Urhokin odottaa ja muuta päivitystä

Heipparallaa kaikki ihanat! Tässä vähän päivitystä Kanavaltakin: 

Vuosi vaihtui ja nyt on jo rohkeasti sukellettu suoraan uudelle vuosikymmenelle. En ole täällä blogin puolella juurikaan kerennyt joulusta tai vuodenvaihteesta kuulumisia kirjoittelemaan, mutta kerron nyt kuitenkin sen verran, että aika mukavasti joulunaika meni. Vaikka ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan emme sitten lopulta edenneetkään. Joulusta tuli hieman sirpaleisempi ja hötäkämpi kuin se olisi parhaimmillaan voinut olla, mutta menihän tuo noinkin ja ehdimme melkein kaikki lähimmät tavata. Eräs itselleni läheisimmistä ihmisistä tosin vietti oman joulunsa maailmalla, mutta se oli jo ennalta tiedossa. Kaikki siis hyvin.

Lux-Helsinkiä tammikuussa 2020

Lähipiirimme kasvoi nyt tammikuun alkupuolella yhdellä suloisella pikkumiehellä ja täällä pappamummulassa olemme olleet tästä onnellisesta perhetapahtumasta Hyvin ylpeitä ja Hyvin iloisia. Tosin välillä tuntuu siltä, että vasta nyt myös meillä on meneillään todelliset ruuhkavuodet. Meitä selvästi tarvitaan sekä edeltävän että seuraavan sukupolven jutuissa. 

Eilen illalla viimeksi paistoimme ison kasan vohveleita, leikimme ruokailutilan tuoleilla junaa, rakensimme päiväpeitoista mahtavan majan, kokosimme dubloista torneja, lauloimme lastenlauluja, luimme satukirjaa, potkimme palloa, leikimme piilosta... Ja kun ihastuttava leikkikaverimme sitten lähti omaan kotiinsa, skypetimme Pirkanmaalle ja juttelimme hyvän tovin maailmanmenosta omien vanhempieni kanssa. Edellisenä päivänä olimme jo käyneet appivanhempien luona tarjoamassa seuraa ja tukevaa käsikynkkää ulkokävelylle. 

Oikeasti se, että saamme tuntea itsemme tarpeelliseksi on hieno juttu ja tuo paljon merkityksellisyyttä elämään, mutta rehellisesti sanottuna kivaa kiirettä välillä pitää. 

Nyt tammikuun lähestyessä jo puolta väliä ihmettelemme tätä  lämmintä kosteata ja tuulista säätilaa. Tällainen itse asiassa muistuttaa hyvin paljon Hollannissa viettämiämme talvia. Paitsi että pimeys täällä pohjoisessa on tietysti musertavampaa. No, onneksi myös aurinko on välillä näyttäytynyt ja keskimääräisiä lämpöennätyksiäkin on kuulemma hätyytelty. Minulle itselleni tällainen lämpö toki kelpaa ihan mukavasti, kun siihen olen viime vuosina tottunut. Tykkään siitä ettei tarvitse kuluttaa energiaa palelemiseen. Sitä paitsi jostain kuulin ennusteen jonka mukaan kunnon pakkasiakin on vielä luvassa ainakin helmi-maaliskuussa, joten nautitaan nyt miellyttävästä lämmöstä ja näistä lempeistä lenkki-ilmoista. Ihanaa, kun voi välillä hipsutella menemään tavallisilla lenkkareilla.

Nämä sympaattiset postilaatikot nököttävät murtajien edustalla.

Kunnon talvi kuuluu kuitenkin selvästi suomalaisten normaaliin elämään ja vaikuttaa siltä, että melkein kaikki jo odottavat oikean talven alkamista. Yhden lenkkipolkuni varrelle osuvat Katajanokan rannassa lilluvat jäänmurtajat, ja myös ne näyttävät kärsimättömästi odottavan pääsyä tositoimiin ja ryskyttelemään paksuja jäälauttoja merelle. 

