Kävelyllä kotinurkilla osa 4. Anatomiaa, fysiologiaa ja hulinaa

Reilu viikko sitten kävelimme myöhään illalla Sompasaaresta kotiin päin kohti Kruununhakaa. Kello oli jo vaikka mitä, mutta hidastelimme, tunnelmoimme ja nautimme valoisan yön kuutamosta, mustarastaan vähitellen hiipuvasta laulusta, syreenien ja tuomien tuoksusta ja hiljenneestä kaupungista. Voi että kuinka tykkäänkään Helsingistä valoisina kesäöinä ja aikaisina aamuina. Olen tylsän vähän niin iltavirkku kuin aamuvirkkukaan, mutta joskus ylitän itseni ja nautin juuri näistä ihanista hetkistä, jolloin  tämä rakas kotikaupunkini on parhaimmillaan: hiljaisena ja tilaa antavana. Ihan parasta!

Hakaniemen rannasta katsottuna Krunikan pohjoisin osa eli Siltasaarenranta näytti uskomattoman kauniilta heijastuessaan salmen lähes tyynestä veden pinnasta.

Kirjatyöntekijönkadun talorivistö

Tuo tavallisen näköinen talorivistö näytti kyllä parhaan puolensa vaaleanpunaisessa hehkussa. Kuvassa vasemmalle jää Hakaniemensilta joka siis yhdistää Pohjoisrannan ja Sörnäisten rantatien. Sitä pitkin kulkee päivisin raskastakin liikennettä, mutta nyt liikenne oli harventunut satunnaisiksi köröttelijöiksi. Reunimmaisena oikealla näkyy punatiilinen vanha fysiikan laitos. Hakaniemensillan ja fysiikanlaitoksen väliin jäävä talorivistö on Kirjatyöntekijänkadulla. Kirjatyöntekijänkatu 12:ssa (rivistössä toinen oikealta) on aikoinaan asustelleet mm. näyttelijät Kyllikki Väre ja Unto Salminen ja heidän poikansa Esko Salminen, kirjallisuudentutkija Eino Krohn ja taidegraafikko Erkki Tanttu.

Esko Salminen on Vanhinta Helsinkiä-kirjassa kertonut, että Siltavuoren ranta oli kiva paikka asua. Siinä oli pieni puisto ja halkopinot rannassa. Lähellä olivat jyrkät kalliot, jotka nyt on aidattu. Rannassa oli myös mainio jalkapallokenttä, joka katosi kun uusi silta Hakaniemeen rakennettiin. Hän kertoo myös päässeensä vanhempiensa kanssa sunnuntaisin syömään naapuritaloon Kirjan ravintolaan. Se oli taiteilijaravintola ja näyttelijävanhemmat kävivätkin siellä usein.

Kirjan talo

Kirja-ravintola sijaitsi siis aivan Salmisten naapurissa. Talo on rakennettu 1935 puretun Kirjapainajain yhdistyksen vanhan puutalon paikalle. Uuteen taloon rakennettiin kokoustiloja, asuntoja yhdistyksen jäsenille ja ravintola. 

Talo oli alusta lähtien mukana monessa kulttuurihankkeessa. Siellä perustettiin 1936 vasemmistolainen kulttuuriyhdistys Kiila. Se oli Suomen Työväen Näyttämön kotiteatteri 1935-1939. Ryhmäteatteri esiintyi siellä 1970-luvulla. Juhlasalissa toimi 1960-luvulle asti Olavi Virran johtama levytysstudio Levytukku ja salissa tanssittiin silloin monena iltana viikossa. 

Kirjan ravintolasta tuli 1960-luvulla myös kaupungin intelligentsian kohtauspaikka. Kirjalla saattoi kuulemma kohdata kuuluisia kirjailijoita, vaikkapa Paasilinnan veljekset, Hannu Salaman ja PenttiSaarikosken. Itse en ole koskaan käynyt sisällä tuolla kuuluisassa ravintolassa ja nykyisin sinne ei varmaan edes olisi meikeläisellä menemistä. Kirjalla taitaa nimittäin toimia yksityinen klubi, jonka (reilusti) maksavat osakkaat voivat tuoda sinne omia vieraitaan. Kaupungilla olen kuullut kutsuttavan paikkaa Sikariklubiksi.

