Rypäleitä jokilaaksossa

Kas täällä ollaan, vaikka odottamattomasta postaustauosta päätellen ei uskoisi. Minulla on näet parisen viikkoa ollut ihan hirmuisesti kaikenlaista hommaa ja sen seurauksena nyt aika väsähtänyt, vaikkakin ihan tyytyväinen, olo. Mutta toivottavasti te rakkaat lukijat ette ole ihan kokonaan minua hyljänneet. Täältä taas pinnistelen..

Vaikka oli lähes mahdotonta päättää mistä aloittaisin, valitsin kuitenkin seuraavaksi jatkoa naapurimatkailua koskevaan postaukseeni, jossa parahiksi selvisimme Maastrichtista ja jatkoimme huristelua näppärällä vuokra-autollamme Saksan puolelle. Nyt siis saatte reportaasin tuon naapurimatkan loppupäästä. 

Ensimmäisen kunnon  pysähdyksen Saksan puolella teimme vanhaan Maria Laach-luostariin. Alueella järjesteltiin viikonlopun markkinoita ja luostarin henkilökunta pystytteli myyntipöytiä piha-alueille. Minua kuitenkin kiinnosti julkisivun koristelu ja sen monet aika inhimilliset ja humoristisetkin  yksityiskohdat. Muuten rakennukset olivat mielestäni vähän turhan pömpöösejä, enkä näköjään innostunut niitä kuvailemaan.

Tukkanuottasilla ;-)

Tilanne hallinnassa??

Varsinainen majapaikkamme oli pienessä ja viehättävässä Bernkastelissa  Mosel-joen mutkassa ja viinirinteiden ympäröimänä. Tarkalleen ottaen hotellimme sijaitsi Mosel-joen vastarannalla Kues-nimisessä osassa. Joen ylittävästä sillasta selvisimme kuitenkin kävellen muutamassa minuutissa, joten tunsimme kaikesta huolimatta olevamme ihan kaiken tärkeän ytimessä. Yleisesti puhutaankin Bernkastel-Kuesista. 

Oikealla Bernkastel ja vasemmalla Kues eli Bernkastel-Kues

Vanha keskusta on kuin sadusta ristikkotaloineen, kukkaistutuksineen ja viinitupineen. Kaikki on pientä ja somaa.

Bernkastel-Kuesin kaupungin yllä kohosi vanha linnanraunio, mutta se oli tosiaankin vain raunio, joka oli osittain kunnostettu. Sinne oli rakennettu kieltämättä upea ravintola ja näköala ravintolan valtavista ikkunoista oli kyllä todella hieno. Ja kyllä, tilaamamme salaattikin oli erittäin kelvollinen. Eräänä iltana linnan pihalla järjestettiin ilotulitus, jota katselimme alhaalta hotellihuoneemme parvekkeelta lämpimässä sametinmustassa illassa. Kaunista.

Sunnuntai-aamuna siltaa ylittäessämme huomasimme, että levälautta oli vallannut joen koko leveydeltä. Lieneekö sinilevä tuollakin riesana? Jyrkiltä rinteiltä valuu varmasti kaikenlaista suoraan jokeen.

Yäk

Jyrkät rinteet kohoavat ihan kaupungin takana

Näillä alueilla viiniä on viljelty roomalaisten ajoista asti. Viinirinteet ovat hyvin jyrkkiä, jyrkempiä kuin missään muualla Euroopassa. Oli ihmeteltävä, miten niin kaltevilla rinteillä kukaan pystyy oikeasti työskentelemään. Suurin osa viljellyistä rypäleistä on Rieslingiä,  jonka alkoholipitoisuus on yleensä aika alhainen. Makeutta sitävastoin on usein vähän enemmän, koska sato korjataan ennen kuin rypäleiden kaikki sokeri on ehtinyt muuttua alkoholiksi. 

Kallioseinämässä on aurinkokello

Sunnuntaina patikoimme viinirinteiden välissä ja ihanan varjoisassa metsässä kulkevaa hyvin merkittyä noin seitsemän kilometrin mittaista polkua pitkin Traben-Trarbachin kylään.

Kivat hatut kävelyllä

Ilma oli todella lämmin ja mukana ollut juomavesi yhtä lämmintä, joten ensi töiksemme poikkesimme kylän maineikkaaseen jäätelöbaariin jätskille. Vasta sitten ryhdyimme etsiskelemään lounasta. Jonkinlainen järjestys se sentään olla pitää! 

Traben-Trarbach

Tuonkin kaupungin yllä kohoaa rauniolinna.

