Syksyisen viikon kivat ja niistä kuvat

Oivallus: Olen viikon aikana saanut tosi hyvän mielen monista aika tavallisista pienistä jutuista. 

Etsiessäni kamerani syövereistä yhtä tiettyä kuvaa, huomasin että melkein unohduksiin olisi jäänyt monta muuta kivaa hommaa ja hyvää hetkeä. Onneksi olin napannut niistäkin kuvat! Muille nämä yksittäiset valokuvat eivät varmaankaan tuota sen kummempia värinöitä, mutta itselleni ne palauttivat muistiin juuri noihin hetkiin ja asioihin liittyvän hyvän mielen ja mahdollistivat näin tarkasteltuina vähän kuin sattumalta tuplailon.

Tämä imurikuva varmasti joskus myöhemmin esiin putkahtaessaan olisi kummastuttanut itseänikin, mutta nyt oli tuoreessa muistissa ylenmääräinen tyytyväisyys ja tunne siitä, että olen todella Aikaansaava Kunnon Ihminen ;) Kuulostaa näin jälkikäteen vähän liioitellulta ja naurettavalta, mutta olin siis saanut pestyksi kaikki huushollin kesätäkit, kuivatettua ne raikkaassa syystuulen puhurissa ja pakattua ilmatiiviisti vakuumipusseihin seuraavaa kesää odottamaan. Ponnistus ei oikeasti ollut kummoinenkaan, mutta on pakko sanoa että tuollainen pussi on huippuhyvä. Kaapissa peitot vievät nyt todella vähän tilaa ja  säilyvät pölyttöminä ja puhtaina. Hyvä mieli. Jes jes!

Viikonloppuna kävimme ensimmäisen kerran tänä syksynä etsiskelemässä sieniä. Pikaisella retkellämme löysimme kauniita puhtaita ja rapsakoita orakkaita. Saalis oli aika pieni, mutta riitti hyvään munakkaaseen. Oli super ylellistä lähteä sienimetsälle omaan lähimaastoon!

Tällä viikolla sain vihdoin toteutettua pitkäaikaisen haaveeni yläkerran käyttöullakolle. Halusin nimittäin maalata sinne yhdelle seinälle liitutaulumaalilla kivan piirustusalustan lastenlapsille. Ulkohommien ainakin hetkellisesti vähennyttyä, ehdin nyt vähän keskittyä yläkertaankin. Mielestäni lopputulos on oikein kiva ja omiakin sormia syyhyttää tarttua liituihin. Harmi, että pinta kestää piirtelyä vasta viikon kuivuttuaan.

Nämä vehreät ulkokuvat otin Seurasaaresta. Jouduin viime viikon puolella käymään sairaalassa sydän-asioissa. K:lla oli samaan aikaan työjuttuja keskustassa ja lähdin samalla autolla hänen mukanaan kaupunkiin. Koska oma käyntini oli aika lyhyt, ehdin kävelemään Meilahdesta Seurasaareen. Istuin ulkomuseon kaupan pihassa olevilla kauniilla valkoisilla penkeillä syömässä eväsleipäni ja ihastelemaan alkusyksyn kauneutta. Pulleat omenat riippuivat painavina pihan omenapuissa, krassit ja kehäkukat hehkuivat kilpaa oransseina väripilkkuina ja aurinko lämmitti ihanasti. Jatkoin kävelyretkeäni vielä Munkkiniemeen asti ja valokuvailin maisemia kuin paraskin turisti. Onnellinen aamupäivä sairaalareissusta huolimatta!

Aurinkoisia päiviä oli muitakin. Yhden aamupäivän happihyppelyllä keräsin kauniita vaahteranlehtiä ja illalla sitten sidoin niistä kranssin aiemmin syksyllä tekemääni pajukranssipohjaan. Olin tuonut mökiltä tullessani taipuisia punapajun oksia ja niitä oli helppo taivutella useammaksikin pohjaksi. Vielä on muutama pohja odottelemassa sopivaa aikaa ja inspiraatiota.

