Ensimmäistä kertaa Australiassa asti jatkuu.. Uluru ja Kata Tjuta

Osa 3. Uluru ja Kata Tjuta

Cairnsista lensimme Uluruun, lähes keskelle Australian mannerta. Valtavaan punaiseen autiomaahan, keskelle oikeastaan ei mitään. Näitä Australian takamaita kutsutaankin nimellä Outback. Elämä tuolla takamailla on luonnollisesti aivan muuta kuin esimerkiksi hektisessä Sydneyssä. Etäisyydet ovat pitkiä ja kuivaa, pölyistä ja punaista aavikkoa riittää silmänkantamattomiin. Teiden varsilla autoilijoita varoitetaan kenguruista ja dingoista.

Uluru-Kata Tjutan kansallispuisto on valtava alue, pinta-alaltaan 1326 neliökilometriä. Siihen kuuluu kaksi näyttävää punertavaa hiekkakivimuodostumaa, joiden mukaan puisto on saanut nimensä. Voimakkaan punainen väri johtuu maaperän raudasta ja ruosteesta ja nämä valtaisat kivimuodostumat loistavat upeasti punaisen eri sävyissä auringonvalosta ja säätilasta riippuen.

Kuten intiaanit Amerikassa, myös täällä aboriginaalit menettivät maansa eurooppalaisten tultua mantereelle 1788. Lait eivät suoneet heille minkäänlaista asemaa yhteiskunnan jäsenenä ja heidän tilanteensa heikkeni, kun heidät oli häädetty perinteisiltä asuma-alueiltaan, missä he olisivat selviytyneet metsästämällä ja keräilemällä. Heidän ihmisoikeutensa olivat hyvin heikolla tolalla vielä viime vuosisadalle saakka ja vasta viimeisten vuosikymmenten aikana Australian valtio on pyytänyt anteeksi aboriginaaleilta ja palauttanut joitakin heille kuuluvia maita. Tämä kansallispuistoalue on luovutettu 1985 alueen alkuperäisheimo ananguille, jotka ovat sitten vuokranneet sen 99 vuodeksi Australian kansallispuistoista vastaavalle virastolle. Ananguit hoitavat puistoa yhdessä viraston työntekijöiden kanssa.

Kivimuodostelmista Uluru lienee se kuuluisampi ja sen kuva näkyy lähes aina Australian luontoa esittelevissä yhteyksissä. Kallio, tai oikeammin suuri kivi näkyy erämaassa todella helposti ja on oikeastaan aika kummallinen näky, kuin taivaalta pudonnut. Sen korkein kohta on 348 metriä ja jos sen kiertää ympäri, matkaa kertyy reilut yhdeksän kilometriä. Monet turistit haluaisivat kiivetä Ulurun huipulle ja osa sen tekeekin. Uluru on kuitenkin alkuperäisasukkaille pyhä paikka, sillä he uskovat että Kuniya Phyton -niminen muinaishahmo asuu sen sisällä. Heidän mielestään huipulle kiipeäminen on pyhän paikan häpäisyä. Siksi vähän ihmettelen kiipeileviä turisteja. 

Illan viimeisiä säteitä Ulurun huipulla.

Me ihastelimme Ulurua auringon laskun aikoihin järjestetyllä illallisretkellä. Aloitimme pieneltä kukkulalta, josta oli hyvä näköyhteys majesteettisena kohoavan Ulurun suuntaan. Meille tarjoiltiin kuohuviiniä ja pieniä coctail-paloja ja saatoimme joko seurustella muun porukan kanssa, tai niin kuin minä tein, ihailla auringonlaskun värejä ja autiomaan punaista hehkua kaikessa rauhassa. 

Juuri vähän ennen pimeyden laskeutumista meidät ohjattiin kukkulan juurelle kankaisin päytöliinoin ja lautasliinoin katettuihin pöytiin. Jokaisessa pöydässä istui 8-10 henkilöä ja illan kuluessa selvisi, että meidän pöydässämme oli meidän lisäksemme australialaisia ja amerikkalaisia illallistajia. Onneksi joukkio oli aika helppo, ja pieni small talk riitti. Ruoka oli todella hyvää, samoin viinit. Eniten nautin kuitenkin pimeyden laskeutumisesta ja siitä, että pieni villatakki riitti lämpimässä tuulettomassa illassa. Paikallinen aboriginaali-taiteilija soitteli taustalla didgeridoolla aboriginaali-melodioita. Taivas oli tähtikirkas ja ruokailun jälkeen, kun kaikki valot oli sammutettu,  jonkin sortin astronomi oli kutsuttu kertoilemaan meille eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivaasta ja tähtien avulla suunnistamisesta. Tunnelma oli aika satumainen.

