Tervehdin teitä talvisukkahousuilla

Ihana vähän kalpeankeltainen aurinko on pilkahdellut muutamana päivänä ja ilostuttanut minua enemmän kuin voisi uskoa. Olen järjestänyt ohjelmani siten, että olen päässyt noin tunniksi ulos valoisaan aikaan ja kulkenut tarkoituksella reittini niin, että kulkusuunta on mahdollisimman paljon vastavaloon. Verkkokalvoni ovat huutaneet hoosiannaa ja aivot saaneet eliksiirinsä. Mahtavaa.

Kotona raahasin väliaikaisen kirjoitustason olohuoneeseen etelänpuoleisen ikkunan eteen, jotta saisin päivänvaloa myös ikkunan kautta maksimaalisen annoksen. Kaikki siis hyvin. Tosin huomasin, että ikkunat kaipaavat kipeästi tiivistämistä. Tuossa istuessani ja kirjoittaessani sormet nimittäin olivat aivan kohmeessa. Tajusin että ennen kuin tiivistykset on hoidettu, tarvitsisin käsiini sormikkaat, joista on sormenpäät auki. Kutsutaankohan niitä kynsikkäiksi? 

Mutta valo on nyt tärkeintä ja sitä onneksi järjestyi. Muutenkin alkupäivien lamaannus alkaa helpottaa. Kiitos kaikille rohkaisusta ja tsempeistä!

Aika raikkaalta on viime päivinä oudokseltaan tuntunut. Eilen kävelylenkilleni puin farkkujen alle ensimmäistä kertaa vuosiin 40 denierin sukkahousut. Ihan totta! Vaikea itsekin uskoa asiaa todeksi, sillä ainakin viimeiset 10 vuotta minulla on ollut todellinen vihasuhde kaikkiin sukkiksiin ja olen vältellyt sellaisten pukemista viimeiseen asti. Toki juhlatilaisuuksissa hameita käyttäessäni olen myöntynyt tai vaihtoehtoisesti käyttänyt stay up-sukkia, mutta housutyttönä olen kyllä muuten pärjäillyt ilman noita kamalia rysäpöksyjä. Vaan kuinka ollakaan; nyt rakastuin paksuihin lämpimiin sukkahousuihini. Olipa mukava suihkia menemään, kun ei tarvinnut palella. Ja hei, mittari oli vain nollassa. Mitähän keksin pukea päälleni oikeilla pakkasilla? Pilkkihaalarin? 

Kun järjestelin muuttolaatikoista kirjoja hyllyyn, käteeni sattui Sinikka Nopolan kirja Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla, ja siitä tuli ajatus tämän postauksen otsikkoon. Olkoon nyt kuitenkin paksumpaa neulosta tämä tämänkertainen tervehdys. Kevääseen on sentään vielä aikaa.

Minun lisäkseni monet muutkin taitavat olla vähän kohmeessa. Sukkiksilla tai ilman. Siltä ainakin vaikuttaa, kun pitkästä aikaa kuljeskelee tuolla kaduilla. Luulin jo, ettei täällä meno oikeastaan poikkea keskisemmästä Euroopasta enää kovinkaan paljon, mutta huomasin, että etenkin ihmisten varautuneisuus on yhä vähän näkyvämpää täällä. Ohikulkijaa ei juuri kukaan oikein uskalla katsoa kohti, vaan omat kengän kärjet tai kadun reunuskivet näyttävät olevan kiinnostavampia. Ja ihan kamalaa, jos joku sattuu lisäksi hymyilemään vastaantulijalle. 

Minua on pidetty varmaan vähän pelottavana, kun olen välillä vahingossa sattunut katsomaan kadulla jotakuta vastaantulijaa silmiin. No, ehkä vähän liioittelen, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Onneksi olen sentään ymmärtänyt tervehtiä vain oman taloyhtiömme asukkaita rapussa ja hississä. Amsterdamin asuntoalueilla ihmisillä on tapana tervehtiä kotinurkilla vastaantulijoita, vaikka heitä kaikkia ei tunnistaisikaan. Se tuntui ihan kivalta kun siihen tottui ja siitä tuli jopa sellainen turvallinen ja kotoisa olo. Kyseessä on sellainen Hyvissä aikeissa tässä ollaan-tervehdys. 

