Vaikka luminen aurinkoinen talvipäivä voikin olla ihan tavattoman kaunis, en enää oikein jaksa innostua lumikasoista tai ainakaan harmaasta jäätihkuisesta sateesta. Katselen haikeana ihanan keväisiä kuvia keskemmältä Eurooppaa. Niissä krookukset kukkivat ja ihmiset ovat keventäneet vaatetustaan.
Ja juu juu. Tiedän, että oikeastaan pitäisi nyt vaan keskittyä tähän hetkeen ja nauttia ihanasta kevättalvesta ja valon nopeasta lisääntymisestä. Ja kyllä. Onhan aamuisin jo ihanan valoisaa. Mutta huomaan sittenkin olevani kiusallisen kärsimätön. Joudun jatkuvasti muistuttamaan itseäni läsnäolon tärkeydestä, ja siitä huolimatta ajatukset karkaavat vähän väliä tulevaan kevääseen.
Olen ollut jo muutamia vuosia kiinnostunut Mindfulnesista. Jossain yhteydessä olen täällä blogissakin tainnut asiasta mainita. Silloin harvoin kun olen innostunut lähipiirissäni kertoilemaan tästä itseäni kiehtovasta asiasta, olen kohdannut niin varovaista uteliasta mielenkiintoa kuin kohteliasta epäilystä ja välillä ihan tervettä vastustustakin. Olen ollut huomaavinani, että jotkut nyt vaan ovat muutenkin uusille asioille uteliaan avoimia ja jotkut taas haluavat epäillä kaikkea itselleen vierasta ihan vain periaatteesta. Sitä paitsi näyttää siltä, että että joillekin jo pelkkä Mindfulness-nimitys on melkein kirosana. Voikin olla, että moni on törmännyt termiin liian usein ja sitä on käytetty välillä myös jonkinlaisena yleisnimikkeenä kaikenlaiselle höpöhöpölle.
Itse tykkään puhua mieluummin hyväksyvästä tietoisesta läsnäolosta, vaikka aika kamalalta sekin litania, sekä kirjoitettuna että ääneen sanottuna, kuulostaa. Mitä ihmettä sellainen käytännössä oikein tarkoittaa? No, nimityksistä viis, varsinainen ajatus näiden molempien takana taitaa kuitenkin olla hyvin samanlainen eli ne tarkoittavat huomion suuntaamista tämän hetken kokemukseen hyväksyvällä, uteliaalla ja avoimella tavalla ja lempeällä asenteella.
Se onkin sitten kokonaan toinen juttu, että millaisella pieteetillä tai palolla tuohon tietoiseen läsnäoloon jaksan tai osaan paneutua. Välillä mietin näitä juttuja aika perusteellisesti, mutta yleensä taidan olla vähän turhankin soveltava ja poimin näistä ajatuksista itselleni lähinnä sen, mikä hyvältä tuntuu. Toisaalta samoin taitaa olla monen muunkin asian kanssa. Minulle jonkin tietyn toimintatavan tai menetelmän tiukkapipoinen seuraaminen tai noudattaminen tuntuu vähän vieraalta. Luulen, että monen Mindfulnesiin vihkiytyneen mielestä minulla on aika lepsu asenne, mutta se nyt vaan sopii minulle paremmin kuin minkään sortin fanaattisuus.
Hyväksyvän tietoisen läsnäolon harjoitteleminen ja harjoittaminen tuntuu kuitenkin enimmäkseen hyvältä ja sopii aika mukavasti tällaiselle asioiden murehtijalle. Kehityn kyllä tässä(kin) taidossa melko hitaasti, mutta pientä edistystä ja muutamia oivalluksen tapaisia on muutaman vuoden kuluessa jo tapahtunutkin.
Entä sinä? Miten usein sinä kohtaat käsillä olevan hetken täydellisesti läsnäolevana ja hyväksyen sen juuri sellaisena kuin se on? Jos olet samanlainen kuin suurin osa meistä, yrität varmasti sen sijaan tehdä yleensä paria kolmea asiaa samanaikaisesti ja todennäköisesti teet vielä suurimman osan näistä autopilotilla edes huomaamatta mitä oikein olet tekemässä.