Tämä kuva on keskiviikon aamulenkiltä. Läheinen ranta on lyhyehkön kävelymatkan päässä ja siellä kävin ihmettelemässä vieläkin näkyviä, onneksi kuitenkin aika pieniä, sinilevälauttoja. Sää oli aurinkoinen ja lenkki oli virkistävä, mutta samalla harmittaa vesistöjemme tila. Rannassa pulikoivaa sorsaparvea levä ei näyttänyt vaivaavan.

Tänään perjantaina sataa ja tuulee. Onneksi ikkunasta loistavat keltaiset vaahterat. Kuvaamaan en ole ehtinyt. Eilen illalla kun kirjoittelin tuota postausta, tulin Seurasaaren aurinkoisista kuvista niin hyvälle mielelle, että se taitaa kantaa vielä tänäänkin :)

Rentoa viikonloppua sinulle!

Leena

Bagel vai piirakka?

Nyt on kuulemma Bagel-mania kuumimmillaan, jos uusinta Glorian ruoka &viini-lehteä on uskominen. Jaahas tuumaan ja alan kiinnostua. Siis nytkö? On kai niitä syöty jo vuosikausia, milloin enemmän, milloin vähemmän! Vai onko? Alan oikein miettiä.. 

Niin, enhän minä oikeastaan tiedä parin viimeisimmän vuoden kahvila-tarjonnasta mitään, kun olen jäkittänyt pelkästään kotona kahvilla. Jokunen vuosi sitten Amsterdamin kahviloissa istuminen kuului elämänmenoon ja lähin ihana kahvila brunsseineen ja muine houkutuksineen oli vain noin viidentoista metrin päässä kotiovesta. Ja parhaat bagelit sitten taas sai mielestäni Cafe Americainista. Kylmäsavulohi-bagel kermaisella tuorejuustolla, punasipulilla ja kapriksilla oli taivaallinen! Ja hei, myönnän että Krunassakin  oli kahviloita ihan lähellä kotia, mutta yleensä en tainnut niissä istuskella, saatikka bageleita maistella. Tuntui jotenkin ihan älyttömältä lähteä kahvilaan ihan kotinurkalle, kun hyvää kahvia sai omassa keittiössäkin. 

No juu, mutta Baakeleista siis. Kesällä huomasin, että Espoossa Träskändan kartanon puistossa kahvila Aijusta sai herkullisen näköisiä bageleita, mutta en ymmärtänyt, että ne olisivat siis kuuminta hottia. Lehden mukaan Helsinkiin on avattu hiljattain kaksi vain bageleihin keskittynyttä paikkaa. Voi ei! Minähän olin tähän asti ollut ihan onnettoman tietämätön tästäkin asiasta!! ;)) No, nyt olen minäkin siis valistettu, kiitos glorian. 

Ja nyt kun minäkin vihdoin tämän bagel-asian älysin, aloin miettiä, olisiko niin kovin tärkeätä olla aina ajan hermolla ja tietää mikä milloinkin on SE juttu. Juttuja tulee ja menee ja taitaisi olla ihan täyspäiväinen homma seurata trendejä, jos aikoisi pysyä menossa mukana. Onko se siis oikeasti tärkeätä? No ei oo.

Lehdessä näytti olevan ihan kiinnostavan näköiset ohjeet erilaisten bagelien valmistukseen, mutta minussa niiden tutkiminen saikin yllättäen aikaan jonkinlaisen vastareaktion. Päätin niiden sijaan leipoa karjalanpiirakoita. Niin just. Jos kerran olen trendien kelkasta pudonnut, niin ollaan nyt sitten ihan kunnolla. 

Ilokseni muistin vielä aika hyvin, miten homma menee. Rakkaat terveiset Mummolleni sinne jonnekin pilven reunalle <3. Tosin olen varma, että mummoni sanoisi: "Voi sie miun Lienukkain", sitten hyväntahtoisesti hymyilisi rypytystekniikalleni ja antaisi pari vinkkiä siitä, miten piirakat saisi näyttämään kauniimmilta. Se taitaakin muuten olla taitolaji. Mutta ainakin nämä omat tekeleeni maistuivat ihan älyttömän hyviltä! Liitän tähän mummoni ohjeen. Se ei ole ainoa oikea, vaan versioita on tietysti lähes yhtä monta kuin leipojiakin.

