Lupauksia keväästä?

Helmikuu alkaa olla viimeisillään ja jo jonkin aikaa näilläkin leveysasteilla on näkynyt, kuulunut, tuoksunut ja tuntunut jonkinlaisia lupauksia lähestyvästä keväästä. Luin juuri lehdestä, että herkimmät allergikot ovat jo saaneet oireita ja lähipiirissänikin olen ollut havaitsevinani pientä silmien kutinaa ja aivastelua. Tosin nuo ensimmäiset pöllähdykset ovat kyllä saapuneet keskemmältä Eurooppaa. Tuulet ovat tuoneet mukanaan kuulemma ainakin lepän ja pähkinäpensaan siitepölyhiukkasia. Suomen puolella ensimmäisten puiden ja pensaiden kukinta alkaa yleensä vasta maaliskuun loppupuolella.

Kun mietin englanninkielistä käännöstä sanalle kevättalvi, keksin esimerkiksi seuraavat ilmaisut: late winter, early spring, time between actual winter and spring ... Oikeastaan meidän kevättalvi-sanamme on aika kompakti ja selkeä ilmaus. Kansanperinteen mukaan Matti (24.2.) aloittaa kevättalven. Omassa mielessäni kevättalvi alkaa siitä, kun sydäntalvi on ohi, eli aurinko alkaa loimottaa hangilla,  aurinkolasit kaivetaan viimein esille ja kun lumen pinnalla lojuvat roskat tulevat näkyviin ja lumen pintaa tummempina lämpiävät ja samalla sulattavat lunta ympärillään (jotain iloa roskistakin siis!). Ja sitten tuulessa alkaa olla ihan erityinen keväinen tuoksu. Kyllä sen vaan tietää. 

Tylsimykset sanovat tietenkin, että vielä se oikea talvi kiristää otettaan ja hetken on vielä odotettava, mutta mitäs siitä; suunta on selvästi parempaan! Nyt vain toivotaan lisää lämpöisiä, aurinkoisia, kuivia ja tuulisia sääjaksoja, niin sulavat nuo likaiset ja harmaat lumet jo pois ainakin täältä Etelä-Suomesta. Pohjoisempana ehkä ainakin matkailuyrittäjät ja alan harrastajat toivovat vielä hiihto- ja laskettelukelien jatkuvan.

Selviä merkkejä kevään etenemisestä olen bongaillut päivittäisillä kävelyilläni, ja niitä onkin hauska täällä taas seurailla muutaman vuoden tauon jälkeen. Asioita tulee siksi katsottua ja kuunneltua ehkä vähän tarkemmin. Mustarastaan laulu sinertyvässä iltahämärässä kuulostaa nyt erityisen kauniilta, talitiaisten tityyt ja varsinkin jäiden sulamisesta aiheutuvat äänet ovat vertaansa vailla ja välillä tulee ihan pakahduttava olo. Tätähän se talven taittuminen oli!

Ehkä hitusen ärsyttävä juttu ovat toisenlaiset linnut, jotka viimeistään kevään tullen alkavat tulla vähän liian hanakasti iholle. Feissarit. Eilen reippaalla kävelylenkilläni puiston rannassa kohtasin näitä siivekkäitä. Ensimmäinen kysyi ensi töikseen, että puhunko suomea. Koska kysyjällä ei ollut mitään, ainakaan nopeasti näkyvillä olevia merkkejä tai tunnuksia, ja hän näytti tavalliselta epätietoiselta nuorelta mieheltä, vastasin ystävällisesti puhuvani ja mielessäni arvelin, että hän tarvitsee vain apua löytääkseen oikean reitin jonnekin. Huomasin kuitenkin nopeasti, että hän alkoikin kaivaa repustaan esitteitään. Voi hitsi, en halunnut pysähtyä keskustelemaan perusteellisemmin mistään, edes epäilemättä tärkeästä asiasta, vaan toivoin pääseväni jatkamaan nopeasti hyvärytmistä reipasta lenkkiäni. Sanoin vain hymyillen kiitos ei ja jatkoin matkaa. 

