keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Karhu käänsi kylkeä

 



Odotan kevättä ihan kybällä!

Vaikka luminen aurinkoinen talvipäivä voikin olla ihan tavattoman kaunis, en enää oikein jaksa innostua lumikasoista tai ainakaan harmaasta jäätihkuisesta sateesta. Katselen haikeana ihanan keväisiä kuvia keskemmältä Eurooppaa. Niissä krookukset kukkivat ja ihmiset ovat keventäneet vaatetustaan.




Ja juu juu. Tiedän, että oikeastaan pitäisi nyt vaan keskittyä tähän hetkeen ja nauttia ihanasta kevättalvesta ja valon nopeasta lisääntymisestä. Ja kyllä. Onhan aamuisin jo ihanan valoisaa. Mutta huomaan sittenkin olevani kiusallisen kärsimätön. Joudun jatkuvasti muistuttamaan itseäni läsnäolon tärkeydestä, ja siitä huolimatta ajatukset karkaavat vähän väliä tulevaan kevääseen.

Olen ollut jo muutamia vuosia kiinnostunut Mindfulnesista. Jossain yhteydessä olen täällä blogissakin tainnut asiasta mainita. Silloin harvoin kun olen innostunut lähipiirissäni kertoilemaan tästä itseäni kiehtovasta asiasta, olen kohdannut niin varovaista uteliasta mielenkiintoa kuin kohteliasta epäilystä ja välillä ihan tervettä vastustustakin. Olen ollut huomaavinani, että jotkut nyt vaan ovat muutenkin uusille asioille uteliaan avoimia ja jotkut taas haluavat epäillä kaikkea itselleen vierasta ihan vain periaatteesta. Sitä paitsi näyttää siltä, että että joillekin jo pelkkä Mindfulness-nimitys on melkein kirosana. Voikin olla, että moni on törmännyt termiin liian usein ja sitä on käytetty välillä myös jonkinlaisena yleisnimikkeenä kaikenlaiselle höpöhöpölle. 




Itse tykkään puhua mieluummin hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta, vaikka aika kamalalta sekin litania, sekä kirjoitettuna että ääneen sanottuna, kuulostaa. Mitä ihmettä sellainen käytännössä oikein tarkoittaa? No, nimityksistä viis, varsinainen ajatus näiden molempien takana taitaa kuitenkin olla hyvin samanlainen eli ne tarkoittavat huomion suuntaamista tämän hetken kokemukseen hyväksyvällä, uteliaalla ja avoimella tavalla ja lempeällä asenteella.

Se onkin sitten kokonaan toinen juttu, että millaisella pieteetillä tai palolla tuohon tietoiseen läsnäoloon jaksan tai osaan paneutua. Välillä mietin näitä juttuja aika perusteellisesti, mutta yleensä taidan olla vähän turhankin soveltava ja poimin näistä ajatuksista itselleni lähinnä sen, mikä hyvältä tuntuu. Toisaalta samoin taitaa olla monen muunkin asian kanssa. Minulle jonkin tietyn toimintatavan tai menetelmän tiukkapipoinen seuraaminen tai noudattaminen tuntuu vähän vieraalta. Luulen, että monen Mindfulnesiin vihkiytyneen mielestä minulla on aika lepsu asenne, mutta se nyt vaan sopii minulle paremmin kuin minkään sortin fanaattisuus.

Hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoitteleminen ja harjoittaminen tuntuu kuitenkin enimmäkseen  hyvältä ja sopii aika mukavasti tällaiselle asioiden murehtijalle. Kehityn kyllä tässä(kin) taidossa melko hitaasti, mutta pientä edistystä ja muutamia oivalluksen tapaisia on muutaman vuoden kuluessa jo tapahtunutkin.




Entä sinä? Miten usein sinä kohtaat käsillä olevan hetken täydellisesti läsnäolevana ja hyväksyen sen juuri sellaisena kuin se on? Jos olet samanlainen kuin suurin osa meistä, yrität varmasti sen sijaan tehdä yleensä paria kolmea asiaa samanaikaisesti ja todennäköisesti teet vielä suurimman osan näistä autopilotilla edes huomaamatta mitä oikein olet tekemässä.

Ajatellaan vaikka, että kotiin palattuasi haluat vähän rentoutua ja päätät ensitöiksesi keittää pari kupillista kahvia. Sen sijaan, että pysähtyisit vain odottelemaan kahvin tippumista, teet todennäköisesti samalla jotain muuta kuten vaikka tsekkaat uusimmat uutiset kännykästä, tiskailet aamun kiireessä pöydälle unohtuneita jogurttikulhoja, soitat tai viestittelet jollekin tutulle tai ehkä ajatuksiisi palaa aamupäivällä työpaikalla käyty hankala keskustelu pomon kanssa tai sitten kartoitat jääkaapin sisältöä ja mietit pitääkö käydä kaupassa vai kyhäisitkö illallista saatavilla olevista aineksista. Mutta siis: pointti on se, että mielesi ei aina oikeasti ole juuri siinä, käsillä olevassa hetkessä. Voisin melkein arvata, että aika harvoin keskityt kuuntelemaan kahvinkeittimen pulputusta, tuoksuttelet ihanaa sieraimiin nousevaa kahvin aromia tai pysähdyt kuuntelemaan omaa oloasi sinä päivänä, siinä hetkessä.

