keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Mash, mash, mash ! Eli hollantilainen keittiö


Hernekeiton snert-versio, jossa lusikka seisoo. Seassa porkkanaa, juuriselleriä, sipulia, purjoa ja makkaraa. Läskin olen jättänyt ohjeesta pois.

Varmasti kymmeniä kertoja olen kuullut kysymyksen: Mitä siellä Hollannissa oikein syödään? Eikä tuon utelun tarkoituksena tietenkään ole selvittää, mitä juuri minä valmistan kotona ruoaksi. Hollantilainen keittiö ei vaan taida olla kovinkaan tuttu juttu. 

No juu, se tiedetään että täällä on paljon Edam- ja Gouda-juustoja. Ja Amsterdamissa vierailleet tuntevat katuruokien klassikot: höyryävän kuumat ja valtavan kokoiset ranskalaisia perunoita pullottavat tötteröt, joiden huipulla komeilee tomaatin kokoinen pallero paksua majoneesia. Ja vähän paremmin asiaan vihkiytyneet muistavat nähneensä terasseilla oluen kanssa nautittavia pikkusuolaisia kroketteja tai bitter balleneita. Ja jotkut muistavat jopa kadunkulmissa nököttävät silli-kojut.


Tyypillistä katuruokaa: sämpylä, jonka välissä kroketti. Kroketin sisällä oli tässä tapauksessa vähän peruna-jauhelihalaatikon tapaista juustoista mössöä.
Mutta että mitä Hollannin kodeissa valmistetaan perheelle ruoaksi? Vihoviimeistä totuutta on tietenkin mahdotonta tietää, jos ei pääse  kärpäseksi kattoon perihollantilaisen perheen keittiöön. Kauppojen tarjontaa ja mainoslehtisiä seuraamalla voi kuitenkin päätellä, että paljon tarjotaan pastaa, riisiä, pizzaa, juureksia, kasviksia,  makkaroita, erilaisia tahnoja, leipää, lihaa, kalaa ja kanaa niinkuin monessa muussakin Pohjois-Eurooppalaisessa huushollissa. Varsinkin Amsterdam on myös erittäin monikulttuurinen paikka, ja siksi myös monet etniset keittiöt näkyvät täällä ruokakauppojen valikoimissa. 

Mutta siis... vieläkään en näköjään päässyt itse asiaan, eli tyypilliseen hollantilaiseen keittiöön. Se kuvastaa aika hyvin tilannetta. Mikä oikein on tyypillistä hollantilaista? 


Perunoita, lehtikaalia, savumakkaraa ja vähän vettä. Kansi päälle ja eikun keiehumaan!

Hollantilaisilta ystäviltämme olemme kuitenkin oppineet, että täällä perinteisesti rakastetaan muussaamista. Tästä esimerkkinä on stamppot, jossa yhdistyy hollantilaisten rakastamat keittäminen ja muussaaminen. Ensin siis keitetään raivoisasti jotakin (yleensä perunaa, porkkanaa jne.) Sitten pehmennyt mössö vielä muussataan perusteellisesti ja viereen asetellaan esimerkiksi kunnon pötkö savumakkaraa. Ja voila, siinä on täydellinen hollantilainen ateria.

Boerenkoolstamppot ja savumakkara, alstublieft!

Ja tietysti on muitakin ihania hollantilaisia ruokalajeja kuten Zuurkoolstamppot (muussattua hapankaalia ja muussattuja perunoita) tai Andijviestamppot (muussattua endiiviä ja muussattuja perunoita) tai Boerenkoolstamppot (muussattua lehtikaalia sekoitettuna muussattuihin perunoihin). Alatteko päästä kärryille? Jopa Lidl:ssä oli jokin aika sitten oikein stamppot-viikot!

