perjantai 30. marraskuuta 2018

33 kysymystä, joihin bloggarin mies vastasi




Jo jonkin aikaa sitten oli Annukan kivassa blogissa hauska haaste, jossa bloggaajan mies vastailee 33 kysymykseen. Siihen minäkin halusin tarttua, vaikka lopputulos ennalta hieman huolestutti ja pelotti. Muuttohommien hötäkässä pidin eräänä iltana pienen huilitauon ja tajusin hetkeni koittaneen, kun K oli makkarin nurkkaan ahdistettuna ja ruuvimeisselin kanssa kasaamassa yhtä uutta kalustetta. Haa! Minä tartuin tilaisuuteen. Kysymyksiin keskittyminen taisi välillä olla vähän hankalaa ja jouduin esittämään jokusen niistä pariinkin kertaan, kun nikkarointi vei huomion toisaalle, mutta tyylilleen uskollisena mies kuitenkin vastaili ja selvästi mietti vastauksiaan.  

Ja minä toimin kirjurina. Muutaman vastauksen perään oli kursiivilla pakko kommentoida pari sanaa, vaikka ei ehkä olisi pitänyt sotkeentua hommaan lainkaan. 




1. Mitä oikeasti ajattelit minusta ensitreffeillämme?
Ihana reipas ja selkeä nuori nainen!


2. Nauranko vitsille, mitä en oikeasti tajua?
Et, vaikka naurat kyllä muuten aika usein ja ihastuttavasti. 
  
3. Pidänkö halailusta?
Kyllä tykkäät, kunhan oikea henkilö halaa oikealla tavalla.

4. Halusinko pienet vai isot häät? 
Isommat kuin arvasinkaan. Ja tunnelmalliset ja todella kauniit.

(Meillä oli kyllä minun mielestäni aika pienet häät, mutta K varmasti tietää, etten tykkää olla minkäänlaisten juhlien keskipisteenä).



5. Olenko koskaan rikkonut lakia?
Olet. Vaikka niin taitaa käydä etupäässä ihan huomaamattasi ja vain sellaisissa pikkuasioissa. Kävelet vaikka epähuomiossa päin punaista valoa ;-).

6. Millainen on voileipäni? 
Helppo juttu! Tuore, lämmin, tuoksuva, rapeakuorinen ja vastapaistettu. Päällä jotain terveellistä.

7. Millaista musiikkia kuuntelen?
Tunnelmaan sopivaa. Olet aika tarkka laadun suhteen.

8. Mitä pelkään?
Sukeltamista ja läheisten joutumista onnettomuuksiin.

9. Kestänkö stressiä?
Vain kohtuullisesti ja vain hyvästä syystä.

10. Oudoin tapani?
Hidastat kävelyä vähän väliä ja jäät ihmettelemään ympäristön pieniä yksityiskohtia.

11. Mihin työhön et missään tapauksessa laittaisi minua?
Leikkaussalihoitajaksi!
(K on joskus itse työskennellyt leikkaussalissa ja tietää millaista siellä on ja tietää myös, etten kestä  katsoa edes telkkarista kun jotakuta pistetään neulalla tai jotakin muuta yhtä kamalaa. Uuuu! Tätä kirjoittaessakin heikottaa).

12. Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävän, kuolleen tai kenen kanssa tahansa, kuka se olisi?
Kerttu-mummosi
(Oikeassa oli. Olisi ihanaa tavata hänet nyt aikuisena. Samoin muutkin isovanhempani. Olisi paljon juteltavaa ja kyseltävää).

13. Jos voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?
Matkustaisit valoisille leveysasteille. Ja vastapainoksi ostaisit myös oman luodon saaristomereltä.

14. Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?
Taas helppo! Marjapuuronpunainen. Se kuvastaa lämpöäsi ja maanläheisyyttäsi.
(Hmmm.)

15. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä? 
Epärehellisyys





16. Mikä on suosikkiroskaruokani?
Popcornit

17. Rumin vaatteeni, mistä minä pidän, mutta sinä et?
Äitisi vanha yöpaita!!
(Apua! Onko mulla sellainen!? Ai joo, se Nanson oranssi, jossa on noloja egyptiläisiä kuvioita :-/ Sori siitä).

18. Mikä oli viimeisin tekstiviestini, minkä lähetin sinulle?
Peukutus, kun olin kertonut olevani matkalla kotiin.

19. Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan?
Kyllä. Haluat, että sinua silloin hoidetaan ja huolletaan.

20. Kun riitelemme, miten käyttäydyn?
Rauhallisesti ja päättäväisen varmana oikeassa olemisestasi.

21. Menemme ravintolaan, mitä tilaan?
Jonkin värikkään kasvisannoksen. Tai vaihtoehtoisesti kalaa.

22. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?
Valokuvauksen ja kävelyillä ympäristöä tarkkaillen.

23. Mikä saa minut todella vihastumaan?
Sinua on vähän vaikea saada vihastumaan. Lasten huono kohtelu saa sinut kyllä suuttumaan.
(Kyllä! Omien tai muiden lasten).

24. Entä piristymään?
Kunnon naurut. Ja minä.

25. Millainen olen aviovaimona?
Luotettava ja huolehtivainen.
(A-ha. Siis aika tylsä tyyppi).

26. Kumpi sanoi ensin Rakastan sinua, ja missä se tapahtui?
Minä. Mun luona.

27. Mitä teen heti ekana aamulla?
Toivotat ihastuttavasti hyvää huomenta. Väsyneenäkin.
(Oikeasti en kyllä taida olla mikään aamu-tyyppi, mutta ihanaa, jos joku näkee asian noin).

28. Millaisia vaatteita käytän kotona?
Rentoja hauskoja kotiasuja.

29. Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?
Keittiökoneiden kelloja et kyllä osaa siirtää oikeaan aikaan.

30. Kumpi määrää kaapin paikan?
Sinä osoitat paikan kaapille. Olet oikeastaan ihan klassinen esimerkkitapaus tässä asiassa.
(Vai oikein klassinen. Justiina siis ;-)).



31. Mikä on paras luonteenpiirteeni?
Niitä on monta.  Ööö... kärsivällisyys ja ymmärtäväisyys...
(Harmi, kun en muista mitä aiemmin oli tapahtunut, kun tuollaiset ominaisuudet tulivat hänelle ensimmäisinä mieleen :-)).

32. Entä paras piirre ulkoisesti?
Herkät vartalon kaaret.
;-)

33. Ihanin yhteinen muisto?

Kun häämatkallamme Amalfin rannikolla kiipesimme vuokraamamme talon katolle ja istuskelimme siellä kahdestaan ja katselimme kaukaisuudessa siintävää Caprin saarta auringon laskiessa mereen.
(Juu-u. Muistan kyllä. Oli aika romanttista tosiaan).

Jutun kuvat ovat jälleen kerran keskipäivän kävelyltä, nyt tuolta eteläisestä merenrannasta. Nyt pääsi jo siltaa pitkin Uunisaareen!




Uunisaaren kahvila oli auki ja siellä nautin ihanan lämminsavulohileivän, jonka päällä oli mehukkaita mummonkurkkuja. Kyytipojaksi otin todella hyvää haudutettua teetä. Ihana lounashetki kauniissa maisemissa antoi voimia arjen juttuihin. Ja tietenkin SE AURINKO. 

Siinä se marraskuu vilahti ja viimeistä viedään! Kuun alku oli apea ja hämmentävä, mutta loppua kohti alkoi elämä taas asettua uomiinsa. Ja Helsingin rannat tuntuvat kyllä niin omilta ja tutuilta. Ensimmäisen kerran muutin tänne kahdeksankymmentäluvun alkupuolella opiskelemaan ja asuin kuusi vuotta Viiskulman tienoilla, joten Kaivopuiston rantoja on tullut kierreltyä erinäisiä kertoja. Siellä olen aikoinaan työnnellyt lastenrattaita ja muitakin mukavia muistoja noihin rantoihin liittyy. Nyt oli taas hyvä
palata. Vaikka sitten marraskuussa.

