Hengittelemässä

Hengittäminen. Maailman yksinkertaisin juttu, jolle ei kai paljon tarvitse huomiotaan uhrata. Sehän tapahtuu ihan itsestään ja automaattisesti. No ehkä reippaan liikunnan aikana huomaamme puuskuttavamme ja silloin joudumme vähän tasailemaan, mutta yleensä hengitys, samoin kuin vaikkapa sydämen lyönnit tai ruoansulatus, tulee huomattua vasta kun tapahtuu jotakin erityistä. Tai kun jokin menee pieleen.

Laulajat, näyttelijät, sukeltajat ja ehkä joku muukin ammatti tai aktiviteetti vaatii myös hengityksen huomioimista, mutta näin nopeasti ajatellen, tavallisessa arjessa emme sillä päätämme juurikaan vaivaa. 

Joskus, kauan sitten, olen opiskelujeni myötä joutunut miettimään äänenkäyttöä ja sitä kautta myös oikeata tapaa hengittää.  Nyt, paljon myöhemmin, olen meditaatioharjoituksissa kiinnostunut hengityksestäni uudelleen. Olen huomannut, että välillä on hyvä  antaa itselleni aikaa tutkailla ja tunnustella myös omaa hengitystäni. Se nimittäin taitaa kertoa aika tavalla omasta olostani ja voinnistani. 

Esimerkiksi stressaantuneena (tai vaikka huonossa asennossa istuessa) hengitykseni huomaamatta muuttuu usein hyvin pinnalliseksi. Tiedän, että silloin  käyttelen vain pientä osaa keuhkojeni kapasiteetista.  Ja jos hengitys toimii kovin vaillinaisesti, verenkierto ei pysty kuljettamaan riittävästi happea kaikille soluille. Se näkyy ja tuntuu taatusti olossani ja olemuksessani. Suurin ongelma taitaa usein vain olla siinä, että kaikessa kiireessä ja stressaantuneena ei tule riittävän usein pysähdyttyä kuulostelemaan tarkemmin omaa oloaan ja hengitystään.

Meditaatioharjoitukset ovat itselleni hyvä keino välillä oikeasti pysähtyä ja samalla kuunnella oloani ja itseäni muutenkin. Niiden aikana juuri hengityksen tutkailu on mainio ankkuri keskittymiseen ja kaikenlaisen ajatuspoukkoilun pysäyttämiseen. 

Jos kuitenkin meditaatio jo sanana saa jollakin niskakarvat nousemaan pystyyn, voi toki muuten vaan ottaa aikaa ja lähteä ulos hengittelemään, syventämään hengitystään ja tarjoilemaan aivo- ja kaikille muillekin soluilleen kunnon annoksen happea, jota koko kroppa oikein janoaa. Eikä todellakaan tarvitse meditoida sen kummemmin! Kunhan antaa ilman virrata pakottomasti sisään ja ulos ja huolehtii siitä, että keuhkot toimivat ja tuulettuvat pohjiaan myöten. Ainakin minä silloin ihan huomaamattani rentoudun ja virkistyn ja aivotkin toimivat vähän vireämmin. 

Hengittely on sitä paitsi ihan ilmaista huvia. 

Kuvat ovat viime viikonlopun hengittelyretkeltä Nuuksion kansallispuistosta. 

Ruskaterkuin,

Leena

Pokaalit laatikosta!

Minä tässä vain hei. Anteeksi nyt kamalasti, kun vaivaan, sillä eihän minulla mitään tärkeätä... Ajattelin vain... Vaikka enhän minä nyt mikään asiantuntija ole, mutta itseasiassa luulen, että taidan ehkä olla vähän eri mieltä, tai ainakin voisin ehdottaa, että asioita voisi ehkä painottaa hieman eri tavalla... Vai onkohan tämä nyt ihan huono ehdotus? 

Ainakin etäisesti tuttua monelle meistä, vai mitä? Jos emme itse, niin ainakin joku kanssaeläjämme  puhuu jotenkin noin ja toimii muutenkin itseään vähätellen ja alentaen. 