Kun ystävämme kutsuivat meidät tyypilliselle hollantilaiselle illalliselle, saimme alkupalaksi pienet kulholliset hernekeittoa. Sen jälkeen pöytään kannettiin kaksi höyryävää kulhoa, joista toisessa oli tuota edellä kuvailemaani peruna-porkkana-muussia ja sen kanssa tarjottiin huolellisesti ja pikään hautunutta naudanlihaa ja erittäin hyvää lihan paistoliemestä valmistettua kastiketta. Toisesa kulhossa oli muussattua perunaa, johon oli lisätty muussattua lehtikaalia ja pieniä silavanpaloja ja koko komeuden päällä valtava savumakkara. Lisukkeena tarjottiin vahvaa sinappia.

Kaikki oli oikein hyvää, mutta vaikka yritin ottaa lautaselleni vain pienet annokset ruokia, olo oli tuon jälkeen kuin muussin päällä köllötelleellä makkarapötköllä. Varsinkin kun jälkiruokana tarjoiltiin erilaisia tuhteja juustoja!

Vermeerin Maitotyttö Rijks-museumista

Olemme toki itsekin joskus valmistaneet kotona noita paikallisia ruokia, mutta kerran talvessa kutakin lajia riittää ainakin minulle. Silläkin määrällä hollantilainen muussi-tunnelma on taattu.

Toki on täällä sitten muitakin tyypillisiä herkkuja kuten pannukakut, jotka muistuttavat suomessa syötäviä ohukaisia ja poffertjesit, jotka ovat erityisellä pannulla paistettuja pikkupannareita. Sitten joulun alla syötävät oliebollenit, jotka muistuttavat uppopaistettuja pikkumunkkeja, ihanat kuumat siirappivohvelit  ja lakritsat ja salmiakit. Muun muassa.

Jos Amsterdamissa haluaa syödä ulkona, on todella vaikeata löytää perinteistä hollantilaista ruokaa (ehkä onneksi ;-)). Sen sijaan meidänkin lähikortteleissa voi ruokailla mm. useassakin italialaisessa, kiinalaisessa, japanilaisessa, brasilialaisessa, indonesialaisessa, libanonilaisessa, thaimaalaisessa, halal-ruokaa tarjoilevassa ja.. ja.. vaikka minkälaisessa ruokapaikassa. Joten ei hätää. Nälkä täällä lähtee varmasti, vaikka ei noista muusseista niin välittäisikään.

Ihan tuolla turisti-keskustassa on aika vaikeata löytää hinta-laatu-suhteeltaan kivaa ruokapaikkaa. Ainakin minun mielestäni ravintolat ovat aika kalliita ja laatu on silti harmillisen heikkoa. Syy on tietysti siinä, että turisteja riittää pilvin pimein ja harva palaa takaisin valittamaan. Ihan keskustasta ja pääkatujen varsilta pitäisi lähteä vähän sivummalle, jos haluaa syödä oikeasti hyvin.

Toteammekin K:n kanssa usein, että parasta ruokaa saa tietenkin kotona!!

Rapsakkaa pakkasviikkoa Amsterdamista! 
Pakkasta on tänään keskiviikkona -6 astetta näin päivälläkin. Harvinaista. Onneksi aurinko paistaa!

Tot ziens,
Leena

maanantai 26. helmikuuta 2018

Leopardi rannalla ja muita kohokohtia




Viime viikkoon osui muutama kiva poikkeus tavallisesta arjesta. Torstaina vietin puolittaista vapaapäivää ja lähdin syömään lounaani ulos merenrantaan. Hollantilaisittain lounas sisälsi hyvin proosallisesti juustoleipää ja vettä (tai täällä kyllä kuuluisi juoda maitoa). Ja leipä uppoaa tyypillisesti kävelyvauhdissa syötynä. 

Rannalla paistoi ihanasti aurinko, mutta tuuli oli poskia puraisevan napakka. Oikeastaan ihan täydellinen rantasää helmikuussa! Kuiva leipä maistui herkulliselta ja sain myös hanakan kaverin kannoilleni. Valtava lokki käveli koko leivänmittaisen matkan perässäni ihan muina miehinä ja odotti toiveikkaasti herkkupalaa.