Iloista joulukuun alkua kaikille. Jo huomenna!

Heipat,
Leena

torstai 22. marraskuuta 2018

Tervehdin teitä talvisukkahousuilla



Ihana vähän kalpeankeltainen aurinko on pilkahdellut muutamana päivänä ja ilostuttanut minua enemmän kuin voisi uskoa. Olen järjestänyt ohjelmani siten, että olen päässyt noin tunniksi ulos valoisaan aikaan ja kulkenut tarkoituksella reittini niin, että kulkusuunta on mahdollisimman paljon vastavaloon. Verkkokalvoni ovat huutaneet hoosiannaa ja aivot saaneet eliksiirinsä. Mahtavaa.

Kotona raahasin väliaikaisen kirjoitustason olohuoneeseen etelänpuoleisen ikkunan eteen, jotta saisin päivänvaloa myös ikkunan kautta maksimaalisen annoksen. Kaikki siis hyvin. Tosin huomasin, että ikkunat kaipaavat kipeästi tiivistämistä. Tuossa istuessani ja kirjoittaessani sormet nimittäin olivat aivan kohmeessa. Tajusin että ennen kuin tiivistykset on hoidettu, tarvitsisin käsiini sormikkaat, joista on sormenpäät auki. Kutsutaankohan niitä kynsikkäiksi? 

Mutta valo on nyt tärkeintä ja sitä onneksi järjestyi. Muutenkin alkupäivien lamaannus alkaa helpottaa. Kiitos kaikille rohkaisusta ja tsempeistä!


Aika raikkaalta on viime päivinä oudokseltaan tuntunut. Eilen kävelylenkilleni puin farkkujen alle ensimmäistä kertaa vuosiin 40 denierin sukkahousut. Ihan totta! Vaikea itsekin uskoa asiaa todeksi, sillä ainakin viimeiset 10 vuotta minulla on ollut todellinen vihasuhde kaikkiin sukkiksiin ja olen vältellyt sellaisten pukemista viimeiseen asti. Toki juhlatilaisuuksissa hameita käyttäessäni olen myöntynyt tai vaihtoehtoisesti käyttänyt stay up-sukkia, mutta housutyttönä olen kyllä muuten pärjäillyt ilman noita kamalia rysäpöksyjä. Vaan kuinka ollakaan; nyt rakastuin paksuihin lämpimiin sukkahousuihini. Olipa mukava suihkia menemään, kun ei tarvinnut palella. Ja hei, mittari oli vain nollassa. Mitähän keksin pukea päälleni oikeilla pakkasilla? Pilkkihaalarin? 

Kun järjestelin muuttolaatikoista kirjoja hyllyyn, käteeni sattui Sinikka Nopolan kirja Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla, ja siitä tuli ajatus tämän postauksen otsikkoon. Olkoon nyt kuitenkin paksumpaa neulosta tämä tämänkertainen tervehdys. Kevääseen on sentään vielä aikaa.


Minun lisäkseni monet muutkin taitavat olla vähän kohmeessa. Sukkiksilla tai ilman. Siltä ainakin vaikuttaa, kun pitkästä aikaa kuljeskelee tuolla kaduilla. Luulin jo, ettei täällä meno oikeastaan poikkea keskisemmästä Euroopasta enää kovinkaan paljon, mutta huomasin, että etenkin ihmisten varautuneisuus on yhä vähän näkyvämpää täällä. Ohikulkijaa ei juuri kukaan oikein uskalla katsoa kohti, vaan omat kengän kärjet tai kadun reunuskivet näyttävät olevan kiinnostavampia. Ja ihan kamalaa, jos joku sattuu lisäksi hymyilemään vastaantulijalle. 