Siltavuorta toukokuun myöhäisillassa

Koko tuo kuvassa vasemmalla näkyvä korkea Siltavuori jyrkkine kallioineen oli vielä 1900-luvun alussa rakentamatta. Silloin siihen iski silmänsä Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto. Fysiologian laitos tarvitsi nimittäin rakennusmaata, sillä professoriksi valittu R. Tigerstedt oli ilmoittanut, ettei tule Tukkholmasta Helsinkiin, ellei laitokselle rakenneta uutta laboratoriota. 

Syrjäinen Siltavuori keksittiin hankkeelle erinomaiseksi paikaksi. Uusi laboratorio pystytettiin 1905 suoraan vankalle peruskalliolle, sillä tärkeissä laboratoriokokeissa rakenteet eivät saaneet täristä. Siltavuoren korkeimmalle huipulle nousi viisi vuotta myöhemmin myös punatiilinen fysiologian laitos, joka näkyi kauas Siltavuorensalmen yli. Ensimmäisen maailmansodan viivyttämänä anatomian laitos valmistui vasta 1928.

Vanha fysiikan laitos kohoaa majesteetillisena korkeimmalla kohdalla. Oikealla, hieman erillään 2005 valmistunut Minerva.

Noiden alkuvuosikymmenien aikana laitokset elivät vähän kuin omaa elämäänsä syrjässä kaupungin hulinoilta. Siltavuorella asui tuolloin lähinnä laitosten henkilökuntaa perheineen ja siellä 1940-50-luvuilla kasvaneet lapset ovat kertoneet, että heitä oli yhteensä parisenkymmentä ja piha-alue tuntui silloin olevan heidän omaa valtakuntaansa. Pihamailla kasvoi pähkinäpuita ja syreenejä ja talonmiesten ja vahtimestareiden rouvilla oli omat puutarhapalstat. Laitosten keskellä oli iso nurmikenttä, jolla pelattiin pesäpalloa ja lapsilla oli omat olympialaisensa. 

Enää Siltavuorella ei tietääkseni varsinaisesti asu ketään. Nyt jännittävät leikkikalliot on louhittu pois uudisrakentamisen tieltä ja niiden tilalle on noussut Minerva-talo, jonka kaksi alinta kerrosta louhittiin kallion sisään. Siltavuorella käyskentelee noin 4500 opiskelijaa, joista suuri osa lukee käyttäytymistieteitä. Fysiikan laitos on siirtynyt 1900-luvun lopussa Kumpulaan ja lääketieteelliset laitokset Meilahteen.

Itse muistan opiskeluajoilta istuneeni anatomian laitoksen vanhuuttaan natisevassa puolipyöreässä suuressa luentosalissa ja ihailleeni fysiologian laitoksen ulkoseinässä tuijottavaa Minervan pöllöä, joka tapitti pyöreillä silmillään Snellmanninkatua. Siellä se muuten istuu yhä edelleen vartioimassa. 

 Siltavuoren kupeessa Siltavuorenrantaa hallitsee Provianttimakasiini (proviant-sana tarkoittaa sekä ruotsin että saksan kielessä muonavaroja). Tuo entinen venäläisen sotaväen vanha muonamakasiini on nykyään Kansallisarkiston käytössä.

Provianttimakasiini. Taustalla em. yliopiston laitokset

Voi kun näistä kulmista tuleekin höpöteltyä pitkästi! Nyt olisi kuitenkin jo kipitettävä eteenpäin. En silti malta olla laittamatta tähän loppuun kuvaa uusista maailmanmestareista. Joukko nimittäin järjesti tuossa naapurin Kaisaniemessä mekoiset bileet maanantaina. Meille kotiin kuului kannattajien iloinen huuto ja laulu ja torvien toitotus. Oli ihan mahdotonta olla yhtymättä iloon. Onhan se kultamitali hieno saavutus. Onnea Leijonat!

Nyt kaikille kaunista Helatorstai-viikkoa!

