Kalmin jalanjäljillä Niagaralla

Niin siinä sitten kävi, että erinäisten pohdiskelujen ja vaakakuppien kallistelun jälkeen päädyin siihen, että lähdin K:n mukaan Kanadan reissulle. Vaakakupeissa painoivat toisella puolella pitkähkö lentomatka ja kuuden tunnin aikaerorasitus ja vaihtoehtoisesti toisessa mittakupissa parin viikon yksinolo täällä kotona (kun K olisi maailmankongressissaan Kanadassa) tai lento Suomeen sukulaisten ja ystävien huollettavaksi. Tarkkailtavana tai huollettavana oleminen kuulosti huonoimmalta vaihtoehdolta, koska yleensä kiusaannun kovasti kaikenlaisesta hössötyksestä. 

Kun kardiologi sanoi, että tällä hetkellä olemassa olevien tietojen perusteella kukaan ei voi sanoa kuinka todennäköinen uusi tajunnan menetys voisi olla ja että yksinolo on ehkä kuitenkin kaikkein riskaabeleinta, päätös mielessäni kypsyi aika nopeasti. Tunsin oloni ihan hyväksi ja luotin siihen, että saan tarvittaessa apua Kanadassakin. Ja kun tulevat tutkimuksetkin oli Amsterdamissa ajoitettu vasta juuri juhannuksen alle, niin siinä se. Kanada, tai oikeastaan hyvin pieni pala valtavasta alueesta, odotti tätä reissaajaa.

Jo kevättalvella suunnittelimme tätä matkaa

Lensimme Torontoon ja asetuimme keskustassa sijaitsevaan hotelliin. Se tulikin olemaan kahdeksan päivän ajan tukikohtamme, josta oli hyvä tutustua kaupunkiin ja vähän sen ympäristöönkin. Ensimmäisen kokonaisen päivän minä sain totutella aikaeroon ja lepäillä tutustuen vain ihan lähikulmiin. Laitan varmasti joitain kuvia myöhemmin myös Torontosta, mutta nyt postailen lähinnä seuraavan päivän retkestä Niagaralle. K:llakin oli silloin vapaapäivä ja olimme varanneet paikat koko päivän kestävälle bussiretkelle katsomaan tuota yhtä maailman suosituimmista nähtävyyksistä.

Vaikka Niagaran putoukset eivät ole millään maantieteellisellä mitalla mitattuna maailman suurimmat, ne ovat kiistatta maailman kuuluisimmat putoukset. Yli 10 miljoonaa matkailijaa vierailee alueella joka vuosi. Putoukset sijaitsevat Niagarajoessa Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla. Matkaa Torontosta on n.120 kilometriä. Kirkkaalla ilmalla Toronton korkeasta näkötornista voi kuulemma nähdä Niagaranputouksilta nousevan vesihöyryn.

Kun reilut 12 000 vuotta sitten Pohjois-Amerikan päällä ollut paksu mannerjää alkoi sulaa, Suurten järvien alueella syntyneet sulavesivirrat suuntautuivat kohti merta. Lisäksi jään painon vähetessä maa alkoi hitaasti kohota. Virtaava vesi kulutti kallioperää, joka koostui miljardien vuosien aikana syntyneistä kovuudeltaan erilaisista kivilajeista. Niagarajoen vesi kuluttaa heikompaa kiviainesta kovemman kiven kuluessa hitaammin. Joki virtaa Eriejärvestä pohjoisessa sijaitsevaan Ontariojärveen ja järvien välisestä korkeuserosta johtuen niiden väliin on syntynyt kaksi tai kolme putousta, laskutavasta riippuen. 

Putoukset eivät ole aina sijainneet täsmälleen sillä paikalla, missä ne nyt vyöryvät, vaan esimerkiksi viimeisen 250 vuoden aikana putousten paikka on siirtynyt pohjoisesta etelään n 865 metriä ja eroosio jatkuu edelleen. Vaikka nykyään putousten eroosiota kontrolloidaan yläjuoksun voimaloiden avulla, vieläkin pääputous liikkuu n. 3 cm joka vuosi.

Kuten jo kerroinkin, putouksia on kaksi tai kolme: Hevosenkenkäputous ja Amerikkalainen putous sekä Morsiushuntuputous. Hevosenkenkäputous on Kanadan puolella ja Amerikkalainen putous ja sen osanen eli Morsiushuntuputous Yhdysvaltojen puolella. Putouksia voi ihailla molempien maiden puolelta, mutta kuulemma vain Kanadan puolelta näkee ne kaikki kunnolla.

Tässä vielä videopätkä Amerikkalaisesta putouksesta K:n ikuistamana.

Ja tässä Hevosenkenkäputous

Me halusimme saada kunnon tuntuman ja rannalta katselemisen lisäksi lähdimme suositulle laiva-ajelulle. Pikkuinen purkki kuskaa halukkaat (tietysti lipun lunastaneet) niin lähelle putouksia kuin turvallisuus sallii. 

Yläjuoksulta kuvasimme tyrskyissä ponnistelevaa laivaa. Tuolla mekin hetki sitten seilasimme.

Matkustajille jaetuista sadeviitoista huolimatta kastuimme melko mukavasti kun emme malttaneet pysyä laivan sisätiloissa, vaan ihmettelimme veden mahtavaa kohinaa ja jylyä laivan kannelta. Kameranikin sai oikein kunnon lorauksen vettä ja vähintään linssi oli koko ajan pisaroiden täplittämä. Kokemus oli hieno ja vaikka pikkuiset laivat täyttyvät turisteista lähes ääriään myöten,  suosittelen muillekin paikalla vieraileville ehdottomasti laiva-ajelua. Jonot kulkivat nopeasti ja homma oli muutenkin hoidettu todella sutjaksti. Ryysistä ei edes huomannut (ja se on kyllä meikeläiseltä aika paljon sanottu!). Sadetakit vain räpsättivät tuulessa, silmälaseja oli kuivailtava tämän tästä ja putousten alla oli keskityttävä pitämään suu kiinni, ettei olisi joutunut pärskimään vettä. Lokitkin kaartelivat joka puolella napsien putouksista putoilevia kaloja. Ei siinä ollut aikaa muista turisteista häiriintyä.