Minua on pidetty varmaan vähän pelottavana, kun olen välillä vahingossa sattunut katsomaan kadulla jotakuta vastaantulijaa silmiin. No, ehkä vähän liioittelen, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Onneksi olen sentään ymmärtänyt tervehtiä vain oman taloyhtiömme asukkaita rapussa ja hississä. Amsterdamin asuntoalueilla ihmisillä on tapana tervehtiä kotinurkilla vastaantulijoita, vaikka heitä kaikkia ei tunnistaisikaan. Se tuntui ihan kivalta kun siihen tottui ja siitä tuli jopa sellainen turvallinen ja kotoisa olo. Kyseessä on sellainen Hyvissä aikeissa tässä ollaan-tervehdys. 


Hollannissa myös tervehdittiin kuuluvalla äänellä muita paikallaolijoita, kun astuttiin sisään vaikkapa apteekkiin, kivijalkakauppaan, leipomonmyymälään, lääkärin odotushuoneeseen jne. Täällä Helsingissä niin tehdessään saa osakseen vähintään kummastuneita katseita. Ehkä sellaista pidetään jopa jonkinlaisena huomionhakuisuutena. Hyvässä lykyssä joku kiusaantuneena murahtaa vastauksen tervehdykseen. Tai sitten ei.


Ja tiedän. Minustakin sellainen saattoi ennen olla vähän kiusaannuttavaa, noloa tai ainakin aika maalaista. Kuten myös se, jos joku ryhtyi muuten vain juttusille bussipysäkillä, jonottaessaan, kahvilassa, junassa tai muualla, missä ihmisiä ympäröi jonkinlainen ihana yksityisyyden kupla. Tosi rasittavaa! Ihan totta. Niin minustakin aiemmin oli. Ja nyt huomaan itse olevani sellainen outo höpöttäjä. Olen taas neljä vuotta vanhempi kuin täältä lähtiessäni ja reilusti viisikymppisiltä täti-ihmisiltä voi tietysti (Suomessakin) odottaa jo yhtä sun toista, mutta kuitenkin. Oikeasti! Toivottavasti saan  anteeksi ja hämmentävä käytökseni laitetaan iän piikkiin. Itse en olisi kuitenkaan neljä vuotta sitten uskonut, että näin nopeasti, jos koskaan, meikäläisestä introvertti-ihmisestä tulee tuollainen lörppö.


Luulin, että kovin paljon nuo neljä vuotta ulkosuomalaisena eivät minua ole muuttaneet, mutta tuon verran siis ainakin. Ja voi tietysti olla, että riittävästi kummastuneita mulkaisuja saatuani vähitellen alan taas maastoutua muiden joukkoon, painan katseeni kiltisti katuun ja alan toimia normien mukaisesti. Ehkä silloin tällöin uskallan kuitenkin hymyillä. Jopa vieraille vastaantulijoille ja ihan ilman taka-ajatuksia.

Eilan illalla kävimme muuten katsomassa Kaupunginteatterin Pullo Cavaa ja aurinkoa-esityksen. Siellä hymyä riitti ja naurettiin ääneenkin. Jes! Hyvää tekevää kaamoksenkarkotusta.

Kuvissa Suvilahden kaasukello sekä näkymiä Kruununhaasta ja Tervasaaresta 

Kivaa loppuviikkoa ja viikonloppua sinne.

Terkuin,
Leena


torstai 15. marraskuuta 2018

Kotona ollaan!



Kotona tosiaankin ollaan. Maisemani vaihtuivat Amsterdamin kanavista Krunikan rantoihin ja merenlahtiin. Ihan helppo ei paluumuutto Helsinkiin ollut, mutta täällä sitä nyt lopulta ihmetellään ja yritetään taas sovittaa itseämme entisiin uomiin. Mutta ennenkuin solahdan takaisin tuttuihin rutiineihin, yritän hetken katsella ympärilleni avoimin silmin ja uteliain mielin. Tiedän, että tällaista mahdollisuutta ei luontevasti synny ihan pian uudelleen.