Muutaman minuutin kuluttua näin jo toisen nuoren pojan, joka näytti olevan samaisella asialla ryhtyessään lähestymään minua.  Ja aivan oikein, taas kysymys kuului, että puhunko suomea. Hymyilin ja sanoin puhuvani, mutta jatkoin vain matkaa pysähtymättä. Kun sama toistui vielä uudelleen Finlandiatalon nurkalla, aloin jo oikeasti ärsyyntyä. Eikö noilla nyt ole yhtään pelisilmää?!! Ei kai kukaan hikinen lenkkeilijä halua pysähtyä rupattelemaan kesken lenkin. Kylmähän siinä tulee! No, ymmärrän, että menoni näytti noista nuorista pojista kenties rauhalliselta ajantappo-taapertelulta, mutta silti!! 

Uusi piirre (ainakin minulle) hommassa oli, että helposti näkyvät tunnukset feissarilta puuttuivat. Varmasti monen kävelijän onkin siksi vaikeata valmistautua tähän täsmäiskuun varastossa olevilla repliikeillä, joilla noista tilanteista on tottunut pääsemään nopeasti ohi. Ja se se ehkä oli homman tarkoituskin; yllättää vastaantulija totaalisesti ja saada hänet vastaamaan heti aluksi ainakin kerran myöntävästi, nimittäin tuohon kieli-kysymykseen. Sen jälkeenhän on tutkitusti helpompi saada seuraaviinkin kysymyksiin myöntävät vastaukset.

Ehkä turhan paljon tuo kokemani harmitus saa nyt tilaa tässä yhteydessä. Yleensä feissarit ajavat ihan hyviä ja tärkeitä asioita ja sitäpaitsi useimmat ovat ihan kohteliaitakin. Huomaan kuitenkin ärsyyntyneeni tavasta, jolla lahjoittajien kalasteleminen nykyisin näyttää tapahtuvan. Kolme saman asian kauppaajaa peräkkäin oli jo hivenen liikaa. Kilpailu on varmasti kovaa, mutta tosiaankin sitä pelisilmää heille toivoisin. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja vaikkapa päärautatieaseman edustalla olen jo tottunut heitä kohtaamaan, mutta lenkkipolku on varattu omille ajatuksilleni ja pään nollaamiselle. Itsekästä? Kyllä, mutta ei se silti ole niin hirmuisen paljon vaadittu. Eihän?

En nyt tämän enempää aio ärsyyntymiseen omaa tai sinun aikaasi käyttää. Mietitään mieluummin tähän mainioon vuodenaikaan liittyviä juttuja. Joko sinä olet löytänyt lupauksia keväästä? Krookuksen tai helmililjan alkuja tai muuta ihanaa? Vai nautitko vielä täysillä puhtaista valkoisista hangista ja suksien rahinasta lunta vasten? Olisi kiva kuulla.

Torstinpäiväterveisin,
Leena

Postauksen kuvat ovat Uunisaaren rantamilta, Kaivopuiston edustalta.

Pipa päässä pakkasella ja rotvallir reunalla

 Murteet ovat mahtavia ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä ihastuneempana kuuntelen, kun joku oikein antaumuksella puhuu omaa paikallismurrettaan. 

Kun kahdeksankymmentäluvun alussa muutin Pirkanmaalta  Helsinkiin, muistan kuinka uusi ystävä saattoi vilkaista huvittuneen näköisenä vieruskaveriaan, kun erehdyin sanomaan jotain tampereeks. En voinut käsittää, etteivät muut esimerkiksi tienneet mikä on pipa tai rotvalli. 

Vähitellen opin varomaan sanomisiani, koska ei ollut kivaa, jos viestin perille menemisen sijaan huomio kiinnittyi pelkkään puhetapaan. Ja sitten vähitellen aloin itsekin oudoksua noita murteellisia ilmauksia. Tampereen murre kuulosti korvissani lähinnä rumalta, vaikka muut murteet sitävastoin olivatkin hauskoja ja mukavan originellin kuuloisia. Parikymmentä vuotta taisi kulua, ennen kuin aloin taas vähitellen poimia noita hauskan kuuloisia ilmauksia jälleen omaankin puheeseeni. Vaikka täytyy myöntää, etteivät ne vieläkään välttämättä kovin kauniilta kuulosta. Noihin sanoihin ja ilmauksiin liittyy kuitenkin jotain lämpöistä, tuttua tunnetta, jota on vähän vaikeata muille kuvata. 