Ehdin kävellä ja nautiskella olostani rantahiekalla tunnin verran. Kaikeksi onneksi olin ottanut myös kameran mukaani, sillä vesirajassa käyskenteli pitkäsäärinen leopardi,  uusia sinisiä kumisaappaita testaileva taapero ja kaloja narraava vanhempi herra. Kaikkia meitä taisi yhdistää sydämissämme palava, lähes intohimoinen rakkaus merenrantaa kohtaan. Näin helmikuussa saimme nauttia mieltä rauhoittavasta tunnelmasta tavallistakin väljemmissä oloissa.
Pelkästään tuollaisten hetkien voimalla elää taas pitkään! 









Perjantain kohokohta oli ilta Het Nationale Balletissa klik. Kävimme pitkästä aikaa katsomassa hyvin perinteistä balettia. Don Quichot  oli värikäs, pieneen espanjalaiseen kylään sijoittuva aurinkoinen ja iloinen esitys, jossa nuoret rakastavaiset lopulta saivat toisensa. Kunhan siis Don Quichot Sancho Panchoineen oli ensin taistellut tuulimyllyjä vastaan ja kierrellyt muutenkin mielikuvitusmaailmoissaan haaveillessaan omasta Dulcineastaan. 



Parasta antia mielestäni oli kauniisti liikkuvat tanssijat. Ei voi kuin ihmetellä, miten hennon näköisillä ballerinoilla voikin olla niin paljon voimaa siroissa jäsenissään. Hypyt ja muut sipsutukset kun vaativat täydellistä koordinaatiota ja valtavasti voimaa. Miestanssijoilla sentään voimakkaat lihakset myös näkyivät. Illan hassu sattumus oli, että n.1600 ihmisen joukosta viereemme katsomoon istahti tuttu pariskunta. Aika kummallinen sattuma tosiaan! Maaliskuussa on muuten Helsingin Oopperaan tulossa Don Quichot, jos jotakuta perinteisen baletin ystävää kiinnostaa.

Ja jotta kulttuurintäyteinen viikonloppu olisi vielä vakuuttavampi, kävimme Tuschinsky-elokuvateatterissa katsomassa New Yorkin Metropolitanista suorana lähetettävän Puccinin La Boheme-oopperan klik . Idean saimme baletissa tapaamiltamme tuttavilta. Tuon elokuvateatterin väitetään olevan yksi maailman kauneimmista. Sen sisustuksessa näkyy sekä Art Decoa, Jugendia että The Amsterdam School-tyyliä. Jo teatterin sisääntuloaula oli todella vaikuttava.  Värit olivat voimakkaita, katto kauniisti maalattu ja varsinkin  lampunvarjostimet olivat hyvin erikoisia.




Olen aiemmin ollut vähän epäileväinen tuollaisen ooppera-konseptin suhteen, koska mielestäni THE OOPPERAN ehdoton vetovoima liittyy  kauniisti pukeutumiseen, tyylikkäisiin puitteisiin ja väliajan kuohuviinilasilliseen pikkuherkkujen kanssa. Eli vähän sellaiseen pönötykseen, jota en missään muussa yhteydessä jaksa yhtään, mutta oopperaan se on jostain syystä mielestäni kuulunut. Hassua oikeastaan!

Ja voin vakuuttaa, että lauantaina jouduin syömään sanani. Ilta oli tosi kiva! En olisi ikinä uskonut, että oopperaesitys isoltakaan valkokankaalta voisi imaista minut niin mukaansa. Sanottakoon, että esimerkiksi televisiosta en jaksa oopperaa seurata ollenkaanTuonne ei myöskään tarvinnut pukeutua sen kummemmin, jos ei halunnut. Tosin yleisön joukossa näkyi joitakin nuoria, jotka olivat halunneet juhlistaa Metropolitan-tunnelmaa pukeutumalla aika juhlavasti. Itse olen käynyt New Yorkin Metropolitanissa vain kerran, mutta muistan, että sielläkin väki oli pukeutunut aika sekalaisesti.