Mutta mutta. Lupasin kertoilla vähän varsinaisesta muutosta ja siitä kuinka kaikki lopulta sujui. Viimeksi jäin vuodattamaan kaappi-asioita, mutta toki paljon muuta oleellisempaakin mietittävää oli.


Kuin ihmeen kaupalla saimme ylimääräiset kalusteet ja tavarat myytyä tai toimitettua kierrätykseen. Erityisesti minua ilahdutti kun sattumalta kävi ilmi, että tuoleja ja terassin pöytää tuli noutamaan nuorimmaisemme entinen, nykyisin Amsterdamissa asusteleva, koulukaveri. Asia selvisi kun tarkkanäköinen nuori nainen äkkäsi eteisaulan seinältä valokuvan, jossa hymyili tutun näköinen tyyppi. Kyllä maailma on pieni! 

Varsinaisen muuttopäivän aamuna muuttofirman riuskat miehet saapuivat kuin tuulispäät ja pistivät hösseliksi. Keittiön ikkunasta kaikki pahvilaatikot ja isot kalusteetkin sitten taas laskettiin hissilavalla alas sellaisella ammattitaidolla, että meitä hitaampia hirvitti. Vaikka samaa tietä oli aikoinaan kaikki raijattu sisäänkin, olin jo unohtanut toimituksen lennokkuuden. Ihan käsittämätötä! Eniten minua hirvitti alhaalla kadulla soljuva polkupyörä- ja jalankulkuliikenne.  Ajoittain oli kyllä pakko sulkea silmät ja poistua takavasemmalle. Vahinkoja ei onneksi tapahtunut. Huh.

Seuraavana päivänä teimme sitten lopullisen muuttosiivouksen ikkunanpesuineen kaikkineen. Vuokraisännän edustaja kävi  tekemässä tällä kertaa sen lopullisen tarkastuksen ja näytti olevan tyytyväinen. Hän otti muutaman uuden valokuvan nyt tyhjästä asunnosta ja kirjasi kaiken taas uudelleen papereihinsa. Edellisellä tarkastuskerralla valokuviin tuli mukaan täyden jääkaappimme sisällys ja tiskikoneen likaiset astiatkin :-/

Nyt elämme pienoisessa jännityksessä, sillä vuokratakuun, eli kahden kuukauden vuokran, palauttamisesta ei ole vielä kuulunut mitään. Onneksi meitä oli etukäteen vähän varoiteltu homman mutkikkuudesta, joten vielä hermo kestää odottelua. Hollannissa vuokralaisen asema kyllä näyttää olevan koko lailla heikompi kuin täällä Suomessa.





Täällä olivat vuokralaiset tehneet olohuoneen seinään 12 jäätävää reikää, kun olivat kiinnittäneet valtavan kotiteatterilaitteiston paraatipaikalle, mutta siihen ei kuulemma meillä ole nokan koputtamista. Ei siis kannata syynätä tai valokuvailla isojakaan reikiä, koska asukkaalla on oikeus asua ja elää. No, pikku juttu, vaikka aluksi moiset holet hieman harmittivat. Meillä ei ollut aikaa nyt heti tehdä remonttia, joten reikien päälle on vain kehiteltävä jotain ripustettavaa. Grrrr. 

Muuttokuormamme matkasi kontissa Travemunden kautta viikon verran tänne Helsinkiin ja tavarat olivat säilyneet hienosti ehjinä. Jopa yksi kasvi reissasi pahvilaatikossa takaisin vanhaan kotiinsa. Vasta kotitalomme pihassa kuormaa purkaessaan muuttomies pudotti vahingossa yhden tietokoneen näytön maahan ja siitä meni kulma aika pahasti kurttuun. Vakuutus korvannee vahingon, joten vähällä päästiin. 