No, on toki ihan järkevää kysyä, että miksi kahvin valmistaminen nyt olisi mikään big deal! Onhan sitä paitsi totta, että muutaman asian samanaikainen tekeminen tai ajatteleminen on tehokasta ja nopeuttaa asioiden hoitamista. Joskus vain täytyy toimia tehokkaasti, jotta hommat hoituvat!

Ja niinhän se usein onkin; kaikkeen ei tietenkään aina tarvitse keskittyä täpönä. Vaikeudet alkavat kuitenkin esimerkiksi silloin, kun mieli tämän tästä eksyy vatvomaan jotain menneisyydessä tapahtunutta ikävää asiaa, tai se stressaa ja maalailee uhkakuvia jostain (mahdollisesti) tulevasta asiasta. Pahimmillaan vanhoihin asioihin juuttuminen voi johtaa vaikka masennukseen tai tulevaisuuden uhkakuvien  maalailu taas voi aiheuttaa ihan turhaa ahdistusta. Vatvoessa ei ole aikaa kokea sitä, mitä on läsnä NYT, koska mieli keskittyy ennemminkin siihen, mikä epäonnistui eilen tai mitä saattaa tapahtua huomenna tai seuraavalla viikolla. Kaikenlainen vellominen menneessä tai tulevassa on harvoin hyödyllistä; menneelle kun ei oikein enää mahda mitään ja tulevasta taas ei voi varmasti tietää. Joissain näkemissäni tutkimuksissa on käynyt ilmi, että elämme jopa 50% päivästämme muistellen ja vatvoen mennyttä tai suunnitellen tulevaa. Kuulostaa aika hurjalta.

Mennyt on mennyttä ja tulevaisuus ei ole vielä täällä. Mutta sen sijaan niiden välissä on TÄMÄ HETKI! Älä ryntää sen ohi.




Jonkinlaisesta edistymisestä läsnäoloharjoituksissa taitaa kertoa se, että aika usein jo huomaan ajatusteni sinkoilun ja niinä hetkinä pystyn halutessani ohjaamaan mieltäni ja ajatuksiani paremmin. Ja nyt haluan vielä erikseen mainita, että kaikenlainen kivojen asioiden suunnittelu ja ihanien muistojen vaaliminen ovat tietysti ok. Niihin ei vain pitäisi jäädä jumiin. Aion siis jatkossakin haaveilla tulevasta keväästä.




Mutta nyt tähän päivään! Tänään Matinpäivänä vanhan uskomuksen mukaan talvenselkä taittuu ja karhu kääntää kylkeään talvipesässään.

Hyvältä siis kuulostaa keväänkin eteneminen.

Terkuin, 

Kanavan Leena

P.S. Kuvat Ahlströmin ruukin alueelta Noormarkusta


keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Vetten päällä



Raikasta pakkaspäivää! Aurinko paistaa ja kylmää on taas parin lämpöisemmän päivän jälkeen. Meren jää on jo paikoin aika vahvaa ja koti-ikkunasta olen päivittäin seuraillut kuinka jää kestää näköjään hyvin niin kävelijöitä, pilkkijöitä kuin hiihtäjiäkin. 


Siltasaaren ja Kaisaniemen rantaa


Nykyään olen itse aika varovainen jäällä liikkuja. Nuorempana melko huolettomasti nautin aurinkoisella jäällä liikkumisesta ja yhä vielä tavoitan osan tuosta euforiasta kun aurinko kimmeltää, tilaa on lähes silmän kantamattomiin ja kumma vapauden tunne valloittaa mielen. Mutta toisaalta varsinkin meren jäällä huomaan olevani vähän turhankin epäluuloinen ja aika usein siellä kävellessäni kuuntelen ja tarkkailen jään ääniä ja seuraan tarkasti tummempia tai muuten epäilyttäviä kohtia jään pinnassa. 


Tervasaaren sillalla, taustalla Katajanokka



Viime sunnuntaina kävimme nautiskelemassa järven jäällä tarpomisesta Espoossa. Tutun järven jäällä epäluuloisuus haihtui ja vapauden tuntu kutkutti ihanasti. Olemme siellä aiemminkin kävelleet ja hiihdelleet monituisia kertoja ja luulimme tietävämme virta- ja muut vaaranpaikat. 

Pitkäjärvi


Vaan kyllä meille silti kävi vähän yllättäen niin, että yhtäkkiä huomasimme lumeen tampatulla polulla jään pinnalla hyvin märkää lunta ja siinä samassa kenkä jo upposikin nilkkaa myöten veteen. Kylläpä säikähdin, koska olimme todella kaukana rannasta. Nopeasti tuli mieleen, että nyt haluan lähemmäksi rantaa ja äkkiä sittenkin. Onneksi K oli samaa mieltä ja aika nopeasti tavoitimmekin jälleen kovaa jäätä. Mutta siis, hyvä muistutus!