Karjalan piirakat

Riisitäyte:

Riisipuuro kannattaa tehdä jo edellisenä päivänä, koska se pitää jäähdyttää kunnolla. 

Kaada kattilaan 2 dl vettä ja sen alkaessa kiehua, lisää 2dl puuroriisiä. Sekoita riisiä tasaisesti, ettei se pala pohjaan. Kun vesi on imeytynyt riiseihin, kaada sekaan litra maitoa. Kiehauta seos jatkuvasti hämmentäen ja kun se kiehuu kunnolla, vähennä lämpöä. Anna puuron hautua hyvin. Sekoittele välillä, ettei seos tartu pohjaan. Hommaan menee n.40 min. ennen kuin puuro on sakeata ja ihanan pehmoista. Jäähdytä.

Taikina:

Sekoita 2 dl kylmää vettä, 4,5 dl ruisjauhoja ja 0,5 dl vehnäjauhoja keskenään. Lisää suolaa. Monissa ohjeissa on n. 1tl, mutta oma mummoni tykkäsi kunnolla suolaisesta ja lisäsi ainakin pari teelusikallista suolaa. Lopuksi voit sekoittaa taikinaan hieman (esim. 25g) sulatettua voita. Vaivaa tasaiseksi.

Ripottele ruisjauhoja reilusti leivinpöydälle, pyörittele taikinasta tanko ja leikkaa se 25 yhtä suureen palaan. Pyörittele paloista pieniä palleroita, jotka taputtelet vielä litteähköiksi pikku kakkaroiksi. Jos taikina tarttuu käsiin, käytä apuna jauhoja pyöritellessäsi. Peitä kelmulla, etteivät pääse kuivahtamaan!

Kaulitse kakkarat, mieluiten piirakkapulikalla, hyvin ohuiksi laajahkoiksi kuoriksi ja ripottele avuksi taas jauhoja, ettei taikina tartu pöytään tai pulikkaan. Peitä taas kuoret ehdottomasti kelmulla, sillä tacomaisen ohuet kuoret kuivuvat todella helposti.

Levitä jäähtynyttä puuroa kuorelle reilu ruokalusikallinen ja rypytä sormilla taikinareunat piirakan molemmin puolin tasaisesti (no, tasaisesta viis, mutta kunhan reunat tulevat vähän täytteen päälle) ja nostele piirakat uunipellille. Nyt ei käytetäkään leivinpaperia, koska uuni on hyvin kuuma ja paperi voi palaa, vaan pellille on hyvä ripotella hieman jauhoja paperin sijaan. Uuni saa olla todella kuuma, ainakin 275 astetta. Piirakat kypsyvät n. 12 minuutissa.

Heti uunista ottamisen jälkeen piirakat voidellaan kuumina vielä voi-vesi- seoksella.

Mummoni piirakat nautittiin aina munavoin kera. Ihan parasta! 

Ajattelin kyllä jossain vaiheessa kokeilla bagel-ohjeitakin, mutta nyt oli kiva mennä näillä  mummon piirakoilla. Ne maistuvat ihan erilaisilta kuin kaupan piirakat. Ja jos ei itse innostu riisipiirakoita rypyttelemään, suosittelen Krunikan ajoilta tuttuja Leipomo Rätyn piirakoita, joita sai ainakin Kaisaniemenrannan lippakioskista Unioninkadulta.

Maistuisiko sinulle mieluummin Bagel vai piirakka?

Terkuin, Leena

Kiirepäivän uunilohi

Tämänkertaisen herkun nimi voisi olla myös Yksikätisen uunilohi. Aikaisemmin olen täällä blogissani nimennyt erään toisen kiirepäivän pelastuksen Yksikätisen linssikeitoksi, mutta koska silloin joku lukijani pelästyi minun oikeasti satuttaneen käteni, taidan jättää sellaisen nimityksen tällä kertaa. Mutta siis. Myös tämä ruoka valmistuu nopeammin ja helpommin kuin ajatus. Ja melkein yhdellä kädellä muun homman sivussa. Toki kalaa pitää jääkaapissa olla, samoin sitruunaa, vihreitä tölkkipapuja ja tomaatteja mutta niillä sitten mennään. 