Esimerkisi hyvin lämpimiä tunteita herättää ilmaus heiny, joka on sellainen erityisen hellämielinen hyvästely, joka tarkemmin sanottuna alkaa vielä oikeastaan henkäyksellä tyyliin hheiny. Oijoi.

Muita lämpöisiä läikähdyksiä sisikunnassa aiheuttavia sanoja ovat esimerkiksi, rörö, riävä, pöykky, pisättää, näino, mukata, mulia,  lyhköne, likka, loppi, kummi, iankaike, ernomane ja anskattoo. 

Noista oikeastaan tuo viimeinen anskattoo kirvoitti koko tämän postauksen. Sitä ilmausta tuli käytettyä viime viikolla, kun kommentissani Tuulan klik blogi-kirjoitukseen mainitsin mahdollisuudesta käväistä katsomassa Magritten näyttelyä Amos Rexissä. Sen sanonnan merkitys taitaa olla selvä, mutta jos sinulle ei kaikki tuossa edellä mainitsemani rakkaat ilmaukset ole ennestään tuttuja, laitanpa tähän niistä selvityksen lainaten Tampere-seuran julkaiseman Tampere-Suomi sanakirjan suomennoksia.

rörö 
pienissä lasi- tai metallipulloissa säilytettävä aines, jota ihmiset levittävät tai suihkuttavat kainaloihinsa tansseihin lähtiessään; samaa tarkoittaa myös reutorantti

riävä
paikallinen hiivuri eli hiivaleipä; Tampereella on Suomen parhaat leivät ja pullat, ja tästä syystä koko kylää kutsutaan toisinaan Riäväkyläks

pöykky
lumikinos; toinen merkitys on pöytäviina; pahimmassa ajateltavissa olevassa tapauksessa saattaa käydä niin, että pöykkyä nauttinut henkilö mukkaa pöykkyyn

mukata
menettää tasapainonsa, muksahtaa kumoon

pisättää
keskeyttää liike; esim. pirssikuskille voi sanoa pisätä tähä, kun matkustaja haluaa poistua autosta antautumatta vaaraan, joka aiheutuu liikkuvasta kulkupelistä poistumisesta

näino
sana, jolla tamperelainen antaa pontta sanomalleen

mulia
siirtyä puolittain epähuomiossa veteen sen verran syvälle, että vesi solahtaa saappaanvarsista sisälle

lyhköne
pituudeltaan erittäin vähäinen ja paljon parempi sana kuin tyly lyhyt

likka ja loppi
keskenkasvuiset nais- ja mieshenkilöt

kummi
joustava aines, jota Tampereella käytetään monenmoiseen tarkoitukseen; kummipyörillä liikutellaan tavaroita paikasta toiseen ja kummisaappaat veretään jalkoihi.

iankaike
hyvin pitkään, lähes ikuisesti

ernomane
hyvääkin parempi; käytetään erityisesti yhteydessä vallanernomane; esimerkiksi Pyynikihhelmi-limonaari oli vallanernomasta.

anskattoo(nny)
ilmaus, jonka tarkoituksena on heittää epäilys erityisesti jonkun muun henkilön aikeiden toteutumisen ylle; anskattoonny kunka tossakin käy.

Hassua, että joskus vieläkin iskee epävarmuus siitä, ymmärtävätkö muualta kotoisin olevat joidenkin minulle itsestäänselvien sanojen merkityksen. Kotona olemme joskus K:n (pesunkestävän helsinkiläispojan) kanssa käyneet keskustelua jonkin ilmauksen merkityksestä. Tiätty rotvallit ja pipat opetih heti alkuunsa.

Nyk kuitenkiv viikolloput,
sommoro!

Leena

P.S. Puhutko sinä murteellista suomea, vai oletko omaksunut yleiskielen käyttöösi?

Täysikuu, vaniljaa ja mansikoita

Oi, miten upea täysikuu loisti aamutaivaalla luoden salaperäistä hehkuaan! Kuun huomattuani tartuin salamannopeasti kameraan. En kuitenkaan ehtinyt hakea jalustaa enkä muutenkaan valita säätöjä paikalleen. Kertaräpsäisyllä tuloksena on suttuinen ja tärähtänyt kuva, kuten minäkin siinä aamutuimaan, silti tunnelma oli ihana.

