Kävelyllä kotinurkilla, osa 5 Krunikan helmiä

Viime viikolla Hesarin jutussa tutkija Miika Norppa vastasi toimittajan kysymykseen: Miksi Helsingin uudet alueet eivät tunnu kaupungilta? Itse kyllä tässä kohtaa ehdin miettiä, että pitäisikö kaupungin aina jotenkin tuntua varsinaisesti kaupungilta, mutta ymmärrän kyllä toimittajan ajatuksen tuon kysymyksen taustalla. 

Vanhat perinteisesti rakennetut kaupunginosat sisäpihakortteleineen ovat nykyisin hyvin haluttuja ja samalla todella kalliita asuialueita. Kaikki halukkaat eivät näille alueille mahdu, ja lisää asuintilaa kaupunkiin siis tarvitaan. Vaikka Helsingin keskustan välittömään läheisyyteen on ihan vastikään rakennettu useampikin uusi asuinalue, esimerkiksi Kalasatama, Jätkäsaari, Sompasaari..., ne muistuttavat Norpan mukaan enemmänkin esikaupunkirakentamista kuin varsinaista kaupunkiympäristöä. 

Hänellä on myös huoli siitä, että nykyisillä rakentamismenetelmillä Helsingistä rakentuu jonkinlainen kertakäyttökaupunki. Rakennusten ei ole tarkoituskaan kestää kovin pitkään! Norpan mielestä nyt pitäisikin olla tarkkana ja rakentaa fyysisesti ja tyylillisesti kestävämpää.

Vaikka hän onkin sitä mieltä, että uusien kortteleiden ei tarvitse tuntua vanhoilta, voisimme hänen mielestään tässäkin ajassa silti ottaa mallia joistakin vanhoista kivoista ja viihtyisyyttä lisäävistä jutuista, kuten vaikkapa erkkereistä, torniaiheista, ornamentiikasta ja juhlavista porraskäytävistä. Myös paksut seinät ja leveät ikkunalaudat hän mainitsee tässä yhteydessä ja niille minäkin peukutan kovasti. 

Juttuaihe kiinnosti, koska olen viime aikoina miettinyt paljon asumista, arkkitehtuuria ja vähän taidettakin. Siksipä tartuin aiheeseen minäkin. Taas.Viimeksihän postailin Kirkkonummella sijaitsevasta Hvitträskistä ja sen ihastuttavasta art noveau / jugend-arkkitehtuurista.

Helsinki on maailman mitassa ainutlaatuinen jugendkaupunki - onhan täällä jugendrakennuksia peräti 600! Tämän tästä useiden Helsingin kaupunginosien kaduilla tulee vastaan iloittelevaa ja leikkisää arkkitehtuuria, eli keskiaikaisen näköisiä torneja, erikoisia kattoja ja koristeaiheita, viehättäviä ikkunoita ja ovisyvennyksiä sekä muotojen, materiaalien ja värien runsautta.

Art nouveau, Suomessa puhutaan usein jugendista, kehittyi Euroopassa 1800-luvun lopulla. Haluttiin irrottautua menneestä ja luoda parempi, tasa-arvoisempi ja kauniimpi maailma taiteen ja arkkitehtuurin keinoin ja vallalla olikin ennenkokematon kokeilunhalu. Joukko nuoria arkkitehteja heittäytyi innostuneena taisteluun uusien aatteiden puolesta. Vanhaa klassisten yksityiskohtien kuorruttamaa julkisivukoristelua pidettiin aikansa eläneenä ja tilalle haluttiin uusi, aito ja usein luontoaiheinen koristelu. Kaupunkikuvallinen ilme haluttiin valoisaksi ja sakarat, tornit, ulkonemat, erimuotoiset ja epäsymmetrisesti sijoitetut ikkunat ja luonnonkiven käyttö toivat uutta ja raikasta ilmettä kaupunkikuvaan. Suomessa jugendkauden merkittävin arkkitehtuuritoimisto oli Gesellius-Lindgren-Saarinen. Toimisto murtautui kansainväliseen tietoisuuteen Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljongilla vuonna 1900. 