Tuschinskyssä kolmisenkymppiä maksavan lipun hintaan kuului myös kuohuviini ja väliajoilla tarjoiltavat muut ihan kelvolliset viinit, joten illan hinta-laatusuhde oli ihan hyvä. Muistaakseni myös ainakin Helsingissä on joskus ollut tuollainen oopperakokemus mahdollinen, mutta en tiedä miten nykyään. Minulle tämä tällaisenaan oli ensimmäinen kerta ja toivon ettei se suinkaan jäänyt viimeiseksi.

Ja jotta ei menisi ihan liian kylttyrelliksi, sunnuntaista vietimme aimo osan Ikeassa. Hankimme vähän lasten juttuja maaliskuun alussa vajaan viikon mittaiselle vierailulle tulevalle vauvaperheelle. Ettei sitten tarvitse kuljetella lentokoneessa ihan kaikkea hoitoalustoista kylpyammeisiin ;-). Aika kivaa oli katsella sellaisiakin juttuja!



Kas tässä osa saaliista!


Nyt on uusi viikko alkamassa ja uudet kohokohdat toivottavasti jo odottelevat. Vai olisikohan tasaisempaa arkea taas luvassa?

Kuinkas Sinulla?

Tot ziens,
Leena



keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Yhden munan porkkanakakku





Täällä kevään edistyminen on jämähtänyt paikoilleen. Samat krookukset, narsissit, lumikellot ja keltavuokot nököttävät puistoissa pensaiden juurella, mutta siinä se sitten onkin. Kauniita aurinkopäiviä on toki ollut ja välillä villakankainen duffelitakki on tuntunut aivan liian kuumalta, mutta sitten taas vilakat aamut tai kalsa tuuli ovat muistuttaneet, että kevättakkeihin ei vielä voi siirtyä. Ja sitäpaitsi luvassa on kai taas vähän kylmenevää. Neljäs kevät täällä näyttää siis samanlaiselta kuin ne kaikki aikaisemmatkin.



Mutta en viitsi valittaa viileitä säitä, kun katson Suomen sääennusteita. Vaikka hiihtelystä aurinkohangilla tykkäänkin, tykkään myös leudosta ilmastosta ja nautin tästä niin kauan kuin voin. Suomen pakkaset odottavat taas tulevaisuudessa.

Ja sitten otsikossa lupaamaani leivonta-asiaan.

Tiistaina leivoin illanistujaisiin vaihteeksi tutun porkkanakakun. Koska kaapissa olikin -apua-apua!- vain yksi kananmuna, selasin kiireessä netistä apua ja löysin hyviä neuvoja joilla voi korvata kananmunia leivonnassa. Minä nappasin vinkin, joka neuvoi korvaamaan munan puolikkaalla soseutetulla banaanilla. Sen sijasta olisin voinut käyttää myös puoli desiä jotakin muuta hedelmäsosetta tai vaikkapa 4 rkl maapähkinävoita. En tiedä, olisiko noilla keinoilla voinut korvata munat kokonaan, mutta nyt käyttämässäni ohjeessa olevan toisen munan ainakin onnistuin korvaamaan. Huh.

Kakun loppupäätä vähän jäljellä. Maistui.
Kakku oli rakenteeltaan ihanan kuohkea tälläkin konstilla ja maku tuttu ja ihana. En ollut tätä erityisen helppoa suosikkikakkuani pitkään aikaan leiponutkaan ja nyt ihmettelen vain, miksi ihmeessä!!?  Tässä ohje teillekin: klik. Laktoosittomana ohjeena se on muutenkin kerrassaan mainio. 

Tällä kerralla levittelin kakun pinnalle ihanan juustokuorrutuksen. Se ei ole ollenkaan välttämätön, mutta olin löytänyt täältä poikkeuksellisesti laktoositonta tuorejuustoa, joten tein kakusta totuttua mehevämmän version. 

Kuorrutukseen käytin: n. 200 g tuorejuustoa, 1 dl tomusokeria ja kolme rkl sitruunanmehua. Laitoin ainekset blenderiin ja annoin pyöriä, kunnes tahna oli kauniin kiiltävää ja helposti levitettävää. Kakun pinnan koristelin vielä ohuilla porkkanasuikaleilla.