Traben-Trarbachista matkasimme sitten jokilaivalla n 25 kilometrin matkan takaisin Bernkastel-Kuesiin. Matka laivalla taisi kestää parisen tuntia ja matkalle sattui yksi sulkukin, jonka toimintaa oli hauska seurata. Muihinkin joen varrella sijaitseviin pikkukyliin ja -kaupunkeihin saattoi poiketa noilla laivoilla. Matkanteko oli äärimmäisen hidasta ja rauhoittavaa, mutta jos joskus sattuisi olemaan vähänkään kärsimätön fiilis, suosittelisin silloin muuta kulkupeliä. Meidän sunnuntain iltapäiväämme tuollainen sopi kuitenkin täydellisesti. Lasillinen kylmää viiniä ja jalkojen oikaisu aurinkoisella laivan kannella tuntui kivalta patikoinnin jälkeen. Kevyt tuulenvire vain leyhytteli mukavasti hiuksia. Oi, miten miellyttävää.

Moselin varrella maistamamme Rieslingit olivat raikkaita, kesäisiä ja helppoja. Riesling muuten pitää kuulemma nauttia pyöreähköstä vihreäjalkaisesta valkoviinilasista.

Toisenkin, suunnilleen samanmittaisen patikointiretken teimme noissa romanttisen kauniissa maisemissa. Osan reitistä etenimme viinirinteillä, mutta osa matkasta tehtiin varjoisassa metsässä. Mosel vilkkui aina välillä alhaalla. 

Rouva kuvaa kuoriaista

Korkealta näki joenmutkan erityisen hienosti. Vielä ei ollut rypäleiden korjuuaika käsillä, joten rinteet olivat hiljaisia ja maisema hyvin rauhallinen ja seesteinen. Onkohan niin, että viini kasvaa vain kauniissa  maisemissa!? 

Joen mutkien takaa rinteillä ja kukkuloilla saattoi nähdä upeita keskiaikaisia ritarilinnoja ja alhaalla laaksoissa pieniä kyliä kirkontorneineen ja lammaskatraineen. Erityisen hieno oli Elzin linna hieman Moselista sisämaahan päin. Ulkoa se muistutti aivan romanttista satujen linnaa, jonka ikkunassa oli helppo kuvitella näkevänsä vilahduksen linnanneidosta kauniisti kirjaillussa puvussaan. 

Eltzin linna

 Linnaan pääsi myös sisälle opastetulle kierrokselle, mutta suureksi harmikseni siellä ei saanut ottaa valokuvia. Huoneet oli sisustettu aistikkaasti ja etenkin seinä- ja kattomaalaukset yläkerran huoneissa olivat hämmentävän kauniita.

Linnan sisäpihaa

Linnoja olisi tuolla alueella riittänyt melkein jokaiselle viikonpäivälle, mutta koska olimme tällä kertaa vain pidennetyn viikonlopun matkalla, meille riitti nyt tämä kaunokainen. Muita linnoja katselimme vain kaukaa, jos osuivat reittimme varrelle.

Meidän onneksemme sää pysyi kauniina ja aurinkoisena viimeiseen reissupäivään asti. Silloin sitten olikin harmaata ja vettä satoi heti aamusta alkaen kuin saavista kaataen. Onneksi ilma selkeni vähän, kun lähdimme ajelemaan kohti kotia. Matkalla osuimme vain muutamaan ukkoskuuroon.

Olen ennenkin sanonut tämän, mutta Saksa on kyllä oikeasti rentouttava matkailukohde. Kaikki on hyvin siistiä ja asiat sujuvat täsmällisesti ja ennustettavasti ja kielikin on ihan ymmärrettävää. Tylsääkö? Ei minusta. Ja voihan taas Saksassa voimia kerättyään etsiä hivenen haasteellisempiakin reissumaisemia..

Nyt kuitenkin terkut Amsterdamin perjantaista. Täällä on vielä melko kesäistä, vaikka valkoiset farkut taittelinkin eilen kaapin perälle.

Kivaa elokuun viimeistä!!
Tot ziens,
Leena

Ristiriitaisia tunteita sumussa

Kaunis Berchtesgaden ja sen kupeessa sijaitseva Obersalzberg olivat aikoinaan myös Kolmannen valtakunnan johtajien suosiossa. Bormannilla, Himmlerillä, Göringillä, Göbbelsillä ja Speerillä oli alueella omat lomanviettopaikkansa. Vuosina 1935-37 Obersalzbergin asukkaat joutuivat lähtemään alueelta yksi toisensa jälkeen ja siellä saivat liikkua vain tärkeimmät natsi-johtajat ja heidän seuralaisensa.