Vähän aikaa täytyy ilmeisesti Urhon ja Sisunkin vielä odotella. Tosin eräänä sinisenharmaana aamuna kuulin ohi kipitellessäni jostain syvältä murtajien sisuksista kuuluvaa moottorin matalankumeaa murinaa. Siellä varmaan jo valmistaudutaan ja lämmitellään koneistoja. Kukapa tietää, ehkä piankin pääsevät todistamaan Pohjolan reippaan rapsakkaa talvea. Hrrrr.

Miellyttäviä tammikuun päiviä myös teille! Voikaahan paksusti ja pitäkää kivaa säästä huolimatta -tai juuri sen vuoksi.

Terkuin,
Leena

Lupauksia keväästä?

Helmikuu alkaa olla viimeisillään ja jo jonkin aikaa näilläkin leveysasteilla on näkynyt, kuulunut, tuoksunut ja tuntunut jonkinlaisia lupauksia lähestyvästä keväästä. Luin juuri lehdestä, että herkimmät allergikot ovat jo saaneet oireita ja lähipiirissänikin olen ollut havaitsevinani pientä silmien kutinaa ja aivastelua. Tosin nuo ensimmäiset pöllähdykset ovat kyllä saapuneet keskemmältä Eurooppaa. Tuulet ovat tuoneet mukanaan kuulemma ainakin lepän ja pähkinäpensaan siitepölyhiukkasia. Suomen puolella ensimmäisten puiden ja pensaiden kukinta alkaa yleensä vasta maaliskuun loppupuolella.

Kun mietin englanninkielistä käännöstä sanalle kevättalvi, keksin esimerkiksi seuraavat ilmaisut: late winter, early spring, time between actual winter and spring ... Oikeastaan meidän kevättalvi-sanamme on aika kompakti ja selkeä ilmaus. Kansanperinteen mukaan Matti (24.2.) aloittaa kevättalven. Omassa mielessäni kevättalvi alkaa siitä, kun sydäntalvi on ohi, eli aurinko alkaa loimottaa hangilla,  aurinkolasit kaivetaan viimein esille ja kun lumen pinnalla lojuvat roskat tulevat näkyviin ja lumen pintaa tummempina lämpiävät ja samalla sulattavat lunta ympärillään (jotain iloa roskistakin siis!). Ja sitten tuulessa alkaa olla ihan erityinen keväinen tuoksu. Kyllä sen vaan tietää. 

Tylsimykset sanovat tietenkin, että vielä se oikea talvi kiristää otettaan ja hetken on vielä odotettava, mutta mitäs siitä; suunta on selvästi parempaan! Nyt vain toivotaan lisää lämpöisiä, aurinkoisia, kuivia ja tuulisia sääjaksoja, niin sulavat nuo likaiset ja harmaat lumet jo pois ainakin täältä Etelä-Suomesta. Pohjoisempana ehkä ainakin matkailuyrittäjät ja alan harrastajat toivovat vielä hiihto- ja laskettelukelien jatkuvan.

Selviä merkkejä kevään etenemisestä olen bongaillut päivittäisillä kävelyilläni, ja niitä onkin hauska täällä taas seurailla muutaman vuoden tauon jälkeen. Asioita tulee siksi katsottua ja kuunneltua ehkä vähän tarkemmin. Mustarastaan laulu sinertyvässä iltahämärässä kuulostaa nyt erityisen kauniilta, talitiaisten tityyt ja varsinkin jäiden sulamisesta aiheutuvat äänet ovat vertaansa vailla ja välillä tulee ihan pakahduttava olo. Tätähän se talven taittuminen oli!

Ehkä hitusen ärsyttävä juttu ovat toisenlaiset linnut, jotka viimeistään kevään tullen alkavat tulla vähän liian hanakasti iholle. Feissarit. Eilen reippaalla kävelylenkilläni puiston rannassa kohtasin näitä siivekkäitä. Ensimmäinen kysyi ensi töikseen, että puhunko suomea. Koska kysyjällä ei ollut mitään, ainakaan nopeasti näkyvillä olevia merkkejä tai tunnuksia, ja hän näytti tavalliselta epätietoiselta nuorelta mieheltä, vastasin ystävällisesti puhuvani ja mielessäni arvelin, että hän tarvitsee vain apua löytääkseen oikean reitin jonnekin. Huomasin kuitenkin nopeasti, että hän alkoikin kaivaa repustaan esitteitään. Voi hitsi, en halunnut pysähtyä keskustelemaan perusteellisemmin mistään, edes epäilemättä tärkeästä asiasta, vaan toivoin pääseväni jatkamaan nopeasti hyvärytmistä reipasta lenkkiäni. Sanoin vain hymyillen kiitos ei ja jatkoin matkaa. 