Halit,
Leena

Rotinat ja poropeukalon mutakakku

Viikonloppuna osallistuimme onnelliseen tapahtumaan, jossa käväisimme katsastamassa suvun uusinta jäsentä: vain muutaman päivän ikäistä vauvaa. Ja vauvataloonhan on (ainakin karjalaisen perinteen mukaan) vietävä rotinoita. Olen huomannut, että tuo rotina-sana ei suinkaan ole kaikille tuttu, vaikka minulle tietämys on tainnut aikoinaan siirtyä jo äidinmaidossa; Äitini suku kun tulee karjalasta. Muistan kuinka Kerttu-mummoni aina tohotti rotina-rinkeleiden kanssa, kun sukuun saatiin uusi tulokas. 

Rotina on siis ruokatuominen vauvaperheeseen.

Varmasti muuallakin on samaan tapaan viety ruokatuomisia, vaikka rotinat-nimitystä ei olekaan ehkä käytetty. Alun alkaen oli kai tapana viedä vauvaperheeseen ruokaa, koska synnyttänyt äiti tarvitsi vahvistavaa ja ravitsevaa sapuskaa. Samalla haluttiin olla myös avuksi, jotta uuden äidin ei tarvitsisi kökkiä lieden ääressä, vaan hän voisi vähän pidempään keskittyä pienokaiseensa. Viemisinä saattoi olla kimpale kypsää lihaa, kananmunia, juustoa,  leipää tai muuta vahvaa ruokaa. Varsinkin sotien jälkeen tuomiset ovat kuitenkin tainneet olla enemmän sellaista kahvipöytäsorttia, jota on helppo nostella pöytään, kun uteliaita ja innokkaita vieraita saapuu huusholliin vauvaa ihastelemaan.

Perinne ei ehkä ole enää ihan yhtä tärkeä kuin ammoin, koska nykyisin usein onneksi myös perheen isä osaa hääriä lieden ääressä tai vähintäänkin kipaista Alepaan nappaamaan jotain känttyä tai jätskipaketin pakastealtaasta.

Minusta tuo perinne on kuitenkin kiva. Luulen myös, että moni nykyajan nuori perhe olisi ihan mielissään, jos tuomisina kakkuherkkujen lisäksi olisi muutakin pakastimen täytettä. Uusilla vanhemmilla on usein jonkin aikaa vuorokausirytmi sekaisin, unet vähissä ja muutenkin elämä vähän sumuista uuden tulokkaan vuoksi. Silloin voisi olla helpottavaa välillä  kaivaa pakastimesta vaikka anopin tekemää makaronilaatikkoa tai pussillinen sämpylöitä aamukahvipöytään.

Viime sunnuntaina pakkasimme siis mukaan ison kakkulaatikollisen leipomon karjalanpiirakoita, teimme valmiiksi kipollisen munavoita ja minä paistoin pikaisesti äidiltäni saadun ohjeen mukaisen mutakakun. Jos en ihan väärin muista, äiti oli tainnut napata reseptin jostain vanhasta Eeva-lehdestä (?). Alkuperäinen nimi taisi olla vain Helppo mutakakku. Kiitos vaan äiti, tätä onkin tehty jo aika monta kertaa myös ihan omaan kahvipöytään.

Laitan ohjeen tähän muistiin, jospa on joku muukin helpon ja nopean ohjeen tarvitsija täällä. Menet sitten rotinoille tai vain muuten tekee mieli jotakin nopeata tosi herkkua ilman vispaamisia, vatkaamisia tai muita kommervenkkejä, sen kuin vain sekoitat ja paistat! Helppoudesta johtuu myös itse antamani nimi: Poropeukalon mutakakku.

Poropeukalon mutakakku

150 g voita
2 dl sokeria
2 munaa
1 1/2 dl vehnäjauhoja
3/4 dl tummaa kaakaojauhetta
2 tl vaniljasokeria
1 tl leivinjauhetta

1. Kiinnitä leivinpaperi irtopohjavuoan pohjalle.

2. Sulata rasva miedolla lämmöllä kattilassa tai mikrossa. Ota kattila liedeltä. Sekoita sokeri rasvan joukkoon. Lisää munat.

3. Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää jauhoseos taikinaan. Sekoita sen verran, että taikina on tasaista.

4. Levitä taikina vuokaan. Paista 200 asteessa uunin alatasolla 15 - 20 minuuttia. Jätä kakku hieman taikinamaiseksi.

Jos käytän pientä irtopohjavuokaa (halkaisija 16,6 cm), ohjeen taikinamäärä on sopiva, mutta jos käytän isompaa vuokaani (halkaisija 24 cm), teen puolitoistakertaisen annoksen taikinaa.