Usein ihan huomaamattani myös itse toimin juuri noin. Aivan kuin joku koko ajan kuiskuttaisi korvaani, etten ole tarpeeksi hyvä, että aina joku muu osaa tai tietää paremmin, tai että ainakin on ehdottomasti fiksumpaa olla toitottamatta omaa mielipidettään tai tietämystään asiasta. No juu, onhan se ehkä fiksumpaa, mutta ei sellainen asenne loppupeleissä oikein järkevää ole. Tai ainakin se on tosi ärsyttävää. Usein myös muiden mielestä!

Nuoremmat naiset taitavat olla tässäkin suhteessa vähän erilaisia. Onneksi. Mutta monet oman ikäpolveni naiset sen sijaan ovat joskus hyvinkin epävarmoja asiansa ja ehkä myös oman itsensä suhteen.  Kaikki eivät edes huomaa epävarmuuttaan, vaan sellainen toimintatapa tulee jostakin selkäytimestä ihan vahingossa. Tällainen turha itsensä vähättely luo helposti kuvaa stereotyyppisestä naisesta, joka ei tiedä mistä puhuu ja joka on jotenkin hölmö. Muiden kunnioitusta ja arvostusta ei ainakaan tällaisella itsensä vähättelyllä saa. 

Minulla lähes alitajuinen ja harmillisen usein esiin tuleva itseni vähättely ja puhetapa saattaa johtua siitä, että haluan usein jotenkin pehmentää sanottavaani. En haluaisi vaikuttaa aggressiviselta tai karskilta. Sellainen ei vain sovi omakuvaani. Sosiaalisissa suhteissani yritän yleensä olla diplomaattinen ja kohtelias ja vältän viimeiseen asti kaikenlaista uhkaavalta vaikuttavaa käytöstä. Luulen, että sellainen tapa liittyy vahvasti persoonaani, enkä sitä haluaisikaan kovasti muuttaa, mutta suoranaisesta itseni vähättelystä haluaisin eroon. 

Perusteellisempi vähättely-asian pohdinta alkoi oikeastaan viime viikolla vanhaa kellarivarastoamme inventoidessa. Olemme nimittäin käyneet läpi varastoa, jossa on säilöttynä lastemme historiaa: dubloja, legoja, barbie-juttuja, junaratoja... eli kaikkea mahdollista ja jännittävää noille ihanilla uusille pikkuihmisille ajanvietteeksi ja ihmeteltäväksi. No, sieltä kuoriutui esiin myös iso pahvilaatikollinen meidän omia muistojamme. 

Olen tainnut kertoa jossakin yhteydessä, että olemme kauan sitten harrastaneet kilpatanssia. Kun kaverit joskus kyselevät siitä ajasta, minulla on ollut tapana vähän nolona naureskella ja vähätellä asiaa ja olen vilpittömästi ollut sitä mieltä, ettei juttua nyt oikeastaan kannattaisi edes mainita. Eihän se nyt mitään ollut. Viime viikolla avasin kuitenkin tuon vanhan pahvilaatikon ja ryhdyin nostelemaan pokaaleja ja mitaleja keittiön pöydälle ja silloin ymmärsin, että meille se oli silloin iso ja tärkeä juttu. Uhrasimme silloin tanssitreeneihin paljon aikaa, hikeä (ja minä myös kyyneleitä), joten jo se tekee asiasta ainakin meille merkityksellisen. Miksi sitä vähättelemään. Ja pokaalimäärästä päätellen olimme omassa sarjassamme myös oikeasti hyviä! Mutta kymmenen vuotta siinä vierähti, ennen kuin uskallan sanoa tuon ääneen. Tai ainakin nyt kirjoittaa siitä mustaa valkoiselle.

Hetkeksi nostimme nuo pokaalit myös näkyville kirjahyllyn päälle, olkoonkin, että ovat ihan järkyttävän rumia. 

Olisi kiva kuulla, oletko sinä varmempi ja rohkeampi tuomaan osaamistasi, tietämystäsi ja vahvuuksiasi esille?

Syksyterkuin,
Leena

P.S. Ylimmäinen kuva on osa Reima Nurmikon Aurajoessa kelluvasta Haahka-installaatiosta. Teos ottaa kantaa merien jätevesiongelmaan.