Vuosi 1913 oli Helsingin rakentamisen huippuvuosi: asuntoja valmistui silloin Helsinkiin enemmän kuin muihin Suomen kaupunkeihin yhteensä. Koska Helsingin kiivain kasvuvaihe teollistumisen myötä ajoittui juuri tuohon vuosisadan vaihteeseen, täällä oli oiva maaperä uuden ajattelutavan arkkitehtuurille. Rakentamisen intensiivinen kausi päättyi Helsingissäkin äkillisesti ensimmäiseen maailmansotaan ja näin jugendinkin kukoistusaika oli hyvin lyhyt, vain 1895 - 1915, mutta se riitti jättämään jälkensä  kaupunkikuvaan. Onneksi! 

Art nouveauta on kutsuttu ensimmäiseksi aidosti kansainväliseksi taidesuuntaukseksi. Vaikka se eri maissa kehittyi vaihtelevissa olosuhteissa ja erilaisiksi versioiksi, sen perusta pysyi kuitenkin samana: innoitusta haettiin kasvi- ja eläinmaailmasta ja paikallisista materiaaleista luotiin ainutlaatuisia tyyliteltyjä muotoja ja kokonaistaideteoksia. Art nouveau kehittyi siis monissa Euroopan maissa omaleimaiseksi ja ainutlaatuiseksi. Suomessa juuri luonto ja myyttiset Kalevalaiset hahmot heräsivät eloon rakennusten seinäkoristeissa ja sisätilojen yksityiskohdissa. 

Tähän aiheeseen sopinee, että jatkan myös Krunikka-kierroksiani:

Kävelyllä kotinurkilla, Kruununhaan jugend-kierros alkakoon

Helsinki siis pursuaa ihastuttavia esimerkkejä tästä rakastetusta rakennustyylistä ja voinkin aloittaa tämän kaupunkikierrokseni kätevästi ihan kotinurkilta. Vaikka hienoja jugend-kaupunginosia on useita, Kruununhaka maastonmuotoineen on aikoinaan tarjonnut mahtavan alustan kekseliäälle rakennustaiteelle. Alueen vaihteleva, paikoin kallioinen maasto on pakottanut rakentamaan erikokoisia kortteleita ja poikkeamaan säännöllisestä ruutukaavasta. Tilanpuute ja vaikea maasto kannustivat kekseliäitä suunnittelijoita tuottamaan yksilöllistä arkkitehtuuria ja yllättäviäkin katunäkymiä.

Krunikan jugend-kierros kannattaa aloittaa syrjäiseltä, rauhalliselta Oikokadulta. Mielestäni Oikokadun ehdoton kaunotar on Valter Jungin ja Emil Fabritiuksen suunnittelema vanha keltainen koulu, Oikokatu 7, joka on rakennettu 1905. Alkuperäiseltä nimeltään se on Semigradskyn Pientenlastenkoulu. Mukava huomata, että myös lapsille haluttiin rakentaa kauniita tiloja! Ihana huuhkaja rakennuksen kulmassa tuo tullessaan tuulahduksen sekä kansansaduista että metsäluonnosta. 

Viereisen hienostuneen vihreän rakennuksen, Oikokatu 5, erkkereitä, torneja ja soikeita ikkunoita käyn usein ihailemassa iltalenkeilläni, koska ne näyttävät erityisen kauniilta kun hienoinen hämärä on laskeutunut kaduille ja ikkunoista loistaa lämpöinen tuikkiva valo. 

Vinosti vastapäätä sijaitsee yksinkertaisempi ja maanläheisempi, mutta ehkä juuri siksi niin kaunis rautatieläisten perustama asunto-osakeyhtiö Valo (Oikokatu 6-8).

Läheisen ja lähes yhtä rauhallisen Kristianinkadun pohjoislaidasta löytyy myös muutama helmi. Esimerkiksi Kristianinkatu 17, jonka porrashuoneen seinä vie ajatukset keskiaikaiseen kirkkoon. 