Sushi-illallisen jälkiruokana kakku maistui erityisen hyvin. Susheja emme  väkertäneet itse, vaan tilasimme valmiit herkut kotiinkuljetuksena. Luksusta!



Onko muilla hyviä vinkkejä ainesten korvaamiseen leivonnassa?


Kauniita talvilomapäiviä teille, jotka lomaa vietätte. Muille muuten vain mukavaa eloa ja oloa.

Tot ziens,
Leena








maanantai 12. helmikuuta 2018

Hei karnevaalihulinaa





 Sunnuntaina viimeistään vahvistui käsitys siitä, että hollantilaiset ovat rentoa ja irrotteluun taipuvaista porukkaa. Kuninkaanpäivän juhlintaan olemme itsekin osallistuneet, aika hillitysti tosin, mutta varsinaiset karnevaalit olivat jääneet kokematta. Täällä Hollannin pohjoisosan kaupungeissa nuo hurjat juhlat eivät näy oikeastaan mitenkään ja nyt tuli todistettua sekin väittämä, että ero pohjoisten ja eteläisten maakuntien välillä ainakin tässä suhteessa on valtava. Eteläosissa katolisuus on kuulemma perinteisesti vaikuttanut ilmapiiriin, juhlapyhien viettotapoihin ja ehkä myös muuhun mentaliteettiin. Hyvässä ja pahassa.


Lähdimme käymään Amsterdamista noin tunnin junamatkan päässä Den Boschissa. Tosin, näin karnevaalien aikaan kaupungin nimi on tietysti muutettu. Nyt se oli Oeteldonk. Älkää kysykö minulta, mitä se merkitsee. Mutta siis! Mikä meininki!! Musiikkia, värejä, hymyjä, halauksia, suukkoja, sammakoita ja iloisia juhlijoita. Eikä sunnuntai-aamupäivällä yhtäkään humalassa hoippuvaa tyyppiä, vaikka ilonpito oli varmasti aloitettu jo päivä tai pari sitten. Illalla meno tuollakin on varmasti vähän toisenlainen, mutta päivämeno oli täysin lapsille sopivan näköistä vilpittömän hauskaa juhlintaa.



Lyhykäisesti kerrottuna kaupungille siis valitaan karnevaalien ajaksi uusi nimi ja valtaan astuu noiksi muutamaksi päiväksi kaupunkilaisten valitsema prinssi, jolle ojennetaan kaupungin avain. Ja hulvaton juhlinta voi alkaa. Eri kaupungeilla on vähän erilaisia perinteitä ihan alkaen siitä, montako päivää juhlintaan käytetään ja milloin varsinaiset paraatit lähtevät liikkeelle jne. 



Sunnuntai-aamupäivä Den Boschissa oli siis paraatipäivä ja sitä lähdimme katsomaan. Kavereittemme karnevaalijuhlinta vähän etelämpänä kuulosti niin perusteelliselta ja monipäiväiseltä, että valitsimme sen sijaan vain tällaisen helpon turistiversion saadaksemme ensikosketuksen oikeisiin karnevaaleihin.



Ja voin todeta jo pelkästään näkemämme Boschin paraatihumun jälkeen, että suomalaisten vappu ei tähän verrattuna ole mitään, vaikka siihen yhdistäisi vielä kaikki Suomen koulujen penkkarit ja muut pippalot päälle. Meno oli nimittäin jäätävää.




Kuvat kertovat kaikesta paremmin, joten olen laittanut tähän kunnon kuvapläjäyksen. Voitte muuten arvata, että meikäläisen varovaisuus vieraiden ihmisten valokuvaamisessa jäi nyt jonnekin taka-alalle. Yleensä en tohdi vieraita kuvailla, vaikka se olisikin ihan hauskinta. Yleensä kuvailen maisemia ja rakennuksia tai niiden yksityiskohtia. Tuolla laskeskelin kuitenkin, että juhlijat olivat kyllä itse asettuneet alttiiksi kameran kohteena olemiselle ja monet näyttivätkin päinvastoin ilahtuvan päästessään ikuistetuiksi. Ilo oli siis molemminpuolinen ja siksi sitä parempi. 
