Minulla ei ollut jalustaa mukana, joten en saanut kunnon kuvaa, mutta tästä voi saada kalpean aavistuksen upeudesta.

Illallisen päätyttyä lähdimme vielä vaeltelemaan illallisen ajan taustalla näkyneelle niitylle, jossa oli jännittävä Field of Light-ympäristötaideteos. 50 000 värillistä lasipalloa oli syttynyt pimeyden laskeuduttua ja niiden värit vaihtelivat pehmeästi ja hiljakseen aaltoillen kaikissa sateenkaaren väreissä. Oli jännittävää päästä kuljeskelemaan taideteoksen keskelle. Muuten ympärillä oli aivan hiljaista ja illallisjoukkio levittäytyi laajalle alueelle kuiskimaan ja ihmettelemään tunnelmaa. Tämän vaikuttavan teoksen oli suunnitellut kansainvälistäkin tunnustusta saanut taiteilija Bruce Munro. 
Hieno ja erilaisuudessaan mieliinpainuva ilta!


Seuraavana aamuna meillä oli herätys jo heti neljän jälkeen. Huh. Halusimme nimittäin nähdä toisen pyhän kiven, Kata Tjutan, auringon noustessa. Pikkubussi nouti meidät ja muutaman muun early birds-turistin hotellilta. Oppaina oli tällä kertaa kaksi nuorta naista, jotka ajoivat pikkubussia vuorotellen ja olivat hyvin innokkaita kertoilemaan autiomaasta ja vastailemaan kysymyksiin. Ja puhuivat taydellisen kaunista englantia! Ah!! Tosin aamun menomatkalla saimme vielä torkkua rauhassa pimeässä.

Kata Tjuta viileässä aamuhämärässä.

Aika kylmää, kun aurinko ei vielä lämmittänyt.

Ensimmäiset aamun hetket autiomaassa olivat yllättävän viileitä ja olin tyytyväinen paksusta hupparistani auringon nousua odotellessa. Olimme saapuneet hyvälle paikalle, josta näkymä kivimuodostelmalle oli esteetön. Melko nopeasti paikalle ilmaantui paljon muitakin aikaisia tipuja ja tunnelma oli jännittyneen odottava. Ja olisi ollut vielä jännempi ja kiehtovampi, jos muutama hölösuu olisi malttanut olla edes vähän aikaa hiljaa. Oikein harmitti, että mielessäni ärsyynnyin metelöinnistä. No, onneksi pääsin ärsytyksen yli, kun ensimmäiset säteet osuivat punaiseen kiveen. Auringon ensi säteet saivat tuon pyhän kiven värit hehkumaan upeasti. Siinä oli kyllä taikaa.

Kata Tjuta muodostuu 36 erillisestä kivestä. Korkein näistä kohoaa yli tuhannen metrin korkeuteen. Nimi Kata Tjuta tarkoittaa monta päätä.

Kasvillisuus oli selvästi kuivalle alueelle tyypillistä.

Auringon noustua lähdimme läheiselle picnic-paikalle aamupalalle. Oppaat loihtivat meille ihanan kuumaa kahvia, paahtoivat retkipaahtimella rusinaista leipää ja tarjosivat lisäksi hedelmiä ja muroja tai mysliä. Kyllä aamiainen voikin maistua hyvältä autiomaassa!

Vähitellen lämpötila alkoi kohota ja saatoin kuoriutua hupparistani. Oppaat kurvasivat bussin Kata Tjutan juurelle ja lähdimme vaeltamaan valtavien kivikupolien väliin kuunnellen samalla Walpa-tuulen vihellystä niiden massiivisten kivimuodostumien välissä. Oppaat kertoivat alueen geologiasta ja siitä, miten nämä valtavat hiekkakivimuodostumat ovat syntyneet.
  
Katso tästä Unescon video Uluru-Kata Tjutan kansallispuistosta! Jos ehdit, suosittelen avaamaan kyseisen linkin. Näet mm. makeita hunajamuurahaisia. Nam!

Tästä ei enää jatkettu eteenpäin.