Ihmeempiä leipurin taitoja ei tosiaankaan tarvita. Oikeastaan ainoa virhe, jonka tuossa voi tehdä, on pitää kakkua liian kauan uusissa, jolloin keskikohdan ihana tahmeus jää puuttumaan.

Tarjoa haalea kakku esim. lohkottujen mansikoiden ja vaniljajäätelön kanssa. 

Valmis kakku jäi eilen kuvaamatta, mutta marjat ja jäätelö kaunistivat lopputuloksen kahvipöytäkelpoiseksi. Ja sitäpaitsi,  kakku on ihan älyttömän hyvää ja siitä riittää kerralla aika pienikin siivu, koska se on täyttä tavaraa ;-). Ainakin meillä kaikki ovat tuosta kovasti tykänneet ja siltä näytti myös eilisillä rotinoilla.

Ihana aurinkoinen viikonloppu on takana ja edessä monin tavoin kiva, mutta samalla melko kiireinen viikko. Saapa nähdä, miten pitkään näitä helteitä riittää.

Iloa ja lämpöä sinunkin viikkoosi!
Leena 

Kevättä ihastuttavassa talvipuutarhassa

Nyt ei ollakaan hehkuttamassani Krunikassa, vaan pistäydytään kuin varkain Töölön kaupunginosan puolella, ihan Töölönlahden pohjukassa ja Stadikan kupeessa. Laittelen nyt näitä Helsinki-postauksia tulemaan ihan urakalla, koska joku innokas jo kyseli sellaisia suunnitellessaan kesä-Hesa-reissuja. 

Talvipuutarha on perustettu 1893 ja silloin se oli Helsingin ensimmäisiä mannermaisia nähtävyyksiä. Rakennuttaja oli J.J. af Lindfors, joka muuten rakennutti puutarhan ihan omalla kustannuksellaan ja lahjoitti sen Puutarhayhdistykselle. Rakentaminen kesti vain vuoden. 

Talvipuutarha oli tuolloin lähes ainoa nähtävyys Helsingissä ja siitä tuli heti erittäin suosittu. Kävijöitä oli kuulemma parhaimmillaan yli 5000 päivässä. Rakennuttaja-Lindforsin ehdoton ehto oli, että puutarhaan on kaikilla vapaa pääsy, aina. Ja niin on yhä tänäkin päivänä. Kaupunki osti Talvipuutarhan ja puutarhayhdistyksen muut rakennukset 1907.

Nykyiseen Talvipuutarhaan on hauska poiketa vaikka vain lyhyeksikin ajaksi lämmittelemään Töölönlahden viimasta ja ihmettelemään vihreyttä, veden solinaa ja kauniiden karppien uiskentelua sisäaltaassa. Aika usein olen kuullut kerrottavan, että paikka on mainio myös vaikkapa vähän erikoisempana treffi-paikkana. Kesällä pihassa on pieni kahvila ja myös puutarhan sisätiloissa on kivoja pieniä istuskeluryhmiä, joissa voi vaikka pakkasen paukkuessa ulkosalla nautiskella omia eväitään lähes trooppisessa lämmössä. Joka tapauksessa Talvipuutarha on siis ollut jo yli 120 vuotta kaupunkilaisten kohtauspaikkana kaikkina vuodenaikoina. 

Näkymä puutarhan portailta Töölönlahdelle päin. Kesällä edustalla kukkii n. 3000 ruusua!

Mahtavat ruusupenkit odottelevat vielä heinäkuuta

Talvipuutarhan edessä oleva, geometrista puutarhatyyliä edustava ruusutarha perustettiin 1924. Samaan kokonaisuuteen kuuluvat myös pihan harmaakiviset tukimuurit. Heinäkuun tienoilta pitkälle syksyyn loistavat upeat ryhmäruusuistutukset kaikkien ohikulkijoidenkin ilona. Puutarhassa kukkii kuulemani mukaan yli 3000 ruusua. 

Toki myös Talvipuutarhan varsinainen rakennus on jo ulkoa katsottuinakin mielestäni todella kaunis. Sen kantavat rakenteet ovat valurautaa ja sen kattoa kannattavat tyypilliset kaarikannattimet, ympyrän muotoiset kattotuolit. Kattolasitus on suora ja sillä vältettiin aikoinaan kaksoislasituksen ja kaarevuuden aiheuttamat rakenteelliset ongelmat.

Sisätiloissa onkin sitten paljon katseltavaa ihan ympäri vuoden. Varsinkin jouluna ja pääsiäisenä sisätilat ovat aina ihan erityisen hienossa kunnossa ja siksi moni helsinkiläinen hakeekin juhlatunnelmaa juuri tuolta talvipuutarhan näyttelystä, oli sitten kyse joulukukista ja kynttilöistä tai narsisseista ja muista kevätkukista. 

Talvipuutarhan arvokkain kasvi taitaa olla Aurora Karamzinin huvilasta 1917 siirretty kameliapuu, joka silloin oli ollut miehenkorkuinen. Tai tosiasiassa kamelioita oli ollut kaksi, mutta toinen kasveista on ilmeisesti kuollut, ehkä pakollisten remonttien aikana.Viimeisin suuri kunnostustyö puutarhassa oli vuosina 2010-2012. Remontin aikana kasvihuoneet oli suljettu, mutta paljon kasveja saatiin säästettyä, mm. toinen Auroran  kameliapuista. Myös kaktushuoneen kasvit ovat pääosin tallella. 

Nykyisin Talvipuutarhassa kasveja on paljon aiempaa vähemmän, eli vähän yli 200 erilaista, lähinnä Välimeren alueen kasvia. Niitä ei ole valittu tieteellisin perustein vaan esteettisyyden ja historiallisen kiinnostavuuden takia.

Keskellä olevassa Palmuhuoneessa viihtyvät palmujen lisäksi huonekuuset ja puutarhan vanhimmat kasvit, eli tuo yli 100-vuotias kameliapuu, jonka epäillään olevan vanhimpia koko Suomessa.

Länsisiivessä on kääpiöpalmuja, käpypalmu ja kuningasmagnolia sekä vanhan ajan huonekasveja. 

Kaktushuone on kaktusten ja mehikasvien valtakuntaa.

Anopinjakkara?

Agave

Nämä kaunokaiset olivat elegantteja ja sen näköisiä, että tiesivät itsekin kuuluvansa ihan omaan kastiinsa. Kauniita olivat.

cymbidium-hybridi

Venuksenkenkä

Upea Lumikuningatar ei ollut nyt kukassa, mutta sen kummalliset juurimöhkylät olivat hienosti näkyvissä

Kävin puutarhassa viimeksi toukokuun alkupuolella, ja silloin oli meneillään myös kaktusten kukinta. 

Talvipuutarhan takana yleisöltä vähän piilossa on Kaupunginpuutarha, jossa tuotetaan kukkia kaupungin omiin tarpeisiin. Ison puutarha-alueen kulmauksessa on myös ihastuttava Villa Jyränkö. .Kaksikerroksinen rapattu kivirakennus julkisivuineen ja pylväineen edustaa tyylillisesti kansallisromantiikkaa. Tuo kaunis villa on rakennettu 1909 silloisen kaupunginpuutarhurin virka-asunnoksi, mutta nykyisin sitä käytetään kokous- ja juhlatilana. Toukokuun alkupäivinä ihailin etenkin villan pihassa valkoisena hohtavaa, juhlallisen kaunista Japaninmagnoliaa. 

Kuten jo viime postauksessa totesin, kevät etenee hurjaa vauhtia ja selviä muutoksia näihin toukokuun alun kuviin verrattuna on maisemissa jo näkyvissä. Viikkoa tai paria aiemmin otetut valokuvat ovat mainioita silloin, kun kevään edistymistä on muuten vähän vaikea havaita.

Kaikille iloista keskiviikkoa ja jo toukokuun puoliväliä!
Terkuin,
Leena

Kävelyllä kotinurkilla, osa 3.Tervaa ja merituulta

Tänään Kruununhaan kaupunginosan kävelyretki tehdäänkin kapeiden kivisten katujen sijaan raikkaaseen merimaisemaan ja loikataan vaikka Liisankatua pitkin alas suoraan rantaan ja tervantuoksuun. Pidä huivistasi kiinni!

Krunikan itäreuna rajoittuu Pohjoisrantaan ja aina Korkeasaaren vesialueeseen asti. Sivumennen sanottuna olen oikeastaan vähän hämmentynyt ymmärrettyäni, että myös isoja vesialueita voi kuulua kaupunginosaan. 