Tänään aamulla luin Hesarista, että Hollannissa ihmiset ovat ihan villiintyneet päästessään taas luistelemaan kanavien jäällä. Viranomaiset ovat kuulemma varoitelleet asukkaita menemästä jäälle, koska jäihin putoamiset ja esimerkiksi liukastumisista johtuneet rannemurtumat täyttävät ennestäänkin täysiä sairaaloita. Muutaman vuoden Hollannin kokemuksen perusteella voin kuitenkin arvata, että porukkaa ei pidättele mitkään varoitukset kunnon talvikelien koittaessa. Sitä paitsi kiirettä pitää, sillä lämpötilan ennustetaan nousevan neljääntoista asteeseen lauantaihin mennessä.


Amsterdam 2017


Etenkin Amsterdamin talvi on tunnetusti leuto, sateinen ja harmaa. Silloin harvoin kun sataa lunta tai on kunnolla pakkasta, ihmiset villiintyvät ihan todella. Vaikka lähes kaikki näennäisesti päivittelevät kylmyyttä, lumen mukanaan tuomaa kaaosta liikenteessä sekä junien ja lentojen pysähtymistä, luulen että he salaa rakastavat tuota kaikkea. Amsterdamilaiset selvästi nauttivat siitä harvinaisesta lyhytaikaisesta jännityksestä, jota lumihässäkkä tuo muuten niin ankean tylsään talveen. 

Ja sitten kaikki tietysti alkavat odottaa kanavien jäätymistä!

2017


Kun lukema lämpömittarissa putoaa muutamaksi vuorokaudeksi nollan alapuolelle, alkaa kuumeinen odotus. Voisiko tämä olla juuri SE talvi ?

Hollantilaiset näyttävät rakastavan luistelemista. Eikä mitä tahansa luistelemista vaan liihottelemista nimenomaan oikeilla luonnonjäillä. Jos oleskelet pidemmän ajan Hollannissa talvella, et voi välttyä kuulemasta sanaa Elfstedentocht. Se tarkoittaa pohjoisessa Friisinmaalla epäsäännöllisin välein käytävää matkaluistelukilpailua. Nimi on hollantia ja tarkoittaa yhdentoista kaupungin kierrosta. Kilpailu pidettiin ensimmäisen kerran vuonna 1909 ja on sen jälkeen järjestetty yhteensä 15 kertaa.  Kilpailureitti kulkee pitkin jäätyneitä kanavia, jokia, järviä ja lampia ja se yhdistää 11 Friisinmaan kaupunkia. Kierros on kaikkiaan lähes 200 kilometriä pitkä! Jään vähimmäispaksuus koko reitillä on 15 cm ja niiltä osin kun jää on heikompaa, luistelijat joutuvat kävellen ohittamaan nuo kohdat.  

Silloin harvoin kun kilpailu pystytään järjestämään, osallistujia on yli 15 000, joten häppeninki on melkoinen. Frieslandiin matkaa n. 2 miljoonaa ihmistä ja pari tuhatta toimittajaa todistamaan tuota odotettua kilpailua. Koska varsinaiseen kisaan mukaan pyrkiviä on valtavasti, osallistujat valitaan muistaakseni paikallisen luisteluyhdistyksen jäsenistä ja sittenkin vielä joudutaan arpomaan näiden joukosta varsinaiset onnekkaat. 

Oliko kyse sitten satumaisesta arpaonnesta, vai jostain muusta etuoikeudesta, mutta ainakin vuonna 1996 kuningas Willem-Alexander kuulemma osallistui kilpailuun nimellä W.A. van Buren. Kuninkaan matka-ajasta tai sijoituksesta en tiedä, mutta kautta aikojen nopein luistelija on selvittänyt matkan 6 tunnissa 47 minuutissa. Viimeisin Elfstedentocht järjestettiin 1997, mutta sen jälkeen on voitu vain pitää luistimet terävinä, harjoitella kovasti ja elää toivossa. Jospa tämä olisi taas se vuosi..


Yleensä talvi näyttää kuitenkin tältä.


Tätä kirjoittaessa tuli vähän ikävä Hollantiin ja kanavien varrelle. Viimeksi pysähdyimme muutaman tunnin välilaskulla Amsterdamiin lokakuussa 2019. Silloin poikkesimme pikaisesti entisen kotitalomme alakerrassa olevaan kalaravintolaan viinilasillisille. Muuta emme sillä kerralla ehtineetkään. Emmepä silloin arvanneet, että seuraavaan Hollannin matkaan olisikin sitten vuosien tauko.

Mutta juu. Vaikka ikävä välillä iskeekin, olen silti ihan äärimmäisen onnellinen, että palasimme Suomeen tuolta 16 miljoonan asukkaan maasta. Näinä aikoina edes jäätyvät kanavat eivät lohduttaisi. Meno siellä on näinä päivinä aika jäätävää. Enkä edes puhu nyt kaivatusta pakkasesta.

Reippailetko sinä mielelläsi järven tai meren jäällä?


Kivaa aurinkoista keskiviikkoa ja ajatus täältä Krunikasta <3,

Terkuin Kanavan Leena