Kristianinkatu 7 - Välikatu 2 taas henkii keskieurooppalaista art noveauta ja ilmentää kaupunkihuvilan ideaa. Olen valokuvannut taloa aiemminkin ja etenkin sen räystäslistan runsasmuotoisesta köynnöskoristelusta kertoilin jo aiemmassa postauksessani. 

Vastapäätä, Välikadun toisella puolella, Kristianinkatu 5, on ihana roosanvärinen romanttinen asuinkerrostalo, jossa on keskiaikaisen linnan ja huvila-arkkitehtuurin piirteitä. Olenkin maininnut, että tämä talo oli aikoinaan myös suositun tv-julkkiksen, Teija Sopasen asuintalo.

Korttelin läpi Liisankadulle ulottuva Kulmakatu 4a:n (Liisankatu 11) julkisivuun tulee hauskaa elävyyttä ikkunoiden välissä kulkevista valkoisista klinkkerinauhoista ja ihananasta jugendille tyypillisestä orava-aiheisesta koristeesta oven yläpuolella.

Yksi omista suosikeistani on Liisankadun ja Meritullinkadun kulmassa kohoava vaalea talo, jossa on paksu linnamainen kulmatorni, erimuotoiset erkkerit ja elävästi ripotellut parvekkeet. Vaikka erilaisia yksityiskohtia on loputtomasti, yleiskuva on siitä huolimatta hyvin rauhallinen. Meritullinkadun puolella talossa on ihastuttava ulpukoiden kehystämä porttikäytävä.

Myöhäisjugendista hieno esimerkki on Liisankatu 12 sijaitseva Kalervo- niminen asuin- ja liikerakennus. Tämä 1908 valmistunut talo enteilee jo suoralinjaisempaa suunnitteluihannetta. Näyttävä kulmarakennus!

Päätän Krunikan kierrokseni tällä kertaa tähän. Päätä ja kinttuja väsyttää ja jätän myös teidät lepuuttamaan jalkojanne (tai istumalihaksianne) ja jatkanen kierrostani joskus myöhemmin. Krunikassa ja myös varsinkin Katajanokalla ja Kaartinkaupungissa on rakennuksissa paljon hauskoja yksityiskohtia, joita olisi kiva yhdessä ihmetellä. Olen monta kertaa itsekseni miettinyt, että katse kannattaa kaupungissakin joskus nostaa katutasoa ylemmäksi. Siellä saattaa lymyillä ilahduttavia yllätyksiä vaikka kuinka paljon.

Toivottavasti joku muukin kuin minä jaksaa innostua yli sata vuotta vanhoista talokaunottarista. Mahtavaa, että ne ovat kestäneet aikaa ja että niitä korjataan ja uudistetaan varoen ja hellyydellä. 

Mukavaa syyskuista viikkoa ja iloinen ajatus kaikille,

Leena


P.S. Tutustuessani Helsingin jugendiin, olen noukkinut tietoja Helsingin Kaupunginmuseon julkaisusta Arkkitehtuuriopas, Helsingin jugend

Kukkametsä

Ihanaa, kesä on taas täällä!! Kun aamun ukkoset eilen olivat hellittäneet, alkoi lämpö hiipiä kuin varkain ja matkalla kotiin viiden maissa, metrossa sai jo hikoilla ihan kunnolla. Ilta sisätiloissa tuntuikin vähän tukalalta ajatukselta ja teki vielä mieli  lähteä ulos ja jonnekin varjoisaan siimekseen rentoutumaan päivän touhuista ja vähän puhaltamaan ja vilvoittelemaan. 

Koska tiesin, että aika oli juuri sopiva kukkavyöryn kuvailemiseen, köröttelimme Haagaan alppiruusupuistoon tai lyhyemmin rodopuistoon. Osasimme jo ennalta odottaa, että joku muukin on ehkä keksinyt saman vilvoittelukohteen, mutta silti vähän yllätyimme porukan määrästä. Onneksi puisto imaisee hienosti isonkin kävijäjoukon ja saimme kuvailla kukkivia alppiruusuja ihan sopuisasti muiden väri-ilottelusta innostuneiden kanssa. Toki zoomailu oli hiukan hankalaa, koska en halunnut ikuistaa kovin montaa puistokävijää omiin kuviini.