Hollannissa myös tervehdittiin kuuluvalla äänellä muita paikallaolijoita, kun astuttiin sisään vaikkapa apteekkiin, kivijalkakauppaan, leipomonmyymälään, lääkärin odotushuoneeseen jne. Täällä Helsingissä niin tehdessään saa osakseen vähintään kummastuneita katseita. Ehkä sellaista pidetään jopa jonkinlaisena huomionhakuisuutena. Hyvässä lykyssä joku kiusaantuneena murahtaa vastauksen tervehdykseen. Tai sitten ei.

Ja tiedän. Minustakin sellainen saattoi ennen olla vähän kiusaannuttavaa, noloa tai ainakin aika maalaista. Kuten myös se, jos joku ryhtyi muuten vain juttusille bussipysäkillä, jonottaessaan, kahvilassa, junassa tai muualla, missä ihmisiä ympäröi jonkinlainen ihana yksityisyyden kupla. Tosi rasittavaa! Ihan totta. Niin minustakin aiemmin oli. Ja nyt huomaan itse olevani sellainen outo höpöttäjä. Olen taas neljä vuotta vanhempi kuin täältä lähtiessäni ja reilusti viisikymppisiltä täti-ihmisiltä voi tietysti (Suomessakin) odottaa jo yhtä sun toista, mutta kuitenkin. Oikeasti! Toivottavasti saan  anteeksi ja hämmentävä käytökseni laitetaan iän piikkiin. Itse en olisi kuitenkaan neljä vuotta sitten uskonut, että näin nopeasti, jos koskaan, meikäläisestä introvertti-ihmisestä tulee tuollainen lörppö.

Luulin, että kovin paljon nuo neljä vuotta ulkosuomalaisena eivät minua ole muuttaneet, mutta tuon verran siis ainakin. Ja voi tietysti olla, että riittävästi kummastuneita mulkaisuja saatuani vähitellen alan taas maastoutua muiden joukkoon, painan katseeni kiltisti katuun ja alan toimia normien mukaisesti. Ehkä silloin tällöin uskallan kuitenkin hymyillä. Jopa vieraille vastaantulijoille ja ihan ilman taka-ajatuksia.

Eilan illalla kävimme muuten katsomassa Kaupunginteatterin Pullo Cavaa ja aurinkoa-esityksen. Siellä hymyä riitti ja naurettiin ääneenkin. Jes! Hyvää tekevää kaamoksenkarkotusta.

Kuvissa Suvilahden kaasukello sekä näkymiä Kruununhaasta ja Tervasaaresta 

Kivaa loppuviikkoa ja viikonloppua sinne.

Terkuin,
Leena

Kotona ollaan!

Kotona tosiaankin ollaan. Maisemani vaihtuivat Amsterdamin kanavista Krunikan rantoihin ja merenlahtiin. Ihan helppo ei paluumuutto Helsinkiin ollut, mutta täällä sitä nyt lopulta ihmetellään ja yritetään taas sovittaa itseämme entisiin uomiin. Mutta ennenkuin solahdan takaisin tuttuihin rutiineihin, yritän hetken katsella ympärilleni avoimin silmin ja uteliain mielin. Tiedän, että tällaista mahdollisuutta ei luontevasti synny ihan pian uudelleen.

Mutta mutta. Lupasin kertoilla vähän varsinaisesta muutosta ja siitä kuinka kaikki lopulta sujui. Viimeksi jäin vuodattamaan kaappi-asioita, mutta toki paljon muuta oleellisempaakin mietittävää oli.

Kuin ihmeen kaupalla saimme ylimääräiset kalusteet ja tavarat myytyä tai toimitettua kierrätykseen. Erityisesti minua ilahdutti kun sattumalta kävi ilmi, että tuoleja ja terassin pöytää tuli noutamaan nuorimmaisemme entinen, nykyisin Amsterdamissa asusteleva, koulukaveri. Asia selvisi kun tarkkanäköinen nuori nainen äkkäsi eteisaulan seinältä valokuvan, jossa hymyili tutun näköinen tyyppi. Kyllä maailma on pieni! 

Varsinaisen muuttopäivän aamuna muuttofirman riuskat miehet saapuivat kuin tuulispäät ja pistivät hösseliksi. Keittiön ikkunasta kaikki pahvilaatikot ja isot kalusteetkin sitten taas laskettiin hissilavalla alas sellaisella ammattitaidolla, että meitä hitaampia hirvitti. Vaikka samaa tietä oli aikoinaan kaikki raijattu sisäänkin, olin jo unohtanut toimituksen lennokkuuden. Ihan käsittämätötä! Eniten minua hirvitti alhaalla kadulla soljuva polkupyörä- ja jalankulkuliikenne.  Ajoittain oli kyllä pakko sulkea silmät ja poistua takavasemmalle. Vahinkoja ei onneksi tapahtunut. Huh.