Muutaman minuutin kuluttua näin jo toisen nuoren pojan, joka näytti olevan samaisella asialla ryhtyessään lähestymään minua.  Ja aivan oikein, taas kysymys kuului, että puhunko suomea. Hymyilin ja sanoin puhuvani, mutta jatkoin vain matkaa pysähtymättä. Kun sama toistui vielä uudelleen Finlandiatalon nurkalla, aloin jo oikeasti ärsyyntyä. Eikö noilla nyt ole yhtään pelisilmää?!! Ei kai kukaan hikinen lenkkeilijä halua pysähtyä rupattelemaan kesken lenkin. Kylmähän siinä tulee! No, ymmärrän, että menoni näytti noista nuorista pojista kenties rauhalliselta ajantappo-taapertelulta, mutta silti!! 

Uusi piirre (ainakin minulle) hommassa oli, että helposti näkyvät tunnukset feissarilta puuttuivat. Varmasti monen kävelijän onkin siksi vaikeata valmistautua tähän täsmäiskuun varastossa olevilla repliikeillä, joilla noista tilanteista on tottunut pääsemään nopeasti ohi. Ja se se ehkä oli homman tarkoituskin; yllättää vastaantulija totaalisesti ja saada hänet vastaamaan heti aluksi ainakin kerran myöntävästi, nimittäin tuohon kieli-kysymykseen. Sen jälkeenhän on tutkitusti helpompi saada seuraaviinkin kysymyksiin myöntävät vastaukset.

Ehkä turhan paljon tuo kokemani harmitus saa nyt tilaa tässä yhteydessä. Yleensä feissarit ajavat ihan hyviä ja tärkeitä asioita ja sitäpaitsi useimmat ovat ihan kohteliaitakin. Huomaan kuitenkin ärsyyntyneeni tavasta, jolla lahjoittajien kalasteleminen nykyisin näyttää tapahtuvan. Kolme saman asian kauppaajaa peräkkäin oli jo hivenen liikaa. Kilpailu on varmasti kovaa, mutta tosiaankin sitä pelisilmää heille toivoisin. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja vaikkapa päärautatieaseman edustalla olen jo tottunut heitä kohtaamaan, mutta lenkkipolku on varattu omille ajatuksilleni ja pään nollaamiselle. Itsekästä? Kyllä, mutta ei se silti ole niin hirmuisen paljon vaadittu. Eihän?

En nyt tämän enempää aio ärsyyntymiseen omaa tai sinun aikaasi käyttää. Mietitään mieluummin tähän mainioon vuodenaikaan liittyviä juttuja. Joko sinä olet löytänyt lupauksia keväästä? Krookuksen tai helmililjan alkuja tai muuta ihanaa? Vai nautitko vielä täysillä puhtaista valkoisista hangista ja suksien rahinasta lunta vasten? Olisi kiva kuulla.

Torstinpäiväterveisin,
Leena

Postauksen kuvat ovat Uunisaaren rantamilta, Kaivopuiston edustalta.

Oopperaa, pinaattia, lunta ja Luxia

Vuosi alkoi kivasti perjantain oopperavisiitillä. Tarkemmin sanottuna kävimme katsomassa ja kuuntelemassa musikaalin Oopperan kummitus. Sen alkuperäisiä näyttämöversioita on kuulemma esitetty katkeamatta sekä Lontoossa vuodesta 1986 ja New Yorkissa vuodesta 1988 alkaen. Lisäksi teosta on esitetty identtisinä produktioina ainakin 30 eri maassa, ja teoksella on arvioitu olleen katsojia yhteensä n.140 miljoonaa. Olen nähnyt samaisen musikaalin kauan sitten Lontoossa ja nyt oli kiva katsoa, miten homma tehdään täällä kotimaassa. (Ensi-ilta on ollut Suomen Kansallisoopperassakin jo vuonna 2015, mutta silloin olimme Amsterdamissa). Suomen Kansallisoopperalla on ollut erityinen mahdollisuus ja vapaus päästä tekemään oma versionsa musikaalista ja meillä se nähdäänkin vähän erilaisena toteutuksena.

Andrew Lloyd Webberin musiikki on ainakin minun mielestäni niin selkäpiihin hiipivää, että jo pelkästään sen kuuleminen vaikuttaa taianomaisella tavalla tunnelmaan. Toki lavastus ja puvustuskin ovat aika hulppeita. Webber on säveltänyt eräitä maailman kuuluisimpia musikaaleja kuten Cats, Evita, Jesus Christ Superstar ja Sunset Boulevard. Ohjelmalehtisessä kuvaillaan Oopperan kummituksen olevan kauhuromanttinen spektaakkeli, nuoren naisen kasvukertomus, herkkää tunnelmointia, järisyttäviä sointeja, salaperäisiä luolastoja, putoavia kattokruunuja, tarttuvia säveliä, arvoituksia, pelkoa, oopperaa, kuolemaa, rakkautta... Tätä kaikkea on maailman kuuluisin musikaali.- Ja sitähän se oli. En voi mitään sille, että kaikesta pateettisuudestaan huolimatta tämä musikaali imaisi minut taas vähän hämmentävään maailmaansa ihan täysillä. 

Loppiaisena olivat tyttäret perheineen meitä ilahduttamassa. Paistoin koko joukolle pinaatti-lohi-lettuja kunnon kasan ja kaikki meni hups-hujauksessa. Enemmänkin olisi voinut olla, mutta jäipä myös tuoreille pehmoisille taateleille ja aprikooseille, juustoille pipareille, manteleille teelle ja kahville tilaa. Toinen vävy totesi, että letut olivat kyllä parhaita pinaattilettuja, joita hän oli koskaan syönyt. En kuitenkaan ole varma, onko hän oikeasti tykännyt pinaattiletuista koskaan aikaisemmin, joten siihen on suhteutettava tuo hänen kommenttinsa. K:kin kyllä tykkäsi lettusista kovasti, joten laitan tähän muistiin HS:n hyvinvointiliitteen lettuohjeen. Nams. On muuten sopiva ruoka myös fodmap- ruokavaliota noudattaville.

Pinaatti-lohiletut

400 g laktoositonta jogurttia
1 dl laktoositonta maitoa tai kauramaitoa
2 kananmunaa
2dl tattarijauhoja
1 tl leivinjauhetta
3/4 tl suolaa
25g voita
5 dl tuoreita pinaatinlehtiä
300g kirjolohifileetä
1/2 dl ruohosipulia tai lehtipersiljaa hienonnettuna

Paistamiseen voita ja öljyä

Sekoita kulhossa jogurtti, maito ja kananmunat. Mittaa joukkoon tattarijauhot, leivinjauhe ja suola. Sekoita tasaiseksi. Sulata voi mikrossa ja lisää taikinan joukkoon. Anna taikinan turvota puoli tuntia huoneenlämmössä tai yön yli jääkaapissa.

Huuhtele pinaatinlehdet lävikössä ja hienonna silpuksi veitsellä.

Poista lohesta nahka ja hienonna filee pieniksi kuutioiksi. Hienonna ruohosipuli tai lehtipersilja. Sekoita pinaatit, lohikuutiot ja yrtit taikinan joukkoon.

Kuumenna lettupannun koloissa pieni nokare voita ja tilkka öljyä. Kaada pannun koloihin taikinaa. Paista n. 2 minuuttia keskilämmöllä, kunnes letun pinta kuplii sienimäisesti. Käännä lettu ja paista toiselta puolelta vielä 1 minuutin ajan.

Tein annoksen puolitoistakertaisena kuudelle syöjälle, mutta koska lisukkeena tarjosin vain vihreätä salaattia, taikina-annos olisi voinut olla kaksinkertainenkin. Minä paistoin letut blinipannulla, jota vastikään olimme käyttäneet joulupäivän illan blineihin. Koska sillä paistettuna yksittäinen lettu on kooltaan vähän suurempi, myös paistoaika oli tietysti vähän pidempi.