Pohjoisrannassa sijaitsi jo 1700-luvulla Helsingin pääsatama.  Paikka oli mainio, koska se lepäsi mukavasti Katajanokan suojassa ja ranta oli riittävän syvä. Laivojen oli näissä olosuhteissa helppoa ja luontevaa kiinnittyä laituriin. Ensimmäinen pistolaituri paikalla on ymmärtääkseni ollut jo 1652. Kalastajat ja käsityöläiset alkoivat rakentaa sataman läheisyyteen, meren äärelle, pieniä puutalojaan jonkinlaiseksi rykelmäksi ja sitten 1800-luvun puolivälin jälkeen Pohjoisrantaan alettiin rakentaa myös komeita kivitaloja.

Helsinkiläisille tutun Halkolaiturin paikalla on ollut laivalaituri jo ainakin 1700-luvulta asti. Nykyinen T-muotoinen Halkolaituri rakennettiin valmiiksi 1889-1891 välisenä aikana. Laiturin kautta rahdattiin maihin muun muassa viiniä, suolaa, hedelmiä ja siirtomaatavaroita. Vähitellen Pohjoisrannan merkitys satamapaikkana kuitenkin väheni ja laivaliikenteen painopiste siirtyi muualle, koska Pohjoisranta oli jäänyt ilman tärkeää rautatieyhteyttä. 

Pohjoisrantaa Terviksesta zoomailtuna

Hauskana menneen ajan muistelona olen kuullut, että 1870-luvulla Pohjoisrannan jäälle avattiin luistinrata, josta tuli heti suosittu kohtauspaikka. Rataa reunustivat jäähän isketyt kuuset, joiden välissä iltaisin tuikkivat värilliset valot. Rantapaviljongissa myytiin hehkutettuja viinejä ja limonadia sekä piparkakkuja. Yhteisluisteluissa rata suorastaan vilisi nuorisoa, joka viiletti jäällä Kaartin soittokunnan tahdissa. Radalla luistellessa tavttiin mielitiettyjä ja solmittiin uusia tuttavuuksia. Huomasin muuten jossakin vanhan mainoksen, jossa ylistettiin tuota Helsingin Luistinklubin rataa. Siinä mainittiin, että soittoa on iltaisin 3 tai 4 kertaa viikossa ja radalle pääsi myös kävelemään 1 mk:n sisäänpääsymaksusta.

Luistelijoita tauolla Pohjoisrannan jäällä 1906. Kuva Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista, kuvaaja tuntematon

Vaikka samanlaista luistinrataromantiikkaa ei nykyisin enää olekaan koettavissa, juuri Halkolaituri vetää ainakin minua puoleensa. Suuntaan kengänkärkeni sinne aina kun aikaa on vähän, mutta silti mielen on vallannut vahva tarve kuunnella lokkeja, haistella tervan tuoksua ja ihastella tuulen ulinaa puupurjelaivojen mastoissa ja köysissä. Sellainen tarve ja kaihomieli iskee kummasti varsinkin keväisin.

Kruununhaan asukasyhdistys oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että Helsingin kaupunki teki vuonna 1991 päätöksen Halkolaiturin kunnostamisesta purjelaivojen käyttöön. Kolme vuotta myöhemmin laituri sitten vuokrattiin Helsingin Purjelaivasatamayhdistykselle, joka tarjoaa nyt satamapaikkoja ihastuttaville perinnelaivoille. Laiturilla pääsee siis katselemaan puisia purjelaivoja ja -veneitä, sekä muutenkin näkemään ja kokemaan lähietäisyydeltä purjehdus- ja laivaperinnettä. Siellä voi nähdä ison purjelaivan lähdön merelle tai purjeenlaskut ja laivan kiinnittymisen satamaan. 

Pohjoisrannasta kulkee myös pengertie läheiseen Tervasaareen. 

Nimensä saari on saanut sielä sijainneista tervan vientiä harjoittaneiden kauppiaiden tervavarastoista. Terva-aitat oli sijoitettu saarelle palovaaran vuoksi. Vuonna 1939 saari yhdistettiin mantereeseen Tervassaarenkannaksen välityksellä ja sen jälkeen kaupunki alkoi pitää aluetta varastonaan. Vielä 1960-luvun alussa lauta-aita sulki sinne johtavan kannaksen, sillä saari oli yhä varastoalue ja lumenkaatopaikka ja täynnä hylkytavaraa. 