Seuraavana päivänä teimme sitten lopullisen muuttosiivouksen ikkunanpesuineen kaikkineen. Vuokraisännän edustaja kävi  tekemässä tällä kertaa sen lopullisen tarkastuksen ja näytti olevan tyytyväinen. Hän otti muutaman uuden valokuvan nyt tyhjästä asunnosta ja kirjasi kaiken taas uudelleen papereihinsa. Edellisellä tarkastuskerralla valokuviin tuli mukaan täyden jääkaappimme sisällys ja tiskikoneen likaiset astiatkin :-/

Nyt elämme pienoisessa jännityksessä, sillä vuokratakuun, eli kahden kuukauden vuokran, palauttamisesta ei ole vielä kuulunut mitään. Onneksi meitä oli etukäteen vähän varoiteltu homman mutkikkuudesta, joten vielä hermo kestää odottelua. Hollannissa vuokralaisen asema kyllä näyttää olevan koko lailla heikompi kuin täällä Suomessa.

Täällä olivat vuokralaiset tehneet olohuoneen seinään 12 jäätävää reikää, kun olivat kiinnittäneet valtavan kotiteatterilaitteiston paraatipaikalle, mutta siihen ei kuulemma meillä ole nokan koputtamista. Ei siis kannata syynätä tai valokuvailla isojakaan reikiä, koska asukkaalla on oikeus asua ja elää. No, pikku juttu, vaikka aluksi moiset holet hieman harmittivat. Meillä ei ollut aikaa nyt heti tehdä remonttia, joten reikien päälle on vain kehiteltävä jotain ripustettavaa. Grrrr. 

Muuttokuormamme matkasi kontissa Travemunden kautta viikon verran tänne Helsinkiin ja tavarat olivat säilyneet hienosti ehjinä. Jopa yksi kasvi reissasi pahvilaatikossa takaisin vanhaan kotiinsa. Vasta kotitalomme pihassa kuormaa purkaessaan muuttomies pudotti vahingossa yhden tietokoneen näytön maahan ja siitä meni kulma aika pahasti kurttuun. Vakuutus korvannee vahingon, joten vähällä päästiin. 

Täytyy kyllä nostaa hattua noille ammattilaisille molemmissa päissä. Osasivat hommansa ja olivat tosi ripeitä. Tavaroiden paikoilleen saaminen sen sijaan ei meiltä ole sujunut aivan yhtä nopeasti, mutta hyvässä vaiheessa jo ollaan siinäkin. Muutamaa uutta hankintaa joudumme vielä odottelemaan, mutta kodilta tämä jo tuntuu. On oikeastaan aika paljon helpompaa sijoitella vaikkapa keittiössä astioita ennalta tutuille hyllyille. Tosin yritin katsella keittiötäkin uusin silmin, ettei jäisi vaihtoehtoiset mahdollisuudet huomaamatta.

Koti oli siis vanha tuttu neljän vuoden takaa ja niin moni muukin asia täällä. Olin tietysti osannut (itseni tuntien) varautua myös marraskuuhun, mutta kaikesta psyykkaamisesta huolimatta se on kuitenkin ollut minulle vaikein asia koko tässä ruljanssissa. Pimeys ja harmaus iskivät vasten kasvoja kuin märkä rätti. Vaikka tiesin, että pimeys on ollut minulle aina hankala juttu, en muistanut että se voi olla näin vaikeaa. 

Amsterdamiin muuttaessa juuri marraskuun valoisuus oli minulle se suurin ilon ja riemun aihe. Muutto ajoittui silloin täsmälleen samaan aikaan. Haukoin vain henkeäni enkä ollut uskoa todeksi sitä valon määrää, joka tulvi keittiön kattoikkunasta sisälle.

No, nyt siis toisinpäin. Toki tiedän, että on typerää ja turhanpäiväistä valittaa valon puutteesta ja harmaudesta, kun asiat oikeasti ovat hyvin ja minua ihan nolottaa koko juttu. Ajattelin nyt kuitenkin olla rehellinen tässäkin asiassa; miksi esittäisin tekopirteästi muuta. Pimeys on ihan kamalaa.

Ja ihan ilman tekopirteyttä voin kai varovasti ajatella, että nyt on sitten heti aluksi koettu se kamalin vuodenaika ja tästä eteenpäin voin alkaa odotella ensin joulun valoja ja sitten kevättalven aurinkoa. Vaikka varsinkin auringon odottelu tuntuu kyllä hir-vit-tä-vän kaukaiselta. No lämmintä onneksi on.