Tein letuille ja salaatille vielä jogurttikastikkeen, johon lisäsin sitruunanmehua, mustapippuria, lehtipersiljaa, suolaa ja tilkan hunajaa. Sopi muuten hyvin näiden kanssa.

Maanantai-iltana meillä oli kolmen tunnin tanssitreenit, ja pitkän, pitkän tauon jälkeen huomaan, että lonkkaniveleni ovat hieman hämmentyneet moisesta riehaantumisesta. Tiedän, että se on vain merkki siitä, että lisää pitäisi myös tanssien itseään liikuttaa. Onneksi parin viikon kuluttua pitäisi aloittaa taas normaalit säännölliset viikkotreenit. Eli saadaan tähänkin mammaan taas vähän kunnon liikettä, ei pelkkiä kävelylenkkejä tai kuntopyörällä ajelua.

Tiistaina Helsinkiinkin satoi taas ihanaa valkoista puhdasta lunta. Kävimme illalla kävelemässä Lux-valokierroksen klik  Odotin vähän enemmän vau-efektejä, mutta kokonaisuus oli mielestäni vähän vaisu. Löysin kuitenkin suosikikseni ihanan kuun Musiikkitalon seinästä, upean luonnon haavoittuvuudesta kertovan videomäppäyksen Kansallismuseon seinästä, sekä Lyhtypuiston Hakasalmen huvilan ympäristöstä. Tuo viimeksi mainitsemani oli omasta mielestäni ehdottomasti paras teos. Hienointa oli sen yksinkertainen toteutus ilman kikkailuja ja isoja rahoja ja samalla satumaisen salaperäinen ja unenomainen tunnelma, ainakin eilisessä kauniissa, rauhallisessa lumisateessa. Itse en ole pimeäkuvauksen taitaja, joten linkin kuvat saavat nyt riittää.

Keskiviikon päiväreippailulla kuvasin vielä Kaisaniemen Kasvitieteellisen puutarhan ihania lumipuita ja rakennuksia. Rauhoittavaa ja melkein meditatiivista! Lumi hiljensi kaupungin ääniä ja mieli rauhoittui keskittyessäni katselemaan kaikkea kaunista. Lapsellisella tavalla lumouduin ihanasta pehmeästä lumesta. Moneen vuoteen en olekaan päässyt näin lumesta nauttimaan.

Kas siinä lunta enemmän kuin tarpeeksi yhdelle keskiviikolle.

Kauniita ajatuksia ja lumenpehmoisia terkkuja täältä Krunikasta kaikille!

Leena

Ajatuksia lumi-maanantaina ja simpuran sohvat

Viikonloppua vietimme rauhallisesti kotikulmilla. Ohjelmassa oli pari lounasta jälkipolven edustajien kanssa vaihtelevissa kokoonpanoissa sekä kotona että ravintolassa, yhdet tunnelmalliset pihaglögit sinisessä hämärässä ja jouluvalojen loisteessa taloyhtiömme pikkuruisella sisäpihalla, yksi pikainen piipahdus Tuomaan markkinoilla  ja yksi galleriavierailu. Kaikki tuo oli meille poikkeuksellista ja pitkästä aikaa niin sykähdyttävän kotoisaa. Siis kovin erilaista kuin viikonloput Amsterdamissa.

Vaikka monta juttua jäi taas mieleen lämmittämään, eniten ajatuksissani on yllättäen tainnut pyöriä tuo vierailu Galleria Duetossa Kalevankadulla. Siellä oli meneillään Kuutti Lavosen näyttely. Minulta koko juttu olisi luultavasti mennyt tässä tohinassa ohi, mutta kulttuuriasioissa valpas perheen keskimmäinen oli huomannut ilmoituksen näyttelystä. Hän tietää, että me tykkäämme Lavosen grafiikasta ja kysyi lähtisimmekö hänen mukaansa käväisemään näyttelyssä. Tottakai lähtisimme! Varsinkin kun paikka oli vielä kävelyetäisyydellä kotoa. Lisäksi meillä kävi ihan uskomaton tuuri, sillä taiteilija itse oli tulossa sopivasti paikalle kertomaan näyttelyssä olevista teoksistaan.

Muutama erityisen kaunis kuva jäi mieleeni, vaikka jokaisen noista teoksista olisin kyllä heti ottanut omalle seinälleni, jos niitä vain olisi tarjottu ;-). Lavonen puhui työstään ja teoksistaan kiinnostavasti ja jotenkin henkilökohtaisesti ja kauniisti. Olin aivan myyty. Haaveissani on vielä joskus ostaa omaankin kotiin joku noista hänen upeista kasvokuvistaan. Niistä huokuu ihan erityistä, minuun vetoavaa levollisuutta ja syvyyttä.

 Mutta jotta koko postaus ei nyt menisi ihan hymistelyksi, niin olihan kuluneessa viikonlopussa myös eräs asia, joka sai meikeläisenkin lähes hermoromahduksen partaalle. Nimittäin  simpuran SOHVAT!  Heti ensimmäisinä päivinä Suomeen muutettuamme, kävimme tilaamassa uudet sohvat olkkariin. Valitsimme ihan tavalliset, aika eleettömät perussohvat eli ei mitään erityistoiveita tai kommervenkkejä sen suhteen. Valmistaja on suomalainen yritys ja kaiken piti sujua ihan kitkattomasti. Tosin meille kyllä kerrottiin, että toimitusaika olisi kokonaiset viisi viikkoa. No, onhan se aika pitkä aika, varsinkin kun vanhat sohvat jäivät Amsterdamiin kierrätykseen, mutta ajattelimme kuitenkin selviävämme. Olihan meillä neljä kohtalaisen mukavaa rottinki-nojatuolia, joilla voi istuskella olkkarissa. Lisäksi olimme jo hankkineet vierashuoneeseen sellaisen lököttely-vuodesohvan yövieraita varten. Siinä on mukava löhöillä telkkaria katsellessa, mutta mikään olkkarin kaluste se ei tietenkään ole. 

Mutta, mutta. Ne viisi viikkoa jo olivat ja menivät, eikä sohvasta kuulunut mitään. Kun vihdoin asiasta lähdimme kyselemään, kävi ilmi, ettei sohvan valmistaja ollutkaan saanut toivomaamme verhoilukangasta, joka muuten oli aivan samaa kuin liikkeen näytteillä olleessa sohvassakin oli ollut, eli ei mitään erikoisuutta siinäkään mielessä. Huonekaluliikkeen myyjä pahoitteli tilannetta ja kertoi, että sohvamme olisivatkin valmiit vasta joskus ensi vuoden puolella, ehkä viikolla 3 tai 4. Oikeesti?!!!  

Muuten yrittäisin ottaa asian pelkällä huumorilla, mutta jouluksi meille on tulossa vieraita enemmän ja vähemmän ja melkein joka päivä. Näin jo sieluni silmin, kuinka yritämme saada appivanhempani ja omat vanhempani istumaan vierekkäin riviin vierashuoneen lökösohvaan, johon parhaalla tahdollakin mahtuu vierekkäin vai kolme takamusta. Kääk tosiaan! Ja entäs ne muut vieraat?

Lopputulemana sieltä liikkeestä luvattiin ensi viikolla lähettää meille lainasohvat siksi kunnes omamme ovat valmiit, mutta kyselyistämme huolimatta meille ei selvinnyt, millaiset viritykset sieltä meille lopulta rahdataan. Saas nähdä.  

Nyt tätä kirjoittaessani minua jo vähän naurattaa koko juttu, mutta perjantaina ei vielä huvittanut yhtään. Onneksi kaikki jouluvieraat ovat tuttuja ja ymmärtävät tilanteen, mutta olisihan se itsellekin ollut kiva saada huusholli siltä osin kuntoon jouluun mennessä. Ja tällä tuurilla sieltä raijataan meille lainaan vielä jotkin kretuliinit plyyssiseslongit. Vaikka onhan se niinkin, että aika pienet on murheet, jos tuollaisilla selvitään.