Täytyy kyllä nostaa hattua noille ammattilaisille molemmissa päissä. Osasivat hommansa ja olivat tosi ripeitä. Tavaroiden paikoilleen saaminen sen sijaan ei meiltä ole sujunut aivan yhtä nopeasti, mutta hyvässä vaiheessa jo ollaan siinäkin. Muutamaa uutta hankintaa joudumme vielä odottelemaan, mutta kodilta tämä jo tuntuu. On oikeastaan aika paljon helpompaa sijoitella vaikkapa keittiössä astioita ennalta tutuille hyllyille. Tosin yritin katsella keittiötäkin uusin silmin, ettei jäisi vaihtoehtoiset mahdollisuudet huomaamatta.


Koti oli siis vanha tuttu neljän vuoden takaa ja niin moni muukin asia täällä. Olin tietysti osannut (itseni tuntien) varautua myös marraskuuhun, mutta kaikesta psyykkaamisesta huolimatta se on kuitenkin ollut minulle vaikein asia koko tässä ruljanssissa. Pimeys ja harmaus iskivät vasten kasvoja kuin märkä rätti. Vaikka tiesin, että pimeys on ollut minulle aina hankala juttu, en muistanut että se voi olla näin vaikeaa. 






Amsterdamiin muuttaessa juuri marraskuun valoisuus oli minulle se suurin ilon ja riemun aihe. Muutto ajoittui silloin täsmälleen samaan aikaan. Haukoin vain henkeäni enkä ollut uskoa todeksi sitä valon määrää, joka tulvi keittiön kattoikkunasta sisälle.


No, nyt siis toisinpäin. Toki tiedän, että on typerää ja turhanpäiväistä valittaa valon puutteesta ja harmaudesta, kun asiat oikeasti ovat hyvin ja minua ihan nolottaa koko juttu. Ajattelin nyt kuitenkin olla rehellinen tässäkin asiassa; miksi esittäisin tekopirteästi muuta. Pimeys on ihan kamalaa.





Ja ihan ilman tekopirteyttä voin kai varovasti ajatella, että nyt on sitten heti aluksi koettu se kamalin vuodenaika ja tästä eteenpäin voin alkaa odotella ensin joulun valoja ja sitten kevättalven aurinkoa. Vaikka varsinkin auringon odottelu tuntuu kyllä hir-vit-tä-vän kaukaiselta. No lämmintä onneksi on.

Ehkä joku huomasikin, että olen blogin nimeen lisännyt sanan Krunikka kuvaamaan muuttunutta maisemaani. Amsterdamin kanavat vaihtuivat nyt Kruununhaan rantoihin ja merenlahtiin.  


 Vähän jännittää, kuinka nopeasti taas totun tähän suomalaiseen meininkiin ja lakkaan huomaamasta niitä monia pikantteja kummallisuuksia, joita ulkosuomalaisena aloin vuosien kuluessa panna merkille suomalaisessa elämänmenossa. Yritän kulkea valppaana ja kirjailla mieleen nousevia huomioitani tänne blogiinkin. Tosin vähän arveluttaa, sillä moni kokee ihmettelyn vähän loukkaavana. Tietysti olen itse ollut suurimman osan elämästäni vahvasti mukana suomalaisessa menossa ja siksi myös koen yhä monet kummallisetkin asiat hyvin omiksi ja tutuiksi. Neljässä vuodessa en usko niin kovin paljon muuttuneeni. Luullakseni. No, aika näyttää.



Tämän postauksen kuvat otin keskiviikon keskipäivän kävelyllä Kaisaniemenlahdella ja Töölönlahdella.  

Nyt kaikille teille mielen sisäistä valoa marraskuun muuten niin harmaaseen maisemaan. Ja halit.

Terkuin, 
Leena