Minulla on joskus muinoin ollut omalla takapihallamme pari aika isoksikin kasvanutta alppiruusua, mutta ne eivät kyllä olleet mitään verrattuna näihin rodopuiston mahtaviin jättiläisiin.

Värejä ja lajikkeita on tuolla uskomaton määrä ja hehkua lisäävät  samaan aikaan kukoistavat atsaleat. En muistanutkaan, että atsaleat  tuoksuvat todella vahvasti. En tykkää kovin voimakkaista ja makeista kukkaistuoksuista, ainakaan sisällä, mutta ulkona rakastan syreenien, kielojen ja muidenkin alkukesästä kukkivien kasvien tuoksua. Hollannissa kevätkukkien joukkoon muuten kuuluivat myös hyasintit, joiden ihana tuoksu leijaili hyasinttipeltojen yllä. Niin siellä kuin Suomessakin ulkoilma onneksi laimentaa vahvat odöörit juuri sopiviksi. 

Tutkin vähän noiden kasvien taustaa ja luin, että Alppiruusut kuuluvat kanervakasvien heimoon ja atsaleat ovat niiden lähisukulaisia. Lajeja tunnetaan 600-1000. Helpoin tapa erottaa atsalea ja alppiruusu toisistaan on se, että odottaa talvea ja katsoo mitä tapahtuu. Atsalea pudottaa lehtensä talveksi, mutta alppiruusu sen sijaan on ikivihreä. Alppiruusun nimi tulee kreikan kielen sanoista rhodo, ruusu ja dendron, puu. Nimestään huolimatta alppiruusu ei ole mitään sukua ruusukasveille.

Ensimmäisiä alppiruusuja on tuotu Suomeen tiettävästi joskus 1950-luvulla, mutta nuo lajit olivat kovin arkoja eivätkä kai oikein kestäneet Suomen talvea. Nykyisin on kehitetty alppiruusu-lajikkeita, jotka pärjäilevät Oulunkin korkeudella. 

Tämän Haagan rodopuiston tarina alkaa jostain 70-luvulta. Helsingin yliopiston kasvinjalostustieteen laitos käynnisti vuonna 1973 jalostusohjelman, jonka tarkoitus oli kehittää talvenkestäviä alppiruusuja. Laitoksella oli 3000 alppiruusun tainta, mutta heiltä puuttui sopiva istutuspaikka. Alppiruusut pitävät happamesta maaperästä ja lopulta sellainen löytyi männikköiseltä suoalueelta suopursujen keskeltä Etelä- ja Pohjois-Haagan välistä.

Jos olet puistossa ensimmäistä kertaa, voin vakuuttaa, että hämmästyt. Atsaleat ja alppiruusut leviävät viidakkomaisesti kauniiden mäntypuiden suojassa. Näky on lähes uskomattoman taianomainen, kuin satukirjasta! Ja tuoksu on huumaava; rododendroneita, atsaleoja, suopursuja, havupuita, saniaisia... Linnut laulavat ja ihmiset käyskentelevät pitkospuilla valtavien kukkapensaiden väleissä, ihmettelevät, haistelevat, valokuvaavat ja nauttivat tuosta kukkivasta viidakosta.

Tuttu suopursukin viihtyy puistossa

Siis todella hieno retkikohde! Ainoa haittapuoli, ja samalla olennainen osa ihanuutta, on kukinnan lyhyt aika. Tavallisimmin kesäkuun alku aina kuun puoleen väliin asti on parasta kukinta-aikaa. Hieman vaihtelua toki on, kevään ja alkukesän ilmat kun voivat olla aika vaihtelevia. Mutta siis tarkkana pitää olla!

Oletko sinä ehtinyt nauttia alkukesän kukkaloistosta ja humalluttavan makeasta tuoksusta?

Kesäistä keskiviikkoa ja aurinkoista helluntaita sitten sunnuntaina!