Ehkä joku huomasikin, että olen blogin nimeen lisännyt sanan Krunikka kuvaamaan muuttunutta maisemaani. Amsterdamin kanavat vaihtuivat nyt Kruununhaan rantoihin ja merenlahtiin.  

 Vähän jännittää, kuinka nopeasti taas totun tähän suomalaiseen meininkiin ja lakkaan huomaamasta niitä monia pikantteja kummallisuuksia, joita ulkosuomalaisena aloin vuosien kuluessa panna merkille suomalaisessa elämänmenossa. Yritän kulkea valppaana ja kirjailla mieleen nousevia huomioitani tänne blogiinkin. Tosin vähän arveluttaa, sillä moni kokee ihmettelyn vähän loukkaavana. Tietysti olen itse ollut suurimman osan elämästäni vahvasti mukana suomalaisessa menossa ja siksi myös koen yhä monet kummallisetkin asiat hyvin omiksi ja tutuiksi. Neljässä vuodessa en usko niin kovin paljon muuttuneeni. Luullakseni. No, aika näyttää.

Tämän postauksen kuvat otin keskiviikon keskipäivän kävelyllä Kaisaniemenlahdella ja Töölönlahdella.  

Nyt kaikille teille mielen sisäistä valoa marraskuun muuten niin harmaaseen maisemaan. Ja halit.

Terkuin, 
Leena

Jäähyväisiä kesälle

Viikonloppuna kävimme rannalla heittämässä jäähyväisiä kesälle. Samalla mieleen pyrki ajatus, josko nämä olisivat jäähyväiset myös juuri tuolle nimenomaiselle rannalle. Kuitenkin toivon, että hyvästelimme tällä kertaa vain kesän. Ranta on ja pysyy.

 Sää oli upea. Aurinko sai veden hohtelemaan kuin sula hopea ja lämpöinen tuuli puhalteli jo syksyltä tuoksuvia puhureitaan. Ranta oli täynnä hiekalla käveleviä pariskuntia, lapsiperheitä, koiria ja varjosurffareita. Merivesi oli niin lämmintä, että lapset kahlailivat vesirajassa ja rakentelivat hiekkalinnojaan, kanaviaan ja patojaan. Täällä lapset näyttävätkin olevan todella taitavia vesirakentajia, mutta se ei sinänsä ole mikään ihme. Esimerkkejähän veden ohjailusta on täällä ihan kaikkialla. 

Minäkin nautin paljain jaloin kävelystä lämpimäälä hiekalla ja varpaiden uittamisesta matalassa rantavedessä. Aallot olivat kuitenkin sen verran reippaita, että vain muutaman varsinaisen uimarin niiden seasta onnistuin bongaamaan. 

Kuten olen aiemminkin kertonut, tykkään ihan hirmuisesti näistä Hollannin loppumattoman pitkistä hiekkarannoista. En ole mikään auringossa löhöilijä, mutta rannalla viihtyäkseen ei tosiaankaan onneksi tarvitse köllötellä kylkikyljessä. Dyynirannoilla mahtuu vaeltelemaan, juoksemaan, heittelemään palloa, pelaamaan petankkia, lennättämään leijaa, syömään eväitä, valokuvaamaan, lueskelemaan, meditoimaan tai mitä nyt mieleen tuleekaan. Tai voi vain tulla rantaravintolaan istumaan ja katselemaan lokkeja tai vaikka ihailemaan auringonlaskua myöhemmin illalla. Monen kilometrin mittaisilla hiekkarannoilla riittää kaikille tilaa, vettä ja aurinkoa. Tietysti vähän epävakainen sää voi muuttaa suunnitelmia, Hollannissa kun ollaan, mutta kaikkea ei voi vaatia. Ja sitäpaitsi täällä olen oppinut, että sateellakin voi olla ulkona. Varusteistahan kaikki on kiinni, kuten sanotaan. Tai asenteesta.

Voi olla, että edessä häämöttävä muutto pois Hollannista saa minut hieman runolliseksi ja katselemaan ympäristöä vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Monet paikat ja asiat alkavat näyttää ihan erityisen kivoilta, kun tiedän jättäväni ne kohta taakseni. 