Tässä vuoka vasta menossa uuniin. Valmista ruokaa en kiireen vuoksi enää ehtinyt kuvata, vaan se häipyi nopsasti parempiin suihin.

Kiirepäivän uunilohi

Lohta sopiva määrä syöjien mukaan

1-2 rasiallista kirsikkatomaatteja

1-2 tölkillistä vihreitä papuja (parhaita ehdottomasti Bonduelle, vihreät kokonaiset pavut)

sitruuna

suolaa

mustapippuria, chililastuja tai muuta maustetta maun mukaan

Ja nyt heti valmiiksi sanon, että määrät ja muut eivät tässä ole tarkkoja, kunhan heittelet ainekset uunivuokaan ja työnnät uuniin. 

Siispä, kala hyppää vuokaan. Jos minulla on aikaa, mieluusti leikkaan lohifileestä sopivan kokoiset nahattomat kimpaleet, mutta tämäkään ei ole välttämätöntä. Kalan viereen tyhjennän purkillisen tai pari vihreitä papuja (parhaita ehdottomasti Bonduelle, vihreät kokonaiset pavut) ja seuraavaksi rasian tai pari pikkutomaatteja. Jos aikaa on reilusti, saatan vetäistä tomaattien pintaan pienet viillot. Syöminen on sitten helpompaa, kun tomaatit eivät niin paljon purskahtele kuumina. Koko komeuden päälle pirskottelen vähän öljyä ja sitruunanmehua ja ripottelen päälle suolaa ja mausteita. Ja taas - jos aikaa on reilusti, saatan raastaa luomusitruunan kuorta hieman kasvisten ja kalan päälle, mutta sen voi myös ohittaa.

Vuoka uuniin  200 asteeseen, kunnes kala on sopivan kypsää. Tuo kuvan annos oli uunissa puolisen tuntia, mutta toki aika riippuu kalan paksuudesta ja määrästä.

Lisänä voin tarjota keitettyä riisiä ja esimerkiksi kermaviilikastiketta tai vain pelkästään hyvää rapeakuorista leipää, riippuen syöjien nälästä ja toiveista. Meille kahdelle tuore leipä on yleensä riittävä lisäke.

Pahoittelen kuvan huonoa laatua. Nyt alkaa valon määrä iltaisin (ja pilvisinä päivinäkin) selvästi vähentyä, eikä minun taidoillani ainakaan ruokakuvat keinovalaistuksessa oikein onnistu. 

Onpas ollut haipakka, mutta tosi kiva viikko ja se alkaa tosiaan olla jo loppupuolella. 

Mukavia päiviä myös sinulle kiireen keskelle tai ihanan leppoisaan loppuviikkoon!

Ajatuksin,

Leena

Sunnuntain mantelinen luumupiiras

 

Nyt oli kyllä niin hyvää! 

Tykkään mantelin mausta leivonnaisissa ja metsästän kivoja mantelireseptejä. Tämän piirakan salaisuus piilee runsaassa mantelitäytteessä. Ohjeen olen napannut joskus... muistaakseni Kotiliedestä (?).

Tässä sateisen sunnuntain ihanuudessa manteli maistui luumun parina kerrassaan viettelevältä. Ohje oli vanha, ja jouduinkin hetken etsiskelemään sitä. Tästä viisastuneena laitan ohjeen tänne blogiini, jotta se on helppo taas kaivaa esiin silloin kun luumupiirakan himo iskee.

Mantelinen luumupiiras

Pohja:

4 dl vehnäjauhoja

125 g voita

1/4 dl sokeria

1/2 dl vettä

1. Nypi kulhossa kylmä kuutioitu voi ja jauhot murumaiseksi seokseksi. Lisää joukkoon sokeri ja vesi. Kääntele nopeasti tasaiseksi taikinaksi, mutta älä vaivaa. Kääri taikinapallo kelmuun ja nosta jääkaappiin täytteen teon ajaksi.

Täyte:

100g voita

1 1/2 dl sokeria

2 munaa

2 dl mantelijauhoja

1 tl vanilijasokeria

8-10 tuoretta luumua

2.  Valmista täyte.

Vatkaa huoneenlämpöinen voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää munat yksitellen, huolella välillä vatkaten. Sekoita joukkoon mantelijauhe ja vanilijasokeri. Sekoita tasaiseksi kreemiksi. Pese luumut, halkaise ja leikkaa ohuiksi viipaleiksi.

3. Levitä pohjataikina n. 28 cm halkaisijaltaan olevaan voideltuun piirakkavuokaan. Jos haluat, voit kaulita taikinan ennen vuokaan levittämistä, mutta minä vain taputtelin taikinan käsin vuoan pohjalle.

4. Levitä kreemi pohjan päälle ja lado pinnalle luumuviipaleet. Paista 200-asteisen uunin keskiosassa 30-35 min. Jos pinta tummuu liiaksi, voit peittää sen loppuvaiheessa foliolla.

Kuten huomaatte, kyse ei ole mistään painonvartijoiden piirakkaversiosta, mutta nyt ei jaksa nipottaa. Sitä paitsi sekä lauantaina että sunnuntaina kulutimme energiaa ihan riittämiin, kun juoksimme tuntikaupalla ulkona pienten ipanoiden perässä nostellen heitä ensin liukumäkeen, sitten keinuun ja lopuksi karuselliin. Sitten sama homma vähän toisessa järjestyksessä. Ja sunnuntain vesilätäköt!! Ne olivat ihan mahdottoman houkuttelevia. Niissä piti tietysti hyppiä, niin että vesi roiskui taivaaseen asti. Vähän meni vettä saappaan varresta sisään, mutta onneksi oli kuitenkin aika lämmintä. Ei haitannut. 

Piirakkaherkun tarjoilin haaleana kylmän vanilijakastikkeen kanssa. Ehkä jätskikin toimisi, mutta minusta vanilijainen kastike sopi syksyiseen tunnelmaan paremmin. Pikkuisille sen sijaan maistui arvattavasti parhaiten pelkkä jäätelöpuikko ilman piirakkalisukkeita.

Värikästä ja inspiroivaa syyskuuta!

Leena

Kenen huone on kodinhoitohuone?

   Lehden kannessa lukee: Rakastu Portugaliin! Nakkaan lehden keittiön pöydälle... tässä nyt muutakin tekemistä... Kaappaan syliini ison kasan lakanapyykkiä ja lähden laskeutumaan alakerran kodinhoitohuoneeseen. 

KHH, KHT tai AK, monta nimitystä samalla tilalla. Minulla on tuohon koohoohoohon, tai mikä sitten onkaan, vähän ristiriitainen suhde. On tietysti ihan absolut-hienoa omistaa sellainen, mutta samalla huoneeseen liittyy kaikenlaisia vanhoja ja hassuja assosiaatioita. 

Entisessä kerrostalokodissamme oli ollut aikoinaan palvelijanhuone siinä heti keittiön kyljessä. Huoneeseen oli selvästi mahtunut vain kapea sänky, lipasto ja tuoli. Ja siinä se. Perheen apulainen oli sieltä käsin ollut varmasti aina valmiina ja saatavilla silloin kun tarvittiin. En tiedä, milloin tuo pikkuinen huone oli otettu muuhun käyttöön, mutta uskoisin että kauan sitten. Koska meillä, kahden aikuisen huushollissa, oli muutenkin mukavasti tilaa, olimme tehneet tuosta huoneesta vaate- silitys- ja varastohuoneen. Avattavan ikkunan vuoksi siellä saattoi halutessaan jopa kuivattaa pikkupyykkiä. Näppärää. Vesipistettä tai lattiakaivoa ei tilassa luonnollisesti ollut. Pandemian ja etätöiden aikana sitten järjestin tuosta monitoimihuoneesta oman työtilani. Vinoilin yhä palvelijan huoneesta, mutta samalla nimitys kyllä vähän kirveli. K:lla oli käytössään asunnon oikea työhuone, minulla vain palvelijanhuone.

 

Parikymmentä vuotta sitten asuimme vanhassa omakotitalossa, jonka alakertaan remontoitiin kunnollinen kodinhoitohuone lattialämmityksineen kaikkineen. Remonttireiska oli jonkinlainen kävelevä jäänne muinaisuudesta ja hänen käsityksensä sukupuolirooleista oli selvästi ajalta peruna ja kuokka. Niinpä hänen mielestään tuo alakerran uusi huone oli kunnostettu nimen omaan minulle, ehtoisalle emännälle (tai palvelijalle?). Asia kismitti minua ja viimeinen pisara oli se, kun hän ystävällisesti ehdotti että olisi varmasti hauskaa, jos tilaan tuotaisiin myös radio. Hyvä idea sinällään, mutta reiskan perusteluna oli se, että saisin sitten iltaisin yksin pyykkejä silitellessäni kuunnella vaikkapa musiikkia. Ja sen hän sanoi ihan vilpittömän tosissaan! Ei hyvää päivää! Ajatus oli varmasti kaunis ja tarkoitus pelkästään ystävällinen, mutta tuolloin se oli minulle vähän liikaa. Olin  sen verran nuorempi, että identiteettini taisi vielä vähän hapuilla. Ai että minun sitten pitäisi viettää iltani onnellisena tuolla alakerrassa uudessa huoneessani. Yksinäni. Ja mitäs muut sitten tekisivät?!! Katselisivat telkkaria ja rentoutuisivat päivän rasituksista? Tai lähtisivät pelaamaan sulkapalloa tai elokuviin? Just! Hänen asenteensa suututti silloin, nyt enemmänkin naurattaisi. Selvennettäköön sen verran, että K:n kanssa ei noista rooleista ole koskaan tarvinnut vääntää ja kotitöiden tekemisestä on ollut hyvä yhteisymmärrys. Se tekee, jolla on aikaa.

Tämän kodin KHH on myös alakerrassa. Radiota en ole sinne vienyt (kuuntelen usein musiikkia nappikuulokkeilla), mutta sitä vastoin pientä tilan fiksausta olen kyllä miettinyt. Kaapien välitilan kaakelit kaipaisivat vähän ehostusta, sillä niiden kirjava väritys vilisee silmissäni ja saa työpöydän näyttämään aina sekaiselta riippumatta siitä, montako irtosukkaa tai pyykkipoikaa pöydällä lojuu. Välitila on sinänsä ihan hyväkuntoista mosaiikkilaattaa, mutta noiden pikkupalojen värit vaihtelevat oranssista, mustaan ja maitokahvin väriin. Siis sikin sokin. Ja lattia on siniharmaata laattaa! Ja kaapinovet vaaleat beessit! Olen pähkäillyt, että jos välitilan mosaiikin voisi vaikka maalata yksiväriseksi, homma rauhoittuisi. Mutta vielä on toteuttamatta tuo muutostyö. Ajattelin tehdä sen kuitenkin itse, sillä ketään reiskaa omine ideoineen en alakertaan halua.  

   Tökkään valkoiset lakanat pyykkikoneeseen ja toivon, ettei mukaan ole joutunut yhtään punaista tai mustaa sukkaa. Johan tässä on huhkittu. Voisi olla kahvikupillisen ja sen Portugalia hehkuttavan lehtijutun vuoro.

Rentoa viikonloppua! 

P.S. Hollannissa joskus nappaamani kuvat eivät liity tekstiin muuten kuin ehkä viittaamalla mainitsemaani muinaiseen aikaan ja kuokkaan ja perunaan :))

Iloisin terkuin, Leena

Kilpailua luumuista

Luumupuumme aiheutti keväällä ylimääräisiä harmaita hiuksia ja harminpuistatuksia, koska puuhun iski äklöttävä kirvaparvi. Vai onko se parvi vai -lauma vai mikä? Joka tapauksessa minua kismitti ja suoraan sanottuna selkäpiitäni ihan kutitti nuo vaaleanvihreät öttiäiset, jotka ryömivät suojattoman pikkupuun lehdistössä kuin mikäkin maihinnousua tekevä armeija. Yritimme silloin suihkutella ja puhdistaa puun lehtiä pelkällä voimakkaalla vesisuihkulla ja käsin puhdistamalla, mutta eihän ne korviaan lotkauttaneet. Ei auttanut muu kuin siirtyä astetta järeämpään keinoon ja ruiskuttaa puu useaan kertaan mäntysuopa-liuoksella. Hetkeksi se näytti tepsivän, mutta kokonaan emme kirvoista päässeet ja lopulta jouduimme nostamaan kädet pystyyn. Emme nimittäin halunneet oikeita myrkkyjä käyttää ja yhteisestä sopimuksesta sitten suljimme vain silmämme ja toivoimme parasta. 

Kuin ihmeen kaupalla puu näytti selviävän tuosta hyökkäyksestä ja sitä seuranneista pelastusyrityksistämme ja vähitellen raakileet alkoivat muistuttaa lähinnä vihreitä oliiveja. Meillä ei ollut aavistustakaan, minkä värisiä luumuja tulisimme saamaan. Vai saisimmeko niitä ollenkaan?  Huomasimme nimittäin, että seuraava valloitusyritys oli jo käynnissä. Nyt oli vuorossa ilmeisesti luumukääriäisen toukka. Toukat nakersivat tiensä luumun sisälle ja niiden menoaukosta alkoi tursuta inhottavaa kumimaista läpinäkyvää töhnää ja se se vasta olikin kurjaa. Luumun sisään kiven läheisyyteen ilmestyi superoksettava vaalea mato ja ruskeata murumaista ainesta. YÖK! Noille kiusanhengille ei kotikonstein voinut mitään. Niitä oli kuulemma ollut tänä vuonna monilla muillakin ja luin jostain että pari lämmintä kesää peräkkäin saattoi edesauttaa tilannetta. Onneksi kaikki luumut eivät saaneet matoasukasta. Nopeasti yritimme saada kaikki huonot luumut pois puusta.

Mutta ei siinä todellakaan ollut vielä kaikki! Löysin puun lehvästön seasta vielä  muumiotautisia luumujakin. Onneksi tiesin jo olla tarkkana ja keräsin visusti pois kaikki muumion näköiset luumut, enkä uskaltanut laittaa niitä edes kompostiin. Olisi ehkä voinut, mutta en sitä uskaltanut kokeilla.

Kaikesta tästä harmista ja hiusten raastamisesta huolimatta, vai kenties juuri siksi, luumupuustamme on toki ollut paljon iloakin. Kun luumut alkoivat saada väriä poskiinsa, huomasimme niiden muuttuvan kauniin kellanpunaisiksi. Ja vaikka kääriäisen toukan vioittamat luumut oli pakko poistaa puusta (tai osa niistä alkoi myös oma-aloitteisesti putoilla ennen aikojaan), loppupeleissä olemme saaneet myös monen monta kiloa kauniita ja mehukkaita luumuja. 

Viimeisimmän kilpailijan saimme pihapiirissä vilistelevästä pulleasta ja kiiltäväturkkisesta oravasta. Tuo mokoma käy nyt napsimassa komeimmat kypsymässä olevat luumut, nakertaa niistä muutaman suullisen ja joko pudottaa luumun maahan tai jättää luumuun vain ikävät hampaanjäljet. Söisipä edes koko luumun (herkkuja toki riittäisi oravallekin), mutta ei. Raivostuttavaa on se, että hyviä luumuja menee aika paljon ihan hukkaan tuolla oravan menetelmällä. Eikä kurrelainen edes välitä, vaikka yritän sitä valistaa hyvistä ruokailutavoista. Eilenkin se istui pihamännyn alimmalla oksalla luumu hyppysissään, ja kun sitten yritin sitä kohteliaasti neuvoa, se katsahti vain tylsistyneenä olkansa yli minua, haukkasi vielä pari kertaa ja pudotti sitten loppu luumun maahan. Ei ollut sen äitiliini varmaankaan neuvonut, että minkä ottaa, se myöskin pitää syödä loppuun ennen kuin ottaa uuden. Oli ihan pakko nauraa, vaikka samalla vähän harmitti. No, onneksi luumuja tosiaan riittää.

Olen etsiskellyt kivoja luumureseptejä ja mm. kiehauttanut sokeriliemen johon lisäsin kanelitangon, pari tähtianista ja sitruunaa. Kaadoin liemen rasioihin viipaloitujen luumujen päälle ja työnsin pakastimeen. Lisäksi olen keittänyt tilkassa vettä viipaloituja luumuja, sokeria ja vanilijatangon ja sitten lisännyt joukkoon vielä kunnon lorauksen joko limoncelloa tai punssia. Maistu muuten mainiolta kuumana kastikkeena vanilijajäätelön kanssa. Olen myös ottanut talteen muutamia ihanan näköisiä luumupiirakan ohjeita ja ajatellut kokeilla voissa paistettujen luumuviipaleiden lisäämistä joihinkin ruokiin. Aika paljon näyttää olevan mahdollisuuksia tavanomaisen tuoreiden luumujen nauttimisen lisäksi.

Onko sinulla omia luumuherkkuja?

Jaa että onko tapahtunut sitten muuta kuin noita luumujuttuja? No juu, syyskuu on muutenkin lähtenyt aika vauhdikkaasti käyntiin. Venetsialaisia vietimme tänä vuonna kotiterassilla ja asensimme vähän lisää lähinnä tunnelmavaloja syksyn varalle. Ehdimme onneksi pikaisesti käydä myös mökillä tekemässä muutamia pakollisia hommia ennen pakkasten tuloa ja tuon yhden päivän aikana huhkimme niin, että aherrus tuntui kropassa vielä muutaman päivän  jälkikäteenkin. Jossakin iltapäivän ja illan välissä poimimme anopille mökkimetsästä myös vähän puolukoita, mutta kovin pieniä olivat ja osin raakojakin. Ja juuri ennen hämärän laskeutumista rapsuttelimme mökin ympäriltä ylimääräisiä sammaleita ja haravoimme männyn neulasia neljä täyttä kottikärryllistä ennen kuin märät puun lehdet taas putoilevat maahan. Toivon, että tämä syksyinen siivous vähän keventää sitten tulevia mökin keväthommia. Nyt olemmekin siellä tehneet luvattoman vähän noita ihan tavallisia ylläpitotehtäviä, kun on ollut paljon hauskaa hommailua täällä kotipiirissä. 

Täällä pihassa hortensiat kukkivat vielä kauniisti ja etenkin syyshortensia on saanut vaaleanpunaisen värityksen. Pallohortensian kukat sen sijaa ovat jo vihertyneet. 

Myös syysleimut ovat jo jonkin aikaa kukkineet, mutta ne tarvitsisivat ehkä vähän kohennusta tulevina vuosina. Paljon on opettelemista vielä, mutta oikeastaan yllättävän hyvin on luumupuun kommervenkkeja lukuun ottamatta selvitty. Kukkasipuleita on jo alakerran jääkaapin vihanneslokerossa odottelemassa istuttamista ja muutakin suunnittelua ensi kauden varalle olen jo alustavasti miettinyt. Nyt kuitenkin nautitaan ensin pikku hiljaa hiipivistä syksyn väreistä ja siitä, että vielä tarkenee istuskella terassilla ja patiolla, ainakin viltin kanssa.

Että sellaista syyskuun alkua täällä. 

Mitenkäs sinulla? Vieläkö olet kesämoodissa vai joko syystouhut ovat vieneet mukanaan? Vai oletko ehkä kääriytynyt kokonaan sohvannurkkaan kynttilänvalossa tunnelmoimaan?

Kivaa syyskuuta ja monia kauniita päiviä! Lämpöäkin vielä<3

Terkuin, Leena