Toivottavasti sinä saat jo rauhoittua odottamaan vähän vähemmän yllätyksellistä joulua.Tänään maanataina on meillä muuten ollut tämän talven ensimmäinen kunnollinen lumi-päivä. Kaunista ja ihanaa, vaikka vielä vähän märkää. 
Postauksen kuvat ovat tavalliselta keskipäivän ruokkis-kävelyltäni.

Lumenpehmoiset terkut!
Leena

Lumikaaos Amsterdamissa

Maanantaina oli täällä Alankomaissa ihan punainen varoitus (värikoodeilla se kaikkein voimakkain) lumisateesta ja jäästä johtuen. Suomessa samasta määrästä lunta ei tietysti oltaisi oltu moksiskaan -paitsi jos se olisi ollut talven ensimmäinen myräkkä! Onhan se totta, että Suomessakin se ensimmäinen lumi aiheuttaa aina kaaoksen, vaikka myöhemmin joku kymmen senttiä tuprutusta ei tunnu missään.

Suomalaiset (vähän minäkin) naureskelivat täällä pienen lumisateen aiheuttamaa hötäkkää ja täkäläisten suurta hämminkiä talvikelin yllättäessä. Satamäärin lentoja oli joko peruutettu tai ainakin tuntitolkulla myöhässä, ihmisiä kehotettiin pysyttelemään kotosalla, jos ei ollut ihan pakko lähteä liikenteeseen, töitä tehtiin kotoa etänä,  kouluja suljettiin, junat ja bussit eivät kulkeneet.... Maa oli tosiaan hetken sekaisin. 

Tarkemmin ajatellen se on kuitenkin ymmärrettävää, koska olosuhteet Alankomaissa ovat normaalisti hyvin erilaiset. Talvirenkaita autoissa ei juuri tarvita, eikä kunnollista aurauskalustoa ole olemassakaan. Mitäs sellaisilla vesisateessa tekisi?! Koko systeemi on rakennettu ihan toisenlaisiin oloihin. Olisi kai aika mahdotonta ajatella, että Suomen kaltainen varustelutaso odottaisi jossakin varastossa koko vuoden ja olisi sitten nopeasti käyttöön otettavissa niitä yhtä tai kahta mahdollista hässäkkäpäivää varten.

Lapset, lapsenmieliset ja me suomalaiset osasimme kuitenkin ottaa taas tuosta tuprutuksesta ilon irti. Lumiukkoja nousi kuin sieniä sateella ja isoisät raahasivat lapsilauman iloksi puisia kelkkoja varastoistaan. Vaikka lumi oli märkää, se oli kuitenkin niin ihanaa!

Minä ehdin kameran kanssa kuvailemaan vasta hämärän laskeutuessa. Lumisade oli hiljalleen muuttumassa rännäksi ja vedeksi, sulaminen oli jo alkanut ja kaunein pehmeys kadonnut. Maisema oli kuitenkin virkistävän erilainen. Kanavillakin.

Tot ziens,
Leena

P.S. Luin, että Suomeenkin on luvattu lumipyryä. Toivottavasti teidän lumenne siellä säilyy valkoisena, ihanana ja pehmoisena vähän pidempään.

Lunta!

Lunta !

Viikonloppuna satoi vihdoinkin lunta. Jos täällä Amsterdamissa lunta kertyy yli sentti, jokainen kynnelle kykenevä kaapii ja raapii sitä lapasiinsa ainakin yhden lumipallon verran.

Maa on pysynyt nyt valkoisena pari kolme päivää ja tänä aikana olen nähnyt varmasti toistakymmentä lumiukkoa ja puistojen nurmikentät on nuhjattu niin, että vihreä ruoho vilkkuu iloisesti lumen alta. Eräs isä oli kantanut läheiseen puistoon ison lumilapion ja hyvän kokoisen muovilaatikon, johon hän lapiolla lappoi lunta ja käytti laatikkoa harkkomuottina. Puistoon raahatut lapset ympärillä jo väsyivät ja imeskelivät lapastensa kärkiä, mutta iskä jaksoi lapioida kunnes ilta alkoi hämärtää. Lumi hupeni linnan ympäriltä, mutta rakennelma jäi lauantai-iltana yhä kesken. Toivon mukaan talvi-iloa oli kuitenkin nautittu riittävä annos, koska viritelmä oli kyllä kokonaan sulanut maanantaina, kun ohitin paikan uudelleen.
Täällä ei yleensä pitkään lumesta päästä nauttimaan, joten ilo on revittävä silloin kun siihen on mahdollisuus. 