Viimeisimmän kuvan rouva kulki mielestäni joidenkin äitien ja päivähoidon aikuisten porukoissa. Taitaa täälläkin täiongelma vaivata pipokautena lapsiperheitä ;-D.  Kuten huomasitte, väriä ja menoa ja meteliä riitti.

Loppuun liitän muutaman vähän rauhallisemman kuvan, joista värit ja äänet on ikäänkuin kytketty pois. Erilainen tunnelma, vai mitä?  Sikaria poltteleva hevoskuski oli erittäin kuvauksellinen. Harmi etten päässyt lähemmäs. Kuin menneestä maailmasta eikä niinkään karnevaaliparaatista.



















Olemme palanneet taas arkeen ja normaaleihin rutiineihin, mutta eilinen iloinen hulina jäi kyllä mieleen lämmittämään ainakin vähäksi aikaa. Ja sitäpaitsi, karnevaalihypetystä olisi lupa jatkaa vielä pari päivää ja paastokin alkaisi vasta keskiviikkona. Ja silloin taas julitaan ystäviä ja rakkaita. Eli, ei hätiä mitiä! 

Tot ziens,
Leena

perjantai 9. helmikuuta 2018

Meiltä etelään



Magritte: Golconda
Viikko sitten olin Kn mukana Belgian puolella ensin Brysselissä ja sitten Mechelenissä. 

Belgiahan sijaitsee Alankomaiden etelänaapurissa ja olen tainnut ennenkin mainita, että maiden välinen raja ei näy varsinkaan junalla reissatessa juuri ollenkaan. Tosin jos on oikein tarkkana, Alankomaiden viimeisellä asemalla Rosendalissa junassa kulkevan kahvirepun kantaja vaihtuu. Juu, noissa hitaammissa intercity-junissa ei siis ole kahvilavaunuja, eikä edes Suomen junista tuttuja kahvikärryjä, vaan junaan hyppää yleensä iloinen ja nauravainen nuori iso musta reppu selässään. Repun kätköistä löytyy kahvia, teetä, kaakaota, virvoitusjuomia, leipiä, suklaapatukoita ja pikkusuolaisia ynnä muuta ynnä muuta. Eli siinä se raja.



Magritte: Hegels Holiday

Olin suunnitellut tälle reissulle Brysselin hienojen katumaalausten bongailua ja valokuvaamista, mutta Brysselissä oli todella kurja sää. Satoi valtoimenaan ja tuulikin kaupanpäälisiksi. Eli museoilma! K työskenteli jossakin parlamentin sisuksissa sateelta turvassa ja minä kiiruhdin kuin Maija Poppanen sateenvarjostani riippuen Magritte-museoon klik. Olen tuolla käynyt kai ainakin kolme kertaa, mutta ei haitannut. Kuudella eurolla lunastin itselleni aikaa pohtia filosofisia kysymyksiä perin pohjin. Ja samalla kuivatella kenkiäni.



Magritte on minulle vähän kaksijakoinen pähkinä. Toisaalta kuvat selvästi vähän ärsyttävät minua, mutta toisaalta ne kuitenkin aina kuin salaa haastavat minua mietiskelemään aika perinpohjaisiakin juttuja. 
Magritte: The Son of Man
Nuo surrealistiset kuvat kääntävät ironisesti asioiden normaalin järjestyksen päälaelleen. Taulut voi halutessaan ohittaa nopeasti vain hymähdellen niiden hassuille jutuille, mutta jos kuvien kohdalla pysähtyy vähän syvällisemmin pohtimaan asioiden jujua, saattaa pian olla vähän suossa. Tai ainakin minulle käy niin, kun pohdin kuvataiteen metafyysisen ja fyysisen representaation ideaa. No, ainakin sain kenkäni taas kuiviksi. 