Ymmärrän hyvin, miksi nämä valtavat möhkäleet autiomaassa ovat alkujaan saaneet niin merkittävän aseman alkuperäisväestön uskomuksissa. Niillä on hyvin keskeinen osa jopa heidän luomiskertomuksessaan. Siksi tuntuu vähän surkealta, etteivät alueella vierailevat turistit halua kunnioittaa heidän uskomuksiaan ja pyhänä pitämiään paikkoja.  

Kata Tjuta iltaruskossa

Kuten aikaisemmassa postauksessa lyhyesti kerroinkin, kaikki tapaamamme oppaat puhuivat aboriginaaleista hyvin varovasti. Australian alkuperäisväestöä lasketaan olevan n. 455 000 eli n. 2,3 prosenttia väestöstä. 69 prosenttia alkuperäisväestöstä elää suurten taajamien ulkopuolella. Ulurun alueella asuu nykyään 6 aboriginaali-heimoa, jotka kaikki puhuvat eri kieltä. Nykyisin aboriginaaleille maksetaan kuukausittaista eläkemaksua ja siitä onkin seurannut napinaa euroopasta tulleen väestön jälkeläisten keskuudessa, koska esimerkiksi aboriginaalien alkoholismi on lisääntynyt ja he jättäytyvät muun yhteiskunnan ulkopuolelle. Monet heistä kärsivät myös useista muista ongelmista kuten syrjinnästä, vähäisestä koulutuksesta, työttömyydestä, rikollisuudesta, sairauksista ja huumeista.

Sydneyssä näin vain muutaman selvästi tunnistettavan aboriginaalin, enimmäkseen turisteille tarkoitetuissa paikoissa esiintymässä ja jonkun laitapuolen kulkijan. Matkalla Cairnsiin näimme myös jokusen alkuperäisväestöön kuuluvan perheen, mutta ymmärrettävästi Ulurun alueella sitten enemmän.

Hotellihuoneessamme oli esillä aboriginaalien taidetta. Etenkin tekstiilit olivat mielestäni upeita.

Toki näin lyhyessä ajassa ei voi saada kunnollista käsitystä oikein mistään asiasta ja vielä vähemmän sellaisista, joihin liittyy monia tabuja ja suoranaisia väärinkäsityksiäkin. Ehkä tilanne on vähän sama, kuin lyhyellä Suomen vierailulla yrittäisi ottaa selkoa vaikkapa saamelaisten asemasta. Australia on valtava manner, pinta-alaltaan suurempi kuin koko Eurooppa. Mitään aivan yksioikoisia vastauksia ei varmasti ole olemassa ja alueelliset erot ovat suuria. Kiinnostava aihe kuitenkin.

Sopisi meillekin!

Nämä takamaat tekivät ainakin minuun lähtemättömän vaikutuksen. Samalla ne olivat loistava muistutus siitä, kuinka (jo moneen kertaan toistettuna) erilaisia Australian eri osat voivat olla. Ja meiltä jäi esimerkiksi koko länsirannikko surffi-mestoineen näkemättä. Ja toki monta muutakin paikkaa! 

Luulen, että tästäkin reissusta jää pitkäksi aikaa sulateltavaa ja palailen blogissakin vielä ehkä aiheeseen. Luulen myös, että kaikki näkemäni on taas kerran muuttanut käsitystäni ihmiselosta tällä pallollamme. Vähän pateettiseksi meni, mutta menköön. Olen tosissani ;).

Mukavaa loppuviikkoa,
Tot ziens!
Leena

Ensimmäistä kertaa Australiassa asti, jatkuu.. Cairns, valliriutta ja sademetsää

Sydneystä lensimme kohti Koillis-Australiaa Queenslandiin ja Cairnsiin. Lentomatka ei ollut pitkä, muistaakseni vain kolmisen tuntia, mutta emme saaneet K:n kanssa vierekkäisiä paikkoja koneessa ja jouduin kahden tilaa melkoisesti ottavan vieraan miehen väliin. Olo oli hivenen tukala. Perille oli siis enemmänkin kuin mukava päästä.

Osa 2. Cairns

Hotellimme Palm Covessa oli pieni ja ihana ja aivan palmurannan tuntumassa. Mereen ei täälläkään voinut mennä uimaan, koska rannalla oli krokotiilivaroitus, mutta hotellilla oli kuitenkin onneksi kaksi omaa kaunista allasta. Tosin olimme liikkeellä melko paljon joka päivä, eikä altailla ylen määrin köllötelty.

