminen vaati varmasti tietynlaista seikkailunhalua ja rohkeutta. 

Nuori Kalm oli kuullut puhuttavan alueen suurista putouksista, joita intiaanit kutsuivat Niagaraksi ja lähti innokkaasti tutkimaan aluetta. Kasvien keruun ohella hän teki näistä valtavista putouksista kenttämittauksia ja ensimmäisenä antoi niille mittasuhteet. Tästä tieteellisestä kuvauksesta kirjoitettu artikkeli löysi tiensä moniin lehtiin ympäri maailman ja oli siten ensimmäinen tieteellinen kuvaus Niagarasta. Maailmalla Kalm tunnetaankin kuulemma kuuluisimpana suomalaisena löytöretkeilijänä. Suomessa tyyppi taitaa olla melko tuntematon. Ainakaan minä en ollut hänestä koskaan aikaisemmin kuullut.

Sen sijaan olen joskus kuullut kerrottavan tarinoita melkoisista huimapäistä, jotka ovat seikkailleet Niagaranputouksilla 1800-luvulla mm. hyppäämällä Niagaraan korkkiliivit yllä, tynnyrissä tai pelkässä uima-asussa tai sitten tanssineet nuoralla putouksen yläpuolella. Jotkin uskalikkojen yrityksistä ovat päättyneet onnellisesti, mutta aika usein myös huonosti. Sympaattiselta kuulosti tarina 63-vuotiaasta opettajattaresta, joka laski putouksesta tynnyrin sisässä. Tynnyrin pohjaan oli kuulemma kiinnitetty alasin painoksi. Rouva selvisi reissusta muutamalla ruhjeella, mutta alas selvittyään hän kuului todenneen, että menisi mieluummin kuolemaan tykkitulen eteen kuin teksisi saman uudelleen. 

Tässä yksi tynnyri... ei kun huimapää seikkailemassa

Lähes 100 ihmistä on tiettävästi mitellyt taitojaan tai onneaan Niagaran putouksissa jylläävien luonnonvoimien kanssa ja luin vielä jostain, että noiden seikkailijoiden lisäksi todella monia ihmisiä on hypännyt putouksiin itsemurhatarkoituksessa. Joka tapauksessa nykyisin kaikista uhkarohkeista yrityksistä rangaistaan kunnon sakoilla. Joskus viranomaiset saattavat tosin tehdä poikkeuksen ja myöntää seikkailulle luvan, kuten kävi eräälle kuuluisan sirkussuvun vesalle, joka käveli jokunen vuosi sitten köyttä pitkin putouksen yli. Tekoa sponsoroiva TV-yhtiö tosin vaati turvaköyden käyttöä.

Vaikka Niagaranputoukset ovatkin monien romanttisten häämatkojen kohteena, sellaisena en Niagaranputouksia niinkään näkisi (aikamoisen hulinan ja turistipaljouden vuoksi), mutta muuten kyllä hieno paikka. Ehdottomasti. Sillä mikään kuva, maalaus tai sanallinen selostus ei ole onnistunut ainakaan minulle välittämään sitä todellista tuntua hurjasta, jyrisevästä ja voimalla ryöppyävä vedestä.

Täällä Amsterdamissa ripsotteli tänään aamupäivällä vähän vettä taivaalta, mutta muuten on hyvin rauhallista.

Suloista Juhannuksen odotusta Suomeen!

Tot ziens!
Leena