Jossain tuolla alhaalla on myös Königssee.

Hitlerin 50-vuotispäiväksi rakennettu Kotkanpesä eli Kehlsteinhaus on yhä jäljellä, muut rakennukset on pommitettu ja hävitetty. Myöhemmin 50-luvulla myös Kehlsteinhaus oli merkitty tuhottavaksi, mutta lopulta se päätettiin kuitenkin säilyttää ja lahjoitettiin Baijerin osavaltiolle. Nykyään se on museoitu ja toimii ravintolana.

Kehlsteinhaus takaa päin kuvattuna. Ravintolan ikkunat avautuvat eteenpäin alas laaksoon.

Ja tässä sama näkymä muutaman minuutin kuluttua. Näkyvyys vaihteli hyvin nopeasti. 

Kotkanpesä on 1834 metrin korkeudessa. Jo pelkän 7 kilomeriä pitkän tien rakentaminen vuorelle on ollut aikoinaan hirveä urakka. Yli 3000 rakentajaa ahersi yötä päivää 13 kuukauden ajan vaikeissa olosuhteissa. Tie on kapea ja jyrkkä ja se on louhittu käsin hakkaamalla ja räjäyttämällä vuorenseinämään.  Matkalla on myös viisi louhittua tunnelia. 

Nykyisin huipulle pääsee joko kävellen melko vaikeakulkuista polkua pitkin, jolloin aikaa matkaan kuluu kai parisen tuntia hyväkuntoiseltakin tai vaihtoehtoisesti voi valita bussikuljetuksen. Omalla autolla huipulle ei ole asiaa. Busseja lähtee alhaalta laaksosta säännöllisin välein, joten bussikuljetuksen valitsee varmasti suurin osa vierailijoista. Aurinkoisella säällä saa kuulemma varautua valtaisaan tungokseen, koska silloin vuorelta on upeat näkymät jopa Salzburgiin Itävaltaan asti. Meidän vierailupäivänämme oli pilvistä, sumuista ja tihkuista, joten tungosta ei ollut. Eikä näkymää.

Sisäänkäynti reilut sata metriä pitkään käytävään, josta astuttiin peilihissiin. Hissi kuljetti vierailijat ylös Kotkanpesälle.

Tie loppuu 124 metriä ennen huippua ja viimeinen osuus noustaan vuoren sisässä olevalla hissillä. Kerrotaan, että Hitlerillä oli suljetun paikan kammo ja siksi hissin seinät ja katto on päällystetty peileillä. Ilmeisesti hänellä oli myös korkean paikan kammo, eikä hän oikein viihtynytkään Kotkanpesässä. Jostain luin, että hän olisi käynyt paikassa vain 14 kertaa. Ilmeisesti graniittilinna oli kuitenkin tärkeä osoitus vallasta ja siellä tehtiin ratkaisevia päätöksiä ja kestittiin tärkeitä vieraita. Kerrotaan, että Italian Mussolini lahjoitti sinne komean mustamarmorisen takan ja Japanin keisari paksun maton. 

Koska näkyvyys ei ollut kummoinenkaan, saatoimme vain kuvitella hienot maisemat. Sääli, koska nimenomaan maisemien takia retkeä tuonne alunperin suunnittelimme. Olihan se kuitenkin vaikuttava ja samalla ristiriitainen kokemus nähdä tuokin paikka ja samalla pala järkyttävää historiaa. 

Harmonikansoittaja sumussa Kehlsteinhausin takana olevalla kukkulalla. Näky oli unenomainen.

Rakennuksen ympärillä sumussa kierteli paljon mustia kiiltäviä korppeja, joista en valitettavasti saanut yhtään kunnollista kuvaa. Jollain tavalla ne sopivat kalsean kosteaan ja  sumuiseen maisemaan kuin nenä päähän.

Seuraava retkemme suuntautui onneksi valoisampiin maisemiin. Piipahdimme nimittäin yhdeksi yöksi Itävallan Salzburgiin. 

Tuulista, mutta kirkasta elokuun kolmatta Teille!

Tot ziens,

Leena

Salaperäiset Alppijärvet, kuin jalokivet

Saksan Alpit ovat vain hyvin kapea suikale aivan maan etelärajalla Baijerissa. Me vietimme viikon verran Berchtesgadenissa, tuolla aivan Saksan kaakkoiskulmassa lähellä Itävallan Salzburgia. Tämä on niitä harvoja saksalaisseutuja, jotka ovat kokonaan vuorten ympäröimiä.