Mutta mutta. Tässä taannoin sain kotimaisia pakastemansikoita (kiitos vain S). Ihanaa! Hollannissa ei sellaista herkkua ollutkaan saatavilla, ja Suomeen palatessamme saimme aloittaa elämän tyhjän pakastimen kanssa. Kaupasta en jostain syystä ole juuri pakastemansikoita kotiin kantanut toisin kuin mustikoita ja puolukoita. Nyt kuitenkin  innostuin kaivelemaan saamani mansikat esille ja olemme herkutelleet niillä terveellisesti aamupuuron ja jogurtin seurana.

Tiistaina meillä oli aihetta pieneen juhlaan ja olin päättänyt hyvän illallisen jatkoksi tarjota jälkiruokana noita pakastemansikoita hieman eri tavalla. Nyt keittelin hetken pienessä kasarissa mansikoita ja vaniljatankoa. Olin irrotellut veitsellä myös halkaistun tangon sisältä siemenet keitokseen mukaan. En lisännyt seokseen edes sokeria, koska vanilja maustoi mansikat niin upeasti ja huomasin, että ne maistuivat vähän makeilta ilmankin.

Osan huumaavan tuoksuisesta mansikkasoseesta otin erilleen odottamaan vesihauteessa sulavaa tummaa suklaata. Kun suklaa oli sulanut, kaadoin sekaan mansikkasosetta ja nakkasin perään vielä nokareen laktoositonta voita. Sekoittelin massan kiiltäväksi ja tasaiseksi ja laitoin jääkaappiin jäähtymään. Kun massa oli jämettynyt sopivaksi, pyörittelin siitä käsin pieniä pallosia, pyörittelin ne kaakaojauheessa ja nostin takaisin jääkaappiin odottamaan iltaa.

Kun sitten tuli jälkkärin vuoro, lämmitin lopun mansikkasoseen nopeasti mikrossa kuumaksi, nostelin somiin pieniin espressokuppeihin jokaiselle kuumaa mansikkaa ja toisiin kuppeihin kylmää vaniljajäätelöä ja kolmansiin lorautin vahvaa kuumaa espressokahvia. Kuppirivistön viereen lisäsin vielä jokaiselle pari pientä suklaapalleroa. Ja siinä se.

Palleroihin käyttämäni tumma suklaa oli tosi tiukkaa ja siinä oli sokeria todella vähän. Makeus riitti meille, sillä olemme syöneet sokeria selvästi vähemmän viime aikoina, mutta jos tykkäätte makeammasta, sekä mansikoihin että suklaamassaan on toki helppo makeutta lisätä. Jätskinä meillä oli kyllä sitten todella makeata Valion fabriikin Supervanilja-jädeä. Ihan täydellinen yhdistelmä!

Aikoinaan - siis vuonna kuusi ja käpy- muistan, kuinka talouskoulussa meille teroitettiin mieliin, että vaniliini ja vanilja ovat keskenään aivan eri juttuja. Ja niinhän ne ovatkin, sen kyllä huomaa, kun asiaan vähänkin paneutuu. Nuo kaksi erottaa jo tuoksusta. Vaniliini on synteettisesti valmistettu luontaisen kaltainen aromi, joka on hinnaltaan paljon edullisempi, mutta tuoksultaan ja maultaan paljon pistävämpi. Ei hyvä.

 Meiran vaniljasokeri on mielestäni ok, vaikka ei voitakaan oikeata vaniljatankoa. Amsterdamista ostettu vaniliinisokeri on sitävastoin kamalaa, enkä ymmärrä, miksi toin sitä mukanani tänne kotiin. Oli varmaan jonkin purkin sisällä, kun muuttolaatikoita pakkailin. Näiden lisäksi käytän joskus myös vaniljauutetta. Sen annostelussa kannattaa olla tarkkana, koska pisaroita lorahtaa helposti vähän liikaakin.

Olen siis oppinut, että kaupasta kannattaa kantaa kotiin joko aitoja vaniljatankoja tai vähintäänkin vaniljasokeria, jossa aito vaniljatanko näkyy sokerin joukossa pieninä mustina pisteinä ja maku on pehmeän aistillinen ja tuoksu ihanan pyöreä. Mmmm..