Retkeä Isolle valliriutalle (the Great Barrier Reef) olimme molemmat odottaneet kovasti. Olimme kuulleet, että ilmastonmuutos ja El Nino-sääilmiö nostavat meriveden lämpötilaa, mikä aiheuttaa korallien värin haalistumista. Tavallista lämpimämpi vesi tappaa korallin terveydelle välttämättömän zooksantelli-levän. Korallien värikkyys johtuu juuri levästä. 

Tämän koralliriutan kunnosta on ollut saatavissa vähän ristiriitaista tietoa. Jotkut asiantuntijat ovat väittäneet, että riutta on nopeasti tuhoutumassa ja toiset uskovat, että riutta on vielä pelastettavissa.
Ilmastonmuutoksen lisäksi riuttaa uhkaavat lähistöllä olevien satamien laajennus ruoppaamalla, merialueen hiilikuljetukset isoilla aluksilla ja maataloudesta mereen valuvat ravinteet. Varmasti myös turismi isossa mittakaavassa on haitaksi. Se tietenkin vähän arvelutti myös meitä. Tosin turisteilta kerätään varsinaisten retkimaksujen lisäksi tietynlaista veroa, jota käytetään sitten alueen suojelun kehittämiseen. 

Green Islandin rantaa

Kätevä tapa tutustua Great Barrier Reefiin on lentää ensin Cairnsiin. Sieltä järjestetään paljon retkiä riutalle. Monista saarista olimme päättäneet vierailla Green Islandilla, joka on pieni saari n. tunnin laivamatkan päässä Cairnsin satamasta. Saarella oli aika paljon meitä turisteja, mutta on varmasti hyvä että matkailijoita ohjataan tietyille alueille vierailemaan, sukeltamaan ja snorklailemaan. Se rauhoittaa sitten muita herkempiä paikkoja ja
varsinaiset asiantuntijat ja sukelluksen harrastajat valitsevat kohteekseen sitten muita valliriutan osia. Meille tämä nyt tällä kertaa sai riittää. 

Räpylät valmiina

Green Islandilla oli siis mahdollisuus esimerkiksi snorklailla. K:n yrityksistä huolimatta mitään kovin suurta visuaalista nautintoa veden alla ei kuulemma ollut näkyvissä. Saarella oli myös mm. hyvin kallis hotelli, muutama ravintola ja kauppa ja kahvila.

On selvää, että kovin paljon koralleja ei voi snorklailualueella näkyä, koska Green Islandin rantojen virkistyskäyttö on aika runsasta. Koralli ei esim. kestä päälle astumista. Jos haluaa sukellella laitteiden kanssa, vähän etäänpänä näkymät ovat varmasti paremmat. Pidemmälle rannasta suuntaavasta puolisukellusveneestä näimme kuitenkin runsaasti kauniita kaloja, kilpikonnia ja haalean värisiä koralleja.

Valliriutalla elää mm. 1500 eri kalalajia, 411 korallilajia, 134 rausku- ja hailajia, kuusi merikilpikonnalajia sekä 30 eri merinisäkäslajia.

Pinnan alla on ikkunallinen osasto, josta voi tarkkailla vedenalaista elämää.

Iso valliriutta on maailman suurin koralliriutta. Kaikkineen alue on yli 2000 km pitkä ja se on kuulemma havaittavissa avaruudestakin käsin. Alue on myös maailman suurin merellinen luonnonsuojelualue ja se valittiin kuuluisaan Unescon maaimanperintöluetteloon 1981. Ensimmäinen eurooppalainen valliriutan nähnyt tutkimusmatkailija oli James Cook, joka löysi sen 1770.

Tuolla Australian koillisosassa ilmasto oli selvästi lämpimämpi kuin Sydneyssä. Joka päivä tuuli oli kuitenkin mukavan vilvoittava. Silti aurinkovoidetta oli käytettävä tuhlaillen ja pää oli suojattava, sillä päivällä aurinko porotti suoraan ylhäältä. Onnistuimme suojautumaan palamiselta, mutta minulla on yhä muutaman viikon jälkeenkin jalkapöydissä selvät rusketusraidat sandaalien remmien kohdilla. Siinä näkyy juuri se ero suoraan ylhäältä tulevan auringon ja vähän viistosta tulevien säteiden välillä. Nenän alusta saattaa jäädä valkoiseksi tuolla ;)

Cairnsista teimme myös tosi kivan retken Mossmaniin ja Daintree Riverille. Retki tehtiin vähän safari-hengessä pienellä porukalla ja oppaan kanssa. Matkasimme järeällä autolla pomppuisia teitä pitkin ja todella uskomattoman upeissa maisemissa. 

Opas oli taas ehdottoman hyvä juttu, koska siinä matkatessa kuulimme paljon juttuja paikallisista olosuhteista, mangrovemetsistä, krokotiileista, pussieläimistä, kasveista ja linnuista. Ainoa varjopuoli oli oppaan leveä aussiaksentti, jota piti välillä kuunnella hyvinkin keskittyneesti ymmärtääkseen innokkaasta kertoilusta tärkeimmät. Joka tapauksessa fiilis oli mukavan rento ja koko päivä sujui reissussa hauskasti.

Vaikuttavaa oli välillä hypätä myös pieneen veneeseen, joka lipui hiljalleen Daintree Riveriä pitkin. Mangrovepuut ja todella tiheä rantakasvusto näyttivät vesirajasta aika jännittäviltä. 

Pikkuruisten keltaisten lintujen rakentamia pesiä. Näin pesät ovat suojassa puissa luikertelevilta käärmeiltä.

Mahdollisuus nähdä krokotiilejä juurakoiden seassa tuntui ihan realistiselta. Kuulimme kummallisia lintujen ja muidenkin eläinten ääniä ja katselimme suuria kauniita perhosia. Tuli ihan telkkarin luontodokumentit mieleen. Kyllä luonto kaiken kaikkiaan oli niin kovin erilaista tuolla mantereella.

Opimme mm. että Tarzanin liaanit kasvavat todellisuudessa maasta ylöspäin eiväkä päinvastoin.

Krokotiilinkin näimme, vaikka tämä yksilö kyllä oli vähän kauempana ja avoimessa vedessä, ei juurien ja kasvien seassa, kuten jännittyneenä olin odottanut. Opas kertoi, että näkemämme krokotiili oli vain noin kaksi ja puoli metrinen. Isoimmat yltävät kuulemma neljään metriin. Koska veneemme ei todellakaan ollut mikään laiva, parimetrinen peto oli mielestäni ihan sopiva. 

Daintree River

Samalla safari-retkellä kävimme myös ihan oikeassa sademetsässä. Kasvillisuus oli todella rehevää ja vihreää, äänet kummallisia ja ilma paksua ja todella kosteaa.

Mitkään ottamani valokuvat eivät tee oikeutta sille vihreyden määrälle, joka sademetsäalueella eteemme vyöryi. Kulkemamme polku oli raivattu kasvillisuuden sekaan, mutta voin vain kuvitella, kuinka nopeasti se kasvaisi umpeen, jos sitä ei jatkuvasti pidettäisi avoinna. Oli ihan kiva, että olimme polulla, emmekä möyrineet umpimetsässä, sillä Australiassa on kuulemani mukaan paljon hyvin myrkyllisiä käärmeitä ja hämähäkkejä. Joku porukasta kysyikin puista mahdollisesti putoavista käärmeistä ja oppaamme sanoi, ettei tarvitse olla huolissaan. Niistä ei ole haittaa, jos ne eivät pääse puremaan. Ymmärrän, että vastaukseen liittyi vähän kiusoittelua, mutta hetken aikaa vilkuilin kyllä yläpuolellamme oleviin oksistoihin. Kovin pitkään varuillaan ei kuitenkaan onneksi jaksanut olla.

Maassa näkyi puista pudonneita sinisiä ison munan muotoisia hedelmiä, joita kasuaarit syövät. Ymmärsin, että ne ovat ihmisille ja muille eläimille myrkyllisiä. Kauniita kuitenkin.

Äänet tuolla alueeella olivat mahtavan eksoottisia ja välillä äänet yltyivät niin koviksi, että puhuessa piti korottaa omaa ääntään.
Näimme joitakin outoja lintuja ja kauniita perhosia, mutta muita eläimiä ei eteemme sattunut. Tosin opas varoitti meitä etukäteen kasuaareista ja saimme tarkat ohjeet siitä, miten pitää menetellä, jos sellainen ilmaantuu lähistölle. 