Ensimmäisen retken Berchtesgadenissa teimme siis Almbachklammin alueelle, josta kirjoitin edellisen postaukseni. Seuraava retki suuntautui Königsseelle. Alue on melkein kuin Norjan vuono; Rinteiden väliin ahtautunut kapea järvi, josta vuoren seinämät nousevat jyrkästi kohti taivasta.

Königsseelle lähdimme turistiveneellä, joita puksuttaa järvellä tiuhaan tahtiin. Reilun puolentunnin venematkan päässä olisi ensimmäinen pysähdyskohde eli pyhän apostoli Bartolomeuksen kappeli. Emme kuitenkaan jääneet kyydistä tässä, vaan jatkoimme eteenpäin. Kappeli oli kuitenkin jo ulkoakin kovin kuvauksellinen ja kuvia siitä vilahtelee monissa seudun matkailumainoksissa.

Maisemat ovat hyvin kiehtovia ja salaperäisyyttä lisää parin vuoden takainen uutinen, jonka mukaan järven pohjasta on löytynyt kultaa. Kesällä 2015 uimarityttö löysi järven pohjasta puolenkilon painoisen kultaharkon. Kukaan ei tiennyt, miten harkko oli järveen joutunut. Uumoiltiin, että järveen olisi joskus piilotettu natsien kulta-aarre, koska löytöpaikka sijaitsee lähellä Hitlerin kesäasuntoa. On myös arveltu, että pohjassa voisi olla enemmänkin harkkoja. No, mene ja tiedä, mutta mielikuvitus lähti kuitenkin liikkeelle. Koska kultaharkolle ei löytynyt omistajaa, tyttö sai pitää löytämänsä 16 000 euron arvoisen harkon.

Me jatkoimme vielä toisen puolituntisen ja matkasimme aivan Königsseen eteläkulmaan asti. Sieltä lähti polku toisen vielä pienemmän Alppijärven rantaan. Pienempi järvi on nimeltään Obersee. Maisemat olivat jälleen aivan henkeäsalpaavat. Tyyni järvenpinta peilasi upeasti jyrkästi nousevia vuoren rinteitä. Värit olivat satumaiset. Olimme siis Saksan viimeisessä peränurkassa. Vuorenseinämän takana onkin jo Itävalta!

Rannan tuntumassa kulki polku, jota olisi voinut jatkaa vielä tunnin verran eteenpäin, ensin Fischunkealm-majalle ja sieltä vielä Saksan korkeimmalle vesiputoukselle Rötbachille. Olimme poikkeuksellisesti liikkeellä melko keveillä lenkkareilla ja vastaantulleiden patikoijien hyvin hyvin liejuisista kengistä päätellen reitin loppupää oli ilmeisesti hyvin hyvin huonossa kunnossa. Vähän mieltä karvasteli, mutta päätimme olla järkeviä, tyytyä ihailemaan putousta vähän kauempaa ja säästellä kevytlenkkareita mm. suunniteltua Salzburgin kaupunkipäivää varten.

Myöhemmin samalla viikolla teimme vielä iltapäiväretken Königsseelle. Venerannassa syödyn ihanan salaattilounaan jälkeen vuokrasimme soutuveneen ja soutelimme edellisellä venematkalla bongaamaamme rauhalliseen pikku  poukamaan. Rantauduimme valkealle hiekalle, minä tyydyin kahlailemaan ihanassa rannassa, mutta K pulahti kunnolla uimaan. Vesi oli uskomattoman kirkasta ja turkoosiin vivahtavaa. Harmi, ettei ainuttakaan kultaharkkoa sattunut silmiin veden alta. Ilma oli melkein paahteisen kuuma ja nouseva tuuli enteili alkavaa ukonilmaa. Onneksi älysimme ajoissa lähteä soutamaan takaisin venesatamaan. Paluumatkalla tuuli jo rikkoi kauniin vedenpinnan ja saimme vilvoitusta pienistä puhureista. Parkkipaikalle juostessa salamoi ja jyrisi jo. Kunnolla sade ei meitä ehtinyt kastella, mutta vähältä piti.

Königsseelle on kauniilla säällä näköyhteys myös Hitlerin kotkanpesältä. Teimme pesälle retken seuraavana päivänä, mutta meillä näköyhteys pilvien läpi ei riittänyt aivan järvelle asti. Kokemus oli kuitenkin aika vaikuttava ja siitä seuraavassa postauksessa lisää.