Ajatellaan vaikka, että kotiin palattuasi haluat vähän rentoutua ja päätät ensitöiksesi keittää pari kupillista kahvia. Sen sijaan, että pysähtyisit vain odottelemaan kahvin tippumista, teet todennäköisesti samalla jotain muuta kuten vaikka tsekkaat uusimmat uutiset kännykästä, tiskailet aamun kiireessä pöydälle unohtuneita jogurttikulhoja, soitat tai viestittelet jollekin tutulle tai ehkä ajatuksiisi palaa aamupäivällä työpaikalla käyty hankala keskustelu pomon kanssa tai sitten kartoitat jääkaapin sisältöä ja mietit pitääkö käydä kaupassa vai kyhäisitkö illallista saatavilla olevista aineksista. Mutta siis: pointti on se, että mielesi ei aina oikeasti ole juuri siinä, käsillä olevassa hetkessä. Voisin melkein arvata, että aika harvoin keskityt kuuntelemaan kahvinkeittimen pulputusta, tuoksuttelet ihanaa sieraimiin nousevaa kahvin aromia tai pysähdyt kuuntelemaan omaa oloasi sinä päivänä, siinä hetkessä.
No, on toki ihan järkevää kysyä, että miksi kahvin valmistaminen nyt olisi mikään big deal! Onhan sitä paitsi totta, että muutaman asian samanaikainen tekeminen tai ajatteleminen on tehokasta ja nopeuttaa asioiden hoitamista. Joskus vain täytyy toimia tehokkaasti, jotta hommat hoituvat!
Ja niinhän se usein onkin; kaikkeen ei tietenkään aina tarvitse keskittyä täpönä. Vaikeudet alkavat kuitenkin esimerkiksi silloin, kun mieli tämän tästä eksyy vatvomaan jotain menneisyydessä tapahtunutta ikävää asiaa, tai se stressaa ja maalailee uhkakuvia jostain (mahdollisesti) tulevasta asiasta. Pahimmillaan vanhoihin asioihin juuttuminen voi johtaa vaikka masennukseen tai tulevaisuuden uhkakuvien maalailu taas voi aiheuttaa ihan turhaa ahdistusta. Vatvoessa ei ole aikaa kokea sitä, mitä on läsnä NYT, koska mieli keskittyy ennemminkin siihen, mikä epäonnistui eilen tai mitä saattaa tapahtua huomenna tai seuraavalla viikolla. Kaikenlainen vellominen menneessä tai tulevassa on harvoin hyödyllistä; menneelle kun ei oikein enää mahda mitään ja tulevasta taas ei voi varmasti tietää. Joissain näkemissäni tutkimuksissa on käynyt ilmi, että elämme jopa 50% päivästämme muistellen ja vatvoen mennyttä tai suunnitellen tulevaa. Kuulostaa aika hurjalta.
Mennyt on mennyttä ja tulevaisuus ei ole vielä täällä. Mutta sen sijaan niiden välissä on TÄMÄ HETKI! Älä ryntää sen ohi.
Jonkinlaisesta edistymisestä läsnäoloharjoituksissa taitaa kertoa se, että aika usein jo huomaan ajatusteni sinkoilun ja niinä hetkinä pystyn halutessani ohjaamaan mieltäni ja ajatuksiani paremmin. Ja nyt haluan vielä erikseen mainita, että kaikenlainen kivojen asioiden suunnittelu ja ihanien muistojen vaaliminen ovat tietysti ok. Niihin ei vain pitäisi jäädä jumiin. Aion siis jatkossakin haaveilla tulevasta keväästä.
Hyvältä siis kuulostaa keväänkin eteneminen.
Terkuin,
Kanavan Leena
P.S. Kuvat Ahlströmin ruukin alueelta Noormarkusta