Kasuaareja minä olen nähnyt vain luonto-ohjelmissa, mutta se on siis vähän strutsin tai emun näköinen, lentokyvytön, upea, sinimusta ja pitkäkaulainen lintu, jolla on uskomattoman vahvat jalat ja pitkät kynnet varpaissaan. Se kasvaa 1,5 - 1,8 m korkuiseksi ja sen pään päällä on kirvestä muistuttava kova kypärä. Kypärän avulla se pystyy liikkumaan sademetsän tiheässä aluskasvillisuudessa. Kasuaari on arka, mutta  suuttuessaan lintu voi saada pahaa jälkeä aikaan. Olisihan sellainen ollut vaikuttavaa nähdä, mutta ehkä oli parempi ettei tällä kertaa. Varoitustaulut jo sinänsä olivat riittävän vaikuttavia. Hui. 

Kun olimme jo paluumatkalla ja turvallisesti autossa, näimme tien poskessa joukon ihmisiä (osa muuten paljain jaloin!) työntämässä päätään pensaikkoon. Oppaamme kysyi mikä heillä oli hätänä ja porukka sanoi, että he olivat nähneet kaksi kasuaaria, emon ja poikasen. Me emme kuitenkaan nähneet enää muuta kuin näiden turistien takalistot. Hö.

Hidasta!

Myös autoilijoita pyydettiin hiljentämään vauhtia joillakin tieosuuksilla kasuaarien vuoksi.

Kävimme myös läheisellä Cape Tribulation Beachilla. Etukäteen olimme varautuneet siihen, että siellä pääsisi uimaan. Viime kuukausien aikana Queenslandin rannoilla oli kuitenkin ollut krokotiileja enemmän kuin pitkiin aikoihin, joten tälläkin rannalla oli uiminen kielletty. Paikka oli kyllä uskomattoman upea ja ihanaa vaaleata hiekkaa rantavedessä oli vaikeata vastustaa. Toisaalta rannan sivuosien mangrovejuuristot näyttivät vähän arvaamattomilta varoituskyltit nähtyämme. Nyt siis saattoi vain kävellä vesirajassa ja nauttia silmillään siitä kauneudesta. Vähän harmi.

Tällainen pieni rapu (?) kaivoi noita yllä olevia reikiä hiekkaan.

Oppaamme vei meidät sitä vastoin salaiseen, kuulemma täysin crocodile-free uintipaikkaan vähän ylemmäs rannasta.

Vesi näyttää kuvissa vihertävältä, mutta väri heijastuu puista. Vesi ol täydellisen kirkasta.

Paikka oli kyllä upea ja jotkut meistä kävivät siellä oikeastikin uimassa, mutta kun olin nähnyt yhden jaloissa vilistävän käärmeen ja tästäkin paikasta vain  vajaan 20 m päässä olevan krokotiileistä varoittavan kyltin, tuntui oikeastaan ihan kivalta vain valokuvailla (voi mikä nyhverö!) ja nauttia trangialla keitettyä teetä ja maistella oppaan jostakin taikomia eksoottisia hedelmiä. Osa hedelmistä oli minulle aivan outoja ja todella kiinnostavia uusia tuttavuuksia. Hedelmien nimet eivät jääneet mieleen, mutta uskoisin tunnistavani joitakin niistä, jos nyt näkisin kaupan hyllyllä.

Edessä oli papaijaa ja pussissa litsejä, muut olivat minulle uusia tuttavuuksia.

Vaikka niitä kasuaareja emme nähneetkään, luonnossa tunnistimme Australian kuvista tuttuja kenguruita ja pikkukenguruita eli vallabeja sekä valkoisia kakaduita ja vihreitä papukaijoja. Olivat vain niin nopeita, että kunnollisia kuvia en niistä onnistunut nappaamaan. Koalaa emme harmiksemme luonnossa onnistuneet näkemään.

Minäkin sain kuitenkin kamerani riittävän nopeasti esille eräässä puistossa, jossa opas syötti vallabia. Samalla pääsin lähietäisyydeltä ihmettelemään sen taskussa majailevaa poikasta. Niin hellyttävä.

Australian luontoa en lakannut ihmettelemästä. Saari on tietenkin valtavan iso ja sen eri puolilla niin kovin eri näköistä. Cairnsista lähdimme sitten käväisemään Ulurussa, josta kerron enemmän seuraavassa Australia-postauksessani. Toivottavasti jaksatte vielä tulla sinnekin mukaan.

Tot ziens!
Leena