Tervasaarenkannasta pitkin saareen pääsee kävellen, polkupyörällä ja autollakin parkkipaikalle asti.

Kruununhaka-Seura halusi kuitenkin pelastaa saaren ja siellä olevan purku-uhan alla olevan vanhan aitan parempaan käyttöön. Kaupunginosa oli nimittäin menettänyt palasen vuosisataista rauhaa ja idylliään, kun Pohjoisrannan upea lehmuskuja oli tuhottu joitakin vuosia aikaisemmin ja rantaan sen tilalle oli rakennettu leveä ja vilkas liikenneväylä. Kruununhakalaiset olivat uuden tien myötä menettäneet suositun virkistysalueensa meren äärellä. Tervasaaren pelastushanke onnistui ja 1960- luvun lopulla saareen perustettiin jo ensimmäinen kesäkahvila. 

Nykyisin krunikkalaiset ulkoilevat tällä pikkusaarellaan usein koirineen ja/tai lapsineen. Molempiin tarkoituksiin saarella on omat alueensa. Koirille on rannassa jopa hauska uimapaikka! 

Tervasaari onkin selvästi Krunikan keidas, muutenhan Kruununhaka on kaupunginosista vähiten vihreä, jos siis lasketaan viheralueiden määrä suhteutettuna asukaslukuun. 

Tervis on ihana piknik-paikka, mutta jos omat eväät ovat unohtuneet, saaressa voi nälän tai janon yllättäessä poiketa myös vanhassa aittarakennuksessa toimivan autenttisen ravintola Savun hämäriin sisätiloihin tai aurinkoiselle terassille. Juuri tarkistin asian ja huomasin, että tänä kesänä ravintolan kesäkausi alkaa 21.5. Viime vuosien suomenlomilla en Savussa ehtinytkään käydä, mutta tänä kesänä asia varmasti korjaantuu. Aiemmilta vuosilta muistan, että miljöö oli mukava, ruoka hyvää ja palvelu hitaanpuoleista. Onkohan tilanne yhä sama? Pitänee tarkistaa käytännössä tämänhetkinen tilanne. 

Savu vielä odottelee kesäkauden alkamista.

Toukokuun alkupuoliskolla saaressa on vielä ollut melko hiljaista, mutta aurinkoisina päivinä ainakin minä olen ehtinyt jo nauttia siellä vilakasta merituulesta, lokkien ja tiirojen huudoista, Katajanokalta näkyvien jäänmurtajien jämäkästä kauneudesta, mattolaiturin tunnelmasta, vastapäisen Korkeasaaren rantanäkymästä, tylyhköstä Merihaan siluetista ja Terviksen koirapuiston iloisista ja riehakkaista uimamaistereista. Tämä pikkuruinen saari on vaatimattomasta koostaan huolimatta ihana merellinen virkistäytymispaikka tällaiselle kantakaupungin maakravulle!! 

Purjevene lähdössä merelle . Taustalla Katajanokan jäänsärkijä Voima.

Merihaan (mielestäni vähän tyly) siluetti

Koirien uimaranta Tervasaaressa

Pohjoisrannasta olisi vielä monen monituista juttua kerrottavana, mutta olkoon tämä nyt tässä. Ehkä joskus myöhemmin lisää myös noista ihanista historiaa huokuvista taloista ja niiden asukkaista.

Tänään maanantaina, Kukan päivänä, mielessä pyörii vielä mennyt vilkas viikonloppu. Lauantai oli minulle mieluinen kurssi- ja koulutuspäivä ja eilinen sunnuntai vilahtikin sitten nopeasti vierailuineen, äitienpäiväbrunsseineen ja -lounaineen. Lämpimiä ajatuksia noiden ihanien hetkien järjestäjille! Kiitos. Olette rakkaita.

Nyt kaikille muillekin valoisaa maanantaita ja alkavaa viikkoa. Kevät on todella hyvässä vauhdissa, vaikka oikeasti lämpimät päivät ovat taas hetken antaneet odottaa itseään.

Ajatuksin,
Leena