Postauksen perusteella aito vanilja näyttäisi olevan minulle elämää suurempi kysymys ja ehkä se aika iso juttu onkin. Maut ja tuoksut kyllä kuuluvat osaltaan elämäni iloihin. 

Siitä puheenollen, eilen kävimme täällä Krunikassa Kuurna-nimisessä ravintolassa, jossa myös maistelimme ihania makuja. Ravintola on pieni ja tunnelmallinen ja siellä vaihtuu ruokalista uudeksi aina parin viikon välein. Ruokien pääraaka-aineet ovat suomalaisia ja mahdollisuuksien mukaan lähiruokaa. Listalla on siis kotimaista lihaa ja kalaa ja luomumaatilojen tuotteita. Minä söin sekä alku- että pääruoaksi kasvisannokset ja nautin molemmista. Kannattaa kokeilla, jos näillä nurkilla liikutte. Eikä tämä siis ollut maksettu kehu ;-). 

Täysikuun kunniaksi en voi olla lisäämättä tähän Lux-Helsinki- tapahtumassa kuvaamaamme kuuta Musiikkitalon seinältä.

Tänään torstaina meillä on vaihteeksi kipakka pakkanen ja kirkastakin kirkkaampi kevättalven aurinko helottamassa. Ah. Nautitaan!

Haliterkuin,
Leena

Hereillä ollaan helmikuussakin.. vaikkei uskoisi

Hei, Korkeasaaren karhut näyttivät heräilleen talviuniltaan viime viikolla, joten täytyyhän minunkin. Nyt nimittäin näyttäisi  ainakin blogin perusteella siltä, että minäkin olisin ollut kunnon talvihorroksessa. Syy hiljaisuuteen taitaa kuitenkin olla vähän muualla. 

Hammashässäkän jälkeen ehdimme kyllä todellakin tankata akkuja ja lomailla viikon, mutta sen jälkeen onkin ollut taas aika aktiivista menoa. Tänne blogin puolelle ei aktiviteeteista ehkä niin kovin kiinnostavia juttuja ole, mutta muutaman menovinkin Helsingin suunnalle voisin kyllä antaa, jos satutte näillä nurkilla liikkumaan vaikka sitten talviloman aikana.

Viikko sitten lauantaina poikkesimme Ateneumissa kiertämässä tunnin mittaisen opastetun kierroksen, jossa katseltiin Akseli Gallen-Kallelan maalauksia vähän uudella tavalla klik. Kuulimme taulujen tarinoita ja samalla mielenkiintoisia asioita tuon melko vauhdikkaan herran elämästä. Olen joskus kauan sitten lukenut hänen Afrikan vuosistaan kertovan kirjan ja muutenkin Akseli on kiinnostanut varsinkin Kalevala-aiheisten teostensa vuoksi. Nyt avautui monta uutta seikkaa esimerkiksi rakkaasta Poika ja varis-taulusta, tohtori Antellille maalatusta alastoman mallin kuvasta, Aino-tripyykistä (josta käytiin viime vuonna myös Me Too-keskustelua) , Lemminkäisen äiti-maalauksesta ja monesta muusta. Hieno kierros, suosittelen! Ainakin meille sattui muuten todella hyvä opas tällä kertaa.

Karoliina Hellberg, Didrichenin taidemuseo

Sunnuntaina keskimmäisemme sai houkuteltua meidät Didrichenin taidemuseoon Helsingin Kuusisaareen, jossa oli minulle ennestään tuntemattoman nuoren taiteilijan näyttely. klik Taulut olivat Karoliina Hellbergin uskomattoman ihanilla ja rohkeilla väreillä maalattuja unien, muistojen ja salaisuuksien kuvakudelmia. Hän itse kutsuu niitä esteettisiksi haamuiksi. Tauluissa on valtavasti yksityiskohtia ja samalla tyyni ja mystinen tunnelma. En oikein tiedä, osaanko tässä kuvata näkemääni ymmärrettävästi, mutta maalaukset olivat upeita ja olimme kaikki kovin vaikuttuneita. Didrichen Pro Arte-tunnustus on myönnetty taitaville nuorille taiteilijoille vuodesta 2003 lähtien ja Hellberg sai omansa vuonna 2018. Enkä yhtään ihmettele.  Kokemus Didrichenissä oli hyvin erilainen kuