Salaperäiset Alppijärvet, kuin jalokivet

Saksan Alpit ovat vain hyvin kapea suikale aivan maan etelärajalla Baijerissa. Me vietimme viikon verran Berchtesgadenissa, tuolla aivan Saksan kaakkoiskulmassa lähellä Itävallan Salzburgia. Tämä on niitä harvoja saksalaisseutuja, jotka ovat kokonaan vuorten ympäröimiä.

Ensimmäisen retken Berchtesgadenissa teimme siis Almbachklammin alueelle, josta kirjoitin edellisen postaukseni. Seuraava retki suuntautui Königsseelle. Alue on melkein kuin Norjan vuono; Rinteiden väliin ahtautunut kapea järvi, josta vuoren seinämät nousevat jyrkästi kohti taivasta.

Königsseelle lähdimme turistiveneellä, joita puksuttaa järvellä tiuhaan tahtiin. Reilun puolentunnin venematkan päässä olisi ensimmäinen pysähdyskohde eli pyhän apostoli Bartolomeuksen kappeli. Emme kuitenkaan jääneet kyydistä tässä, vaan jatkoimme eteenpäin. Kappeli oli kuitenkin jo ulkoakin kovin kuvauksellinen ja kuvia siitä vilahtelee monissa seudun matkailumainoksissa.

Maisemat ovat hyvin kiehtovia ja salaperäisyyttä lisää parin vuoden takainen uutinen, jonka mukaan järven pohjasta on löytynyt kultaa. Kesällä 2015 uimarityttö löysi järven pohjasta puolenkilon painoisen kultaharkon. Kukaan ei tiennyt, miten harkko oli järveen joutunut. Uumoiltiin, että järveen olisi joskus piilotettu natsien kulta-aarre, koska löytöpaikka sijaitsee lähellä Hitlerin kesäasuntoa. On myös arveltu, että pohjassa voisi olla enemmänkin harkkoja. No, mene ja tiedä, mutta mielikuvitus lähti kuitenkin liikkeelle. Koska kultaharkolle ei löytynyt omistajaa, tyttö sai pitää löytämänsä 16 000 euron arvoisen harkon.

Me jatkoimme vielä toisen puolituntisen ja matkasimme aivan Königsseen eteläkulmaan asti. Sieltä lähti polku toisen vielä pienemmän Alppijärven rantaan. Pienempi järvi on nimeltään Obersee. Maisemat olivat jälleen aivan henkeäsalpaavat. Tyyni järvenpinta peilasi upeasti jyrkästi nousevia vuoren rinteitä. Värit olivat satumaiset. Olimme siis Saksan viimeisessä peränurkassa. Vuorenseinämän takana onkin jo Itävalta!

Rannan tuntumassa kulki polku, jota olisi voinut jatkaa vielä tunnin verran eteenpäin, ensin Fischunkealm-majalle ja sieltä vielä Saksan korkeimmalle vesiputoukselle Rötbachille. Olimme poikkeuksellisesti liikkeellä melko keveillä lenkkareilla ja vastaantulleiden patikoijien hyvin hyvin liejuisista kengistä päätellen reitin loppupää oli ilmeisesti hyvin hyvin huonossa kunnossa. Vähän mieltä karvasteli, mutta päätimme olla järkeviä, tyytyä ihailemaan putousta vähän kauempaa ja säästellä kevytlenkkareita mm. suunniteltua Salzburgin kaupunkipäivää varten.

Myöhemmin samalla viikolla teimme vielä iltapäiväretken Königsseelle. Venerannassa syödyn ihanan salaattilounaan jälkeen vuokrasimme soutuveneen ja soutelimme edellisellä venematkalla bongaamaamme rauhalliseen pikku  poukamaan. Rantauduimme valkealle hiekalle, minä tyydyin kahlailemaan ihanassa rannassa, mutta K pulahti kunnolla uimaan. Vesi oli uskomattoman kirkasta ja turkoosiin vivahtavaa. Harmi, ettei ainuttakaan kultaharkkoa sattunut silmiin veden alta. Ilma oli melkein paahteisen kuuma ja nouseva tuuli enteili alkavaa ukonilmaa. Onneksi älysimme ajoissa lähteä soutamaan takaisin venesatamaan. Paluumatkalla tuuli jo rikkoi kauniin vedenpinnan ja saimme vilvoitusta pienistä puhureista. Parkkipaikalle juostessa salamoi ja jyrisi jo. Kunnolla sade ei meitä ehtinyt kastella, mutta vähältä piti.

Königsseelle on kauniilla säällä näköyhteys myös Hitlerin kotkanpesältä. Teimme pesälle retken seuraavana päivänä, mutta meillä näköyhteys pilvien läpi ei riittänyt aivan järvelle asti. Kokemus oli kuitenkin aika vaikuttava ja siitä seuraavassa postauksessa lisää.

Mukavaa elokuun toista päivää ja iloiset terkut Amsterdamista!
Tot ziens,
Leena 

Baijerin Alppimaisemia

 

Berchtesgadenissa olimme varanneet majapaikan pienestä alppihotellista. Etukäteen olimme vähän huolissamme siitä, että paikka mainosti omaa hiihtokoulua ja suksivuokraamoa. Niistä ei kesämatkailussa olisi hirmuisesti iloa. Huolemme oli kuitenkin turha. Paikka oli ihan mainio. Aamupala oli kiva, ja vaikka omaa ravintolaa ei ollutkaan, henkilökunnalla oli ihan hyviä vinkkejä lähistöllä sijaitsevista ruokapaikoista.

Ensimmäisen kunnon kosketuksen alueeseen saimme, kun lähdimme retkelle Almbachklammin maisemiin. Reitti lähti Saksan viimeisen, 1600-luvulta olevan marmorikuulakuulamyllyn luota. Myllyssä virtaava vesi hioo kivenpalasista tasaisen pyöreitä kuulia. 

Almbachklammin solan sanotaan olevan yksi Baijerin kauneimmista. Ja kaunista todellakin oli! 

1894 avattu polku kulki ensimmäiset kolme kilometriä vaikuttavassa rotkossa ja sitä pitkin kuljettiin välillä myös siltoja, luolatunnelia ja portaita myöten. 

Laakson molemmin puolin jyrkiltä kallioseinämiltä ryöppysi aivan kristallinkirkasta vettä. Joissakin kohdissa vesi solisi pieninä puroina, mutta välillä se kuohui, kohisi ja pauhasi melkein korvia huumaavasti.

Tämä seurue ei valinnut helpointa mahdollista reittiä.

Alkumatkasta polku oli helppokulkuinen ja hyväkuntoinen, vaikkakin  kosteudesta johtuen välillä vähän liukas. Polulla näkyi useita perheitä lapsineen, mummoineen ja koirineen. Nämä perhekunnat kuitenkin enimmäkseen palasivat eväät syötyään samaa reittiä takaisin myllylle. Myllyltä löytyi mm. matkamuistokioski, kahvila, ravintola ja lapsille, tai miksei aikuisillekin, kullanhuuhdontaa. Paikka on siis kiva retkikohde, vaikka ei pitemmästä patikoinnista olisikaan innostunut.

Meillä ei ollut tällä kertaa mummoja tai lapsia tekosyynä, joten pakko oli jatkaa vähän pidempää reittiä. Poikkesimme tuolta portain ja kaitein varustetulta reitiltä ja edessä oli heti aika tiukka nousu.

Meillä oli mukana vähän liian niukasti vettä (kuten melkein aina ensimmäisellä retkellä, kunnes jälleen muistamme olla huolellisempia) ja ilma oli helteinen. Minä kyllä puhisin ylämäessä aika tavalla ja K taisi säästellä omaa juomistaan ritarillisesti, jotta vesi riittäisi, enkä ihan läkähtyisi. Kulkuani siivitti kyllä myös jossain vaiheessa ilmestynyt ihana viitoitus, jonka mukaan muutaman kilometrin päässä olisi gasthaus ja lepohetki siis tiedossa. 

Ihan kohta siellä!! Enää puoli tuntia!

Viimeiset ylämäet edettiin taas ihan kunnon tietä pitkin. Taakse jäävä maisema oli kaunis.

Levähdyspaikka oli niin mukava, että nautimme siellä myös voimat palauttavan lounaan 😂 ja täytimme vesipullomme piripintaan. 

Nuudelinakkikeitto

Kun lähdimme laskeutumaan Ettenbergiltä alaspäin, muistin taas kuinka varsinkin ensimmäisenä retkipäivänä alaspäin meno on polvilleni vielä rankempaa kuin nousu. Ajoittain polulla oli valuvia kiviä ja pyörivää soraa, jonka päällä jäykkäpohjainen vaelluskenkä luistaa välillä hankalasti. Harmittelin, että olimme unohtaneet vaellussauvat Amsterdamiin. Yleensä yhdestäkin sauvasta on alamäessä huima etu. Aarrrgh! Polviparat. Nostan kyllä hattua Kn kärsivällisyydelle, kun jaksaa kanssani reissata.

Aika alhaalla jo ollaan tässä..

Siinä ensimmäisen Baijerinpäivän tunnelmat ja reissu oli vasta alussa. Seuraavan päivän vietimme ihanissa Alppijärvi-maisemissa. Siitä lisää seuraavassa reissupostauksessa, kunhan saan kuvat järjestykseen.

Elokuun ensimmäisen päivän terkut täältä Teille Kaikille!

Tot ziens,
Leena