Leena

P.S. Nuo hienot panoramakuvat ovat K:n käsialaa

Kävelyllä kotinurkilla osa 4. Anatomiaa, fysiologiaa ja hulinaa

Reilu viikko sitten kävelimme myöhään illalla Sompasaaresta kotiin päin kohti Kruununhakaa. Kello oli jo vaikka mitä, mutta hidastelimme, tunnelmoimme ja nautimme valoisan yön kuutamosta, mustarastaan vähitellen hiipuvasta laulusta, syreenien ja tuomien tuoksusta ja hiljenneestä kaupungista. Voi että kuinka tykkäänkään Helsingistä valoisina kesäöinä ja aikaisina aamuina. Olen tylsän vähän niin iltavirkku kuin aamuvirkkukaan, mutta joskus ylitän itseni ja nautin juuri näistä ihanista hetkistä, jolloin  tämä rakas kotikaupunkini on parhaimmillaan: hiljaisena ja tilaa antavana. Ihan parasta!

Hakaniemen rannasta katsottuna Krunikan pohjoisin osa eli Siltasaarenranta näytti uskomattoman kauniilta heijastuessaan salmen lähes tyynestä veden pinnasta.

Kirjatyöntekijönkadun talorivistö

Tuo tavallisen näköinen talorivistö näytti kyllä parhaan puolensa vaaleanpunaisessa hehkussa. Kuvassa vasemmalle jää Hakaniemensilta joka siis yhdistää Pohjoisrannan ja Sörnäisten rantatien. Sitä pitkin kulkee päivisin raskastakin liikennettä, mutta nyt liikenne oli harventunut satunnaisiksi köröttelijöiksi. Reunimmaisena oikealla näkyy punatiilinen vanha fysiikan laitos. Hakaniemensillan ja fysiikanlaitoksen väliin jäävä talorivistö on Kirjatyöntekijänkadulla. Kirjatyöntekijänkatu 12:ssa (rivistössä toinen oikealta) on aikoinaan asustelleet mm. näyttelijät Kyllikki Väre ja Unto Salminen ja heidän poikansa Esko Salminen, kirjallisuudentutkija Eino Krohn ja taidegraafikko Erkki Tanttu.

Esko Salminen on Vanhinta Helsinkiä-kirjassa kertonut, että Siltavuoren ranta oli kiva paikka asua. Siinä oli pieni puisto ja halkopinot rannassa. Lähellä olivat jyrkät kalliot, jotka nyt on aidattu. Rannassa oli myös mainio jalkapallokenttä, joka katosi kun uusi silta Hakaniemeen rakennettiin. Hän kertoo myös päässeensä vanhempiensa kanssa sunnuntaisin syömään naapuritaloon Kirjan ravintolaan. Se oli taiteilijaravintola ja näyttelijävanhemmat kävivätkin siellä usein.

Kirjan talo

Kirja-ravintola sijaitsi siis aivan Salmisten naapurissa. Talo on rakennettu 1935 puretun Kirjapainajain yhdistyksen vanhan puutalon paikalle. Uuteen taloon rakennettiin kokoustiloja, asuntoja yhdistyksen jäsenille ja ravintola. 

Talo oli alusta lähtien mukana monessa kulttuurihankkeessa. Siellä perustettiin 1936 vasemmistolainen kulttuuriyhdistys Kiila. Se oli Suomen Työväen Näyttämön kotiteatteri 1935-1939. Ryhmäteatteri esiintyi siellä 1970-luvulla. Juhlasalissa toimi 1960-luvulle asti Olavi Virran johtama levytysstudio Levytukku ja salissa tanssittiin silloin monena iltana viikossa. 

Kirjan ravintolasta tuli 1960-luvulla myös kaupungin intelligentsian kohtauspaikka. Kirjalla saattoi kuulemma kohdata kuuluisia kirjailijoita, vaikkapa Paasilinnan veljekset, Hannu Salaman ja PenttiSaarikosken. Itse en ole koskaan käynyt sisällä tuolla kuuluisassa ravintolassa ja nykyisin sinne ei varmaan edes olisi meikeläisellä menemistä. Kirjalla taitaa nimittäin toimia yksityinen klubi, jonka (reilusti) maksavat osakkaat voivat tuoda sinne omia vieraitaan. Kaupungilla olen kuullut kutsuttavan paikkaa Sikariklubiksi.