Mutta niinhän siinä aina käy. Ihan samoin kuin näin kesän vähitellen hiipuessa ne viimeiset todella lämpöiset ja aurinkoiset päivätkin tuntuvat niin upeilta, vaikka kesällä niitä piti itsestäänselvyyksinä. 

Uudet hienot kumisaappaat molemmilla?

Yritän muistaa ylläpitää edes pientä itsekritiikkiä kirjoitellessani vielä vähän aikaa haikeudella kyllästettyjä ylistysvirsiä täältä Puukenkämaasta tai tuulimyllyjen ja tulppaanien iloisesta Amsterdamista. Toivottavasti ymmärrätte itseironian tässä kohtaa.  Mutta katsotaan, kuinka maltan mieleni. Nimittäin monta ihastuttavaa asiaa on vielä kertomatta täältä Sammakoiden maasta. 

Onneksi on vielä vähän aikaa jäljellä; vaikka kohta kyllä tulee kiirus..

Tot ziens,
Leena

Maisemani marraskuussa

Mieleen on iskostunut, että marraskuu on jotenkin musta ja ankea, tai vähintäänkin harmaa. Ainakin sään puolesta. Ainakin Suomessa. Päivä on lyhyt ja pysyvää lunta tuskin löytyy vielä monestakaan paikasta. Suurin vaikutus on kai kuitenkin sillä, millaisia ajatuksemme ovat. Jos mieli on musta, kaikki muukin takuulla näyttää ankealta. Jos taas sisällämme hehkuu ilo ja valo, kaikki muukin näyttää paremmalta. Vaikka sitten sataisi vettä tai räntää taivaan täydeltä. Ehkä meikeläinenkin voisi taas vähän yrittää psyykata itseään tuonne ilon puolelle. 

Täällä Amsterdamissa olen joka syksy kyllä ollut ihan oikeasti iloissani siitä, että myös aurinkoisia päiviä riittää marraskuussa ja siten talvi tuntuu paljon lyhyemmältä kuin Suomessa. Rehellisyyden nimissä harmaatakin täällä riittää välillä ihan kunnolla, mutta sitten taas saamme hetken ihanaa valohoitoa. Kirkasvalolamppu on kyllä tainnut levätä varastolaatikossaan nämä Hollannin talvet. Ainakin muistaakseni..

Marraskuun parilla ensimmäisellä viikolla on tänä vuonna ollut melko vaihtelevia säitä. Keräsin tähän maanantain postaukseen muutamia valokuvia, joita olen ehtinyt marraskuun aikana napsia sieltä täältä.

Ensimmäiset valokuvat ovat kuun alkupuolelta, kun kävin hakemassa tuulen suhinaa ja meren tuoksua Pohjanmeren rannalla. Saman retken aikana tihutti hieman vettä ja sitten taas paistoi aurinko niin kirkkaasti, että tarvittiin aurinkolaseja. Ihana marraskuu!

Seuraavat kuvat ovat Edamista ja polderilta Edamin ja Volendamin väliltä. Aurinkoa riitti. Ihana marraskuu!

Ja viimeiset kuvat ovat viime lauantailta, kun poikkesimme Arnhemiin, joka on Amsterdamista kaakkoon, itse asiassa jo aika lähellä Saksan rajaa. Vietimme siellä päivää vähän suttuisessa säässä, mutta onneksi Park Sonsbeekin hehkuva ruska toi väreillään lämpöä harmaaseen maisemaan. Ihana marraskuu!

Näiden kuvien myötä toivotan Teille Kaikille hyvää mieltä ja valoa syksyn hämärään. Minä jo kaivoin esille muutamia kynttilöitä, sillä pimeä tulee illalla aurinkoisenkin päivän jälkeen.

Onko teillä siellä vielä lehtiä puissa, vai onko tuuli jo ehtinyt lennättää kaiken haravoitavaksi?

Tot ziens,
Leena

Kurpitsasosekeitto

Monenlaisia kurpitsoja on halloweenin tai kekrin, tai... minkä vaan... kunniaksi ollut kivasti tarjolla, ja siksi ajattelin hillon lisäksi valmistaa myös kurpitsasosekeittoa. Tämä keitto sopii mainiosti esimerkiksi Pyhäinpäivän aterialle alkukeitoksi. 

Kurpitsasosekeitto

1 myskikurpitsa tai pala keltaista kurpitsaa (n. 1kg)
1 isohko sipuli
öljyä
4dl vettä
1 tl suolaa
ripaus mustapippuria
3-4 dl maitoa
200 g sulatejuustoa tai muutama ruokalusikallinen tuorejuustoa

Pinnalle ruohosipulia (paahdettuja kurpitsansiemeniä tai krutonkeja)

Kuori kurpitsa, poista siemenet ja höytymäinen sisus. Kuutioi hedelmäliha ja hienonna sipuli.