Neljä vuotta Kanavalla

Vielä täällä tämäkin nainen porskuttaa. Kanavalla siis. Vaikka ei kyllä oikein uskoisi, kun viimeaikaisia some-yrityksiäni koettaa etsiskellä. Niitä ei oikeastaan ole ollut juuri nimeksikään. Muu maailma on verottanut aikaani harmillisesti. Tai siis etupäässä onneksi kuitenkin ihan hyvällä tavalla. 

Mutta.  

Ne, jotka ovat olleet mukana alusta ja siis Amsterdamista asti, tietävätkin blogini syntysyistä ja historiasta. Aloitin tämän Kanavalla-blogini neljä vuotta sitten, tuolloin 26-vuotiaan nuorimmaisemme syntymäpäivänä. Olimme mieheni kanssa siihen mennessä asuneet Hollannissa jo vuoden verran ja surin sitä, etten päässyt onnittelemaan silmäterääni Suomeen. Ikävä kouraisi välillä kovastikin. Aikaa noista alkumetreistä on kuitenkin kulunut ja alkuperäinen tarve pitää blogin kautta yhteyttä lähimpiin hoituu nykyään onneksi ihan muita kanavia pitkin. 

Tänä syksynä sain siis onnitella kolmekymppistäni ihan livenä täällä Suomessa Turussa juuri oikeana päivänä ja antaa hänelle kunnon äiti-halin. Kolmikymmpisen miehen mielestä sellainen ei taida olla enää edes kovin noloa tai rasittavaa, joten ilo tuntui olevan molemminpuolista. 

Näin blogin vuosipäivän aikoihin tulee aina mietittyä vähän syvemminkin blogi-homman mielekkyyttä ja niinhän se meni tänäkin vuonna. Tosin jonkinlainen pohdinta alkoi jo kesän korvalla ja alunperin lyhyeksi tarkoitettu kesätauko venähti reiluksi pariksi kuukaudeksi. Ja vähän nihkeätä näyttää tämä kirjoittelu yhä olevan.

Olen huomannut, että välillä on hyvä päivittää tekemistensä motiiveja ja järkevyyttä. Aika ja ympäröivät asiat muuttuvat ja aiemmin hyvinkin perustellut asiat voivat jonain kauniina päivinä olla turhia tai jopa haitallisia. Kirjoittelemalla omista asioistani altistan itseni ja elämäni (tottakai vain pieneltä ja itse valitsemaltani osalta) ihan vieraiden ihmisten arviolle ja ihmeteltäväksi.  Mietin välillä, että onko tarpeeni jakaa omia asioitani kollektiivisesti todellakin niin vahva, että ulkosuomalaisen kuplasta päästyänikin jatkan yhä vanhaa toimintatapaani. Siis täällä kotona, läheisten ja ystävien ympäröimänä!! 

Välillä tuntuu siltä, että oikeasti  täällä blogi-maailmassa mieluummin lueskelisin vain muiden tarinoita elämästä, ahmisin kiinnostavia matkakuvauksia vieraista paikoista tai ihailisin toisten ottamia valokuvia, mutta sitten ymmärrän, että lopulta se tuntuisi jotenkin epäreilulta. Minulle tämä homma nimittäin perustuu parhaimmillaan vastavuoroisuuteen. Kertomalla jotain omista ajatuksistani, haluan kantaa korteni kekoon. Ja toisaalta ymmärrän todella hyvin myös niitä, jotka eivät niin halua tehdä. 

Sitä paitsi, kuten jo vuosi sitten totesin, teistä ihanista blogi-tutuistani on tullut minulle sellainen ihan omanlaisensa vuorovaikutteinen yhteisö, josta on aika vaikea päästää irti. Kommenttiboksit ovat tärkeä osa koko hommaa!!

Ja mikä upeinta, saamattomuuteni tai kiireen aikaansaamat tauotkaan eivät ole vielä teitä ihan kaikkia upeita tyyppejä karkottaneet. Kiitos siitä.

Tiedän, että moni muukin painii samantapaisten ajatusten kanssa. Mikä teidät saa jatkamaan?

Kirjoittelemisiin, lukemisiin ja kommentoimisiin!!

Leena

P.S. Kuvat ovat viikonlopun synttäri-vierailulta Turusta