Sadetakkien räpsätystä vesisuihkussa


Putouksilla olisi ollut myös mahdollisuus hypätä helikopterin kyytiin ja katsastaa maisema yläilmoista. Ja vielä kolmantena vaihtoehtona olisi ollut kävely yhden putouksenosan alle katselemaan vyöryvän veden voimaa siitä näkövinkkelistä. Kaikki vaihtoehdot olivat houkuttelevia, mutta koska meidän oli mahdutettava retkipäivään myös lounas, eikä aikaa siten ollut määrättömästi, meille riitti tuo mainitsemani laivaristeily vesiputousten juurelle. Putousalueelta lähtiessä pysähdyimme vielä Hevosenkenkäputouksen yläjuoksulle katselemaan ja kuvailemaan näkymää. Valtavat vesimassat ja tiheät vesihöyrypilvet putousten yllä olivat vaikuttavia sieltäkin katsottuna.

Tuoone putouksen taakse olisi päässyt myös kurkkimaan.

Sain muuten kuulla, että yllättäen Suomella on hauska yhteys Niagaran putouksiin. Enkä nyt tarkoita Suomi 100 -juhlan kunniaksi järjestettyä sinivalkoiseksi valaisemista viime vuoden itsenäisyyspävänä. Nimittäin suomalainen löytöretkeilijä Pehr Kalm päätyi historiankirjoihin 1700-luvulla Niagaran putousten ensimmäisenä tieteellisenä dokumentoijana. Kalm oli kasvitieteilijä, joka päätettiin lähettää tutkimusmatkalle Pohjois-Amerikkaan. Manner oli tuolloin vielä suurelta osin tuntematon ja vaarallinenkin. Alueella oli levottomuuksia, joihin oli houkuteltu mukaan myös paikallisia intiaaniheimoja. Meno oli ajoittain hurjaa ja uudisraivaajiakin kuulemma tapettiin joten siellä liikkuminen vaati varmasti tietynlaista seikkailunhalua ja rohkeutta. 

Nuori Kalm oli kuullut puhuttavan alueen suurista putouksista, joita intiaanit kutsuivat Niagaraksi ja lähti innokkaasti tutkimaan aluetta. Kasvien keruun ohella hän teki näistä valtavista putouksista kenttämittauksia ja ensimmäisenä antoi niille mittasuhteet. Tästä tieteellisestä kuvauksesta kirjoitettu artikkeli löysi tiensä moniin lehtiin ympäri maailman ja oli siten ensimmäinen tieteellinen kuvaus Niagarasta. Maailmalla Kalm tunnetaankin kuulemma kuuluisimpana suomalaisena löytöretkeilijänä. Suomessa tyyppi taitaa olla melko tuntematon. Ainakaan minä en ollut hänestä koskaan aikaisemmin kuullut.

Sen sijaan olen joskus kuullut kerrottavan tarinoita melkoisista huimapäistä, jotka ovat seikkailleet Niagaranputouksilla 1800-luvulla mm. hyppäämällä Niagaraan korkkiliivit yllä, tynnyrissä tai pelkässä uima-asussa tai sitten tanssineet nuoralla putouksen yläpuolella. Jotkin uskalikkojen yrityksistä ovat päättyneet onnellisesti, mutta aika usein myös huonosti. Sympaattiselta kuulosti tarina 63-vuotiaasta opettajattaresta, joka laski putouksesta tynnyrin sisässä. Tynnyrin pohjaan oli kuulemma kiinnitetty alasin painoksi. Rouva selvisi reissusta muutamalla ruhjeella, mutta alas selvittyään hän kuului todenneen, että menisi mieluummin kuolemaan tykkitulen eteen kuin teksisi saman uudelleen. 

Tässä yksi tynnyri... ei kun huimapää seikkailemassa

Lähes 100 ihmistä on tiettävästi mitellyt taitojaan tai onneaan Niagaran putouksissa jylläävien luonnonvoimien kanssa ja luin vielä jostain, että noiden seikkailijoiden lisäksi todella monia ihmisiä on hypännyt putouksiin itsemurhatarkoituksessa. Joka tapauksessa nykyisin kaikista uhkarohkeista yrityksistä rangaistaan kunnon sakoilla. Joskus viranomaiset saattavat tosin tehdä poikkeuksen ja myöntää seikkailulle luvan, kuten kävi eräälle kuuluisan sirkussuvun vesalle, joka käveli jokunen vuosi sitten köyttä pitkin putouksen yli. Tekoa sponsoroiva TV-yhtiö tosin vaati turvaköyden käyttöä.

Vaikka Niagaranputoukset ovatkin monien romanttisten häämatkojen kohteena, sellaisena en Niagaranputouksia niinkään näkisi (aikamoisen hulinan ja turistipaljouden vuoksi), mutta muuten kyllä hieno paikka. Ehdottomasti. Sillä mikään kuva, maalaus tai sanallinen selostus ei ole onnistunut ainakaan minulle välittämään sitä todellista tuntua hurjasta, jyrisevästä ja voimalla ryöppyävä vedestä.

Täällä Amsterdamissa ripsotteli tänään aamupäivällä vähän vettä taivaalta, mutta muuten on hyvin rauhallista.

Suloista Juhannuksen odotusta Suomeen!

Tot ziens!
Leena