Kuullota kurpitsaa ja sipulia öljyssä vähintään 5 minuuttia, mutta ole varovainen etteivät pääse yhtään ruskistumaan. Lisää sitten vesi, suola ja pippuri. 
Keitä kannen alla n. 15 min. tai kunnes kurpitsa on selvästi pehmeää. Soseuta sauvasekoittimella.

Lisää maito (jos tykkäät paksusta keitosta, voit ensin laittaa vähän vähemmän ja lisäillä sitten tarvittaessa) ja juusto ja kuumenna, kunnes keitto on taas kuumaa ja juusto sulanut. Ole varovainen, sillä kuuma keitto kuplii helposti! Soseuta uudelleen kuohkeaksi. Ripottele pinnalle ruohosipulia (tai basilikaa) ja halutessasi kurpitsansiemeniä tai krutonkeja.

Tämä keitto on rakenteeltaan ihanan kuohkeaa ja siksi vähän juhlavan oloista. Sopii siis hienoillekin illallisille. Ja mikä väri!!
Annoksesta riittää neljälle ainakin alkukeitoksi.

Alkuperäinen ohje on ehkä vanhasta Pirkka-lehdestä, mutta luulen että olen sitä vähän muokkaillut.

Hauska juttu muuten, että parhaat ruokaohjeet kestävät mainiosti aikaa. Allu kommentoi edellistä kurpitsahilloni reseptiä siten, että juuri samana päivänä hän oli kuullut ystävänsä tehneen ihan samanlaista. Vinha juttu, koska oman ohjeeni olen saanut jo yhdeksäkymmentäluvun alkupuolella jostakin lehdestä. Olen sitä ehkä vähän tuunaillut, mutta piti oikein kaivaa alkuperäinen ohje rakkaista reseptikansioistani ja tarkistaa muistinko oikein. Jotakuinkin. 

Ehkä se menee vain niin, että hyvät ohjeet pysyvät ja ei niin käyttökelpoiset häipyvät taivaan tuuliin. Tuli muuten mieleen, että nuo historialliset kansiot olivat kyllä aika käteviä. Kiitos Äiti esimerkistäsi. En usko, että monikaan juttu säilyy reilut parikymmentä vuotta täällä netin sekamelskassa.

Sellaisia kurpitsajuttuja tällä kertaa.

Rauhallista Pyhäinpäivää Suomeen.

Nyt tot ziens,
Leena

Kullankeltainen kurpitsahillo

Etenkin perheen nuorimmainen osallistui aikoinaan innokkaasti loppusyksyn kurpitsatalkoisiin ja tätä hilloa hän itse nimitti Muumimamman kurpitsahilloksi. Sitä nautiskeltiin lettujen tai pannukakun lisukkeena ja joskus kaunis auringon värinen hillosilmä koristi aamupuuroakin. Jaan teille muillekin oman rakkaan kurpitsahilloni ohjeen. Kas tässä.

Kurpitsahillo

pieni kurpitsa
2 sitruunan mehu
6 omenaa tai tuoretta persikkaa
2 kanelitankoa
ripaus muskottipähkinää
sokeria n. 300g soselitraa kohden

Halkaise kurpitsa ja poista höytymäinen sisus. Kuori puolikkaat ja paloittele hedelmäliha kattilaan. Keitä kurpitsapalat pehmeiksi hiukan suolalla maustetussa vedessä.

Kaada keitinvesi pois ja soseuta. Lisää kuoritut ja siemenettömiksi paloitellut omenat tai persikat ja sitruunanmehu.

Lisää sokeri ja mausteet. Keitä kunnes hedelmäpalat ovat kokonaan soseutuneet. Tölkitä sose kuumana ja sulje tölkit heti.

Kurpitsahillo on käyttökelpoista sellaisenaan, mutta myös erinomainen piirakantäyteaines.

Jos mieluummin pakastat soseen, sokeria ei tarvitse käyttää noin paljon. Silloin voi maistelemalla löytää oikean määrän. Pienten lasten herkuksi suosittelisin pakastesosetta. Isommille ja harkittuihin herkkuhetkiin valmistettu sokerihillo säilyy puhtaissa lasipurkeissa jääkaapissa todella pitkään.

Kurpitsankeltaista perjantaita!
Tot ziens,
Leena