Magritte: The Treachery Of Images

Mechelenissä, joka muuten on Brysselin ja Antverpenin puolivälissä (parisenkymmentä kilometriä kumpaankin), yövyimme minulle ennestään tuntemattomassa hotellissa. Martins Paterhof on 1867 rakennettu Fransiskaaniluostarin kirkko, joka on joskus myöhemmin muunnettu hotelliksi. Ainakin meidän huoneemme oli tosi hulppea. Huhuh.



 Melkein kaikissa huoneissa on kuulemma säilytetty alkuperäisen rakennuksen yksityiskohtia, kuten ikkunamaaluksia, kattoholveja ja kaari-ikkunoita.



Hyvästä mausta en oikein tiedä, mutta olihan tuo aika erikoinen ja  selvästi erilainen kokemus. Ja sitäpaitsi hyvänmakuinen oli ainakin huonepalvelun suppeasta listasta tilaamamme illallinen. Orvokkeineen kaikkineen.




Jostain syystä tykkään Mechelenistä, vaikka melkein joka kerta siellä käydessäni on ollut aika huono sää. Nyt aamupäivän sateen jälkeen aurinkokin ilmestyi paistelemaan, vaikka aika koleata kyllä oli ja hanskat ja kaulaliina välttämättömät. 



Kaupunkikuvassa näkyi jo selvästi lähestyvä Ystävänpäivä. Etenkin suklaakauppojen ikkunat pursusivat kaikkea sydämellistä. Belgiassahan suklaa näkyy kyllä muutenkin. Oluen lisäksi.

Taustalla näkyy st Rumboltin katedraali ja 1520 rakennettu 97m korkea kellotorni.

Kaupungintalo Grote Marktin laidalla
Kaupungin keskusta on aika pieni ja helposti hanskassa. Tälläkin kerralla käpeksin vanhoja katuja pitkin ja harrastin lempipuuhaani, eli katselin ihmisiä, vanhojen rakennusten arkkitehtuuria ja ihmettelin vaikuttavaa kaupungintoria. Kun sade aamupäivällä ripsotteli tai kun sormia paleli, poikkesin lämmittelemään St Rumboltin katedraaliin, hauskoihin kauppoihin tai kaupungintorin reunalle kahvilaan kevyelle lounaalle. 


Katedraali sisältä

Omalle suosikkipyhimykselleen saattoi sytyttää kynttilän.

Kävelin jälleen myös kanavan rantaan rakennettua kävelyreittiä pitkin ja katselin miten selvästi oli näkyvissä uudemman arkkitehtuurin maihinnousu ja tilan valtaaminen vanhalta tyyliltä.




 

Vielä se oli ihan ok ja oikeastaan kontrasti näytti jossakin myös kivalta, mutta ainakin minä toivoisin silti myös vanhan kaupunkikuvan säilyvän mahdollisimman eheänä. Nuo uudet rakennukset kun olivat vähän persoonattomia ja voisivat oikeastaan olla missä tahansa Euroopan kaupungissa. Ääää. Taas tämä vanha jurputtaja heräsi. Mecheleniin en taidakaan ihan heti kyllästyä. 


Uuden puolen asukas

Vanhan naapuruston edustaja

Seuraavalle kerralle toivon kyllä kaunista ja vähän lämpöisempää säätä, koska haluaisin kovasti kiivetä korkeaan kirkontorniin. Sieltä kuulemma hyvällä säällä voi nähdä kaupungin yli todella kauas. Näköalatasanteella ei kuitenkaan ole katosta, joten sateella tai kylmällä tuulella tuonne korkeaan torniin en innostu kapuamaan. Onneksi K:lla on usein asiaa Mecheleniin!


Tämä siis jäi vielä valloittamatta.
Onko Magritten kuvat teille tuttuja? Entä olisiko jollakin muita kivoja vinkkejä Brysselin vierailuihin? Atoniumin, Manneken Pisin ja nuo muut tavallisimmat olen nähnyt, mutta paljon olisi vielä katsomatta.

Reipasta laskiaista! 
Hollannissa kerätään voimia karnevaaleihin.

Tot ziens!
Leena