Siltavuorta toukokuun myöhäisillassa

Koko tuo kuvassa vasemmalla näkyvä korkea Siltavuori jyrkkine kallioineen oli vielä 1900-luvun alussa rakentamatta. Silloin siihen iski silmänsä Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto. Fysiologian laitos tarvitsi nimittäin rakennusmaata, sillä professoriksi valittu R. Tigerstedt oli ilmoittanut, ettei tule Tukkholmasta Helsinkiin, ellei laitokselle rakenneta uutta laboratoriota. 

Syrjäinen Siltavuori keksittiin hankkeelle erinomaiseksi paikaksi. Uusi laboratorio pystytettiin 1905 suoraan vankalle peruskalliolle, sillä tärkeissä laboratoriokokeissa rakenteet eivät saaneet täristä. Siltavuoren korkeimmalle huipulle nousi viisi vuotta myöhemmin myös punatiilinen fysiologian laitos, joka näkyi kauas Siltavuorensalmen yli. Ensimmäisen maailmansodan viivyttämänä anatomian laitos valmistui vasta 1928.

Vanha fysiikan laitos kohoaa majesteetillisena korkeimmalla kohdalla. Oikealla, hieman erillään 2005 valmistunut Minerva.

Noiden alkuvuosikymmenien aikana laitokset elivät vähän kuin omaa elämäänsä syrjässä kaupungin hulinoilta. Siltavuorella asui tuolloin lähinnä laitosten henkilökuntaa perheineen ja siellä 1940-50-luvuilla kasvaneet lapset ovat kertoneet, että heitä oli yhteensä parisenkymmentä ja piha-alue tuntui silloin olevan heidän omaa valtakuntaansa. Pihamailla kasvoi pähkinäpuita ja syreenejä ja talonmiesten ja vahtimestareiden rouvilla oli omat puutarhapalstat. Laitosten keskellä oli iso nurmikenttä, jolla pelattiin pesäpalloa ja lapsilla oli omat olympialaisensa. 

Enää Siltavuorella ei tietääkseni varsinaisesti asu ketään. Nyt jännittävät leikkikalliot on louhittu pois uudisrakentamisen tieltä ja niiden tilalle on noussut Minerva-talo, jonka kaksi alinta kerrosta louhittiin kallion sisään. Siltavuorella käyskentelee noin 4500 opiskelijaa, joista suuri osa lukee käyttäytymistieteitä. Fysiikan laitos on siirtynyt 1900-luvun lopussa Kumpulaan ja lääketieteelliset laitokset Meilahteen.

Itse muistan opiskeluajoilta istuneeni anatomian laitoksen vanhuuttaan natisevassa puolipyöreässä suuressa luentosalissa ja ihailleeni fysiologian laitoksen ulkoseinässä tuijottavaa Minervan pöllöä, joka tapitti pyöreillä silmillään Snellmanninkatua. Siellä se muuten istuu yhä edelleen vartioimassa. 

 Siltavuoren kupeessa Siltavuorenrantaa hallitsee Provianttimakasiini (proviant-sana tarkoittaa sekä ruotsin että saksan kielessä muonavaroja). Tuo entinen venäläisen sotaväen vanha muonamakasiini on nykyään Kansallisarkiston käytössä.

Provianttimakasiini. Taustalla em. yliopiston laitokset

Voi kun näistä kulmista tuleekin höpöteltyä pitkästi! Nyt olisi kuitenkin jo kipitettävä eteenpäin. En silti malta olla laittamatta tähän loppuun kuvaa uusista maailmanmestareista. Joukko nimittäin järjesti tuossa naapurin Kaisaniemessä mekoiset bileet maanantaina. Meille kotiin kuului kannattajien iloinen huuto ja laulu ja torvien toitotus. Oli ihan mahdotonta olla yhtymättä iloon. Onhan se kultamitali hieno saavutus. Onnea Leijonat!

Nyt kaikille kaunista Helatorstai-viikkoa!

Halit,
Leena