Mukavaa elokuun toista päivää ja iloiset terkut Amsterdamista!
Tot ziens,
Leena 

Baijerin Alppimaisemia

 

Berchtesgadenissa olimme varanneet majapaikan pienestä alppihotellista. Etukäteen olimme vähän huolissamme siitä, että paikka mainosti omaa hiihtokoulua ja suksivuokraamoa. Niistä ei kesämatkailussa olisi hirmuisesti iloa. Huolemme oli kuitenkin turha. Paikka oli ihan mainio. Aamupala oli kiva, ja vaikka omaa ravintolaa ei ollutkaan, henkilökunnalla oli ihan hyviä vinkkejä lähistöllä sijaitsevista ruokapaikoista.

Ensimmäisen kunnon kosketuksen alueeseen saimme, kun lähdimme retkelle Almbachklammin maisemiin. Reitti lähti Saksan viimeisen, 1600-luvulta olevan marmorikuulakuulamyllyn luota. Myllyssä virtaava vesi hioo kivenpalasista tasaisen pyöreitä kuulia. 

Almbachklammin solan sanotaan olevan yksi Baijerin kauneimmista. Ja kaunista todellakin oli! 

1894 avattu polku kulki ensimmäiset kolme kilometriä vaikuttavassa rotkossa ja sitä pitkin kuljettiin välillä myös siltoja, luolatunnelia ja portaita myöten. 

Laakson molemmin puolin jyrkiltä kallioseinämiltä ryöppysi aivan kristallinkirkasta vettä. Joissakin kohdissa vesi solisi pieninä puroina, mutta välillä se kuohui, kohisi ja pauhasi melkein korvia huumaavasti.

Tämä seurue ei valinnut helpointa mahdollista reittiä.

Alkumatkasta polku oli helppokulkuinen ja hyväkuntoinen, vaikkakin  kosteudesta johtuen välillä vähän liukas. Polulla näkyi useita perheitä lapsineen, mummoineen ja koirineen. Nämä perhekunnat kuitenkin enimmäkseen palasivat eväät syötyään samaa reittiä takaisin myllylle. Myllyltä löytyi mm. matkamuistokioski, kahvila, ravintola ja lapsille, tai miksei aikuisillekin, kullanhuuhdontaa. Paikka on siis kiva retkikohde, vaikka ei pitemmästä patikoinnista olisikaan innostunut.

Meillä ei ollut tällä kertaa mummoja tai lapsia tekosyynä, joten pakko oli jatkaa vähän pidempää reittiä. Poikkesimme tuolta portain ja kaitein varustetulta reitiltä ja edessä oli heti aika tiukka nousu.

Meillä oli mukana vähän liian niukasti vettä (kuten melkein aina ensimmäisellä retkellä, kunnes jälleen muistamme olla huolellisempia) ja ilma oli helteinen. Minä kyllä puhisin ylämäessä aika tavalla ja K taisi säästellä omaa juomistaan ritarillisesti, jotta vesi riittäisi, enkä ihan läkähtyisi. Kulkuani siivitti kyllä myös jossain vaiheessa ilmestynyt ihana viitoitus, jonka mukaan muutaman kilometrin päässä olisi gasthaus ja lepohetki siis tiedossa. 

Ihan kohta siellä!! Enää puoli tuntia!

Viimeiset ylämäet edettiin taas ihan kunnon tietä pitkin. Taakse jäävä maisema oli kaunis.

Levähdyspaikka oli niin mukava, että nautimme siellä myös voimat palauttavan lounaan 😂 ja täytimme vesipullomme piripintaan. 

Nuudelinakkikeitto

Kun lähdimme laskeutumaan Ettenbergiltä alaspäin, muistin taas kuinka varsinkin ensimmäisenä retkipäivänä alaspäin meno on polvilleni vielä rankempaa kuin nousu. Ajoittain polulla oli valuvia kiviä ja pyörivää soraa, jonka päällä jäykkäpohjainen vaelluskenkä luistaa välillä hankalasti. Harmittelin, että olimme unohtaneet vaellussauvat Amsterdamiin. Yleensä yhdestäkin sauvasta on alamäessä huima etu. Aarrrgh! Polviparat. Nostan kyllä hattua Kn kärsivällisyydelle, kun jaksaa kanssani reissata.

Aika alhaalla jo ollaan tässä..

Siinä ensimmäisen Baijerinpäivän tunnelmat ja reissu oli vasta alussa. Seuraavan päivän vietimme ihanissa Alppijärvi-maisemissa. Siitä lisää seuraavassa reissupostauksessa, kunhan saan kuvat järjestykseen.

Elokuun ensimmäisen päivän terkut täältä Teille Kaikille!

Tot ziens,
Leena