Tänään maanantaina aurinko lämmitti ihanasti ja luvassa on ilmeisesti muutama aurinkopäivä tällä viikolla vielä tulossa. Tänään kaikkialla kuitenkin lirisi ja lorisi, räystäät tippuivat ja kuulin myös kevättalvisen talitiaisen äänen. Siis oikean ti-ti-tyyn eikä pelkkää kiireistä kaupunki ti-tyytä, kuten Helsingissä olen tottunut.

Joku kyseli taannoin, miten Vondelparkin vihreät papukaijat selviävät talvesta. Hyvin tänäkin talvena ovat selvinneet, vaikka öisin on ollut välillä pakkasta. Tänään ne vaikuttivat hyvinkin aktiivisilta ja mietin onkohan niillä jo reviiri-asiat mielessä. Myös meidän takapihalla papukaijat ovat pitäneet aika kovaa ääntä.

Jo viikko sitten huomaamani lumikellot olivat myös selvinneet lumen alla, vaikka nuput olivat vielä aika tiukasti kiinni. Hyvin alkutekijöissään varsinainen kevät vielä on ja kuuluukin olla. Helmikuun puoliväli vasta!

Oikein suojaisessa aurinkopaikassa lumikellot olivat jo näin pitkällä.

Lammen pinnassa oli jonkinlaista jäähyhmää, jonka päällä lokit lepuuttelivat jalkojaan ja odottelivat varmaankin leivänmurujen heittelijöitä silmä tarkkana.

Kuvat ensimmäistä lukuunottamatta ovat Vondelparkin puistosta. Ensimmäinen fillarikuva on ratikkapysäkkimme kohdalta kotikadulta. Huomasittehan muuten mustan lastenkuljetuslaatikon polkupyöräkuvassa?

Sellaista siis meillä täällä helmikuisena maanantaina. Lumesta huolimatta pieni keväinen pilkahdus!

Onnellista ystävänpäivää tiistaina Teille Kaikille,

Tot ziens,

Leena

Kuurainen sunnuntai-aamu Kanavalla

Sunnuntai oli tavattoman kaunis päivä. Jo aamulla aikaisin lähdimme kanavien varsille kävelemään ja ihailemaan hennossa kuurassa olevaa kaupunkimaisemaa. Kamera tuli onneksi mukaan, joten napsin kuvia rauhallisesta aamutunnelmasta teidän muidenkin iloksi.

Aurinko alkoi nopeasti lämmittää ja sulattaa kuuraa pois sieltä, minne säteet ylsivät, mutta kapeat kadut pysyivät kuuraisina ja varjoisina pidempään. 

Tällaisina aamuina muistan, miksi tykkäänkään ihanasta, hassusta ja omaperäisestä kotikaupungistamme niin hirmuisen kovasti.

Tänään maanantaina Alankomaissa muuten vieteään Sinterklaasia, joka huipentuu pakjesavondiin illalla. Jo aamulla on takan edustalle aseteltuihin kenkiin saattanut lapsille ilmestyä jokin pieni paketti, mutta yleensä se isompi lahjahässäkkä on sitten vasta illalla. Perheet kokoontuvat yhteen ja illalla syödään myös vähän paremmin. Mitään suomalaisten jouluruokiin verrattavaa traditiota laatikkoineen tai kinkkuineen ei täällä ole. Ei Sinterklaasina eikä jouluna.

Joulu Alankomaissa onkin sitten paljon pienempi juhla. Esimerkiksi jouluaatto on täällä vielä ihan normaali työpäivä. Me olemme kyllä täysin suomalaisia joulu-asioissa, ja jouluksi onkin lähdettävä Suomeen etsimään sitä oikeata tunnelmaa.

Nyt aurinkoista maanantaita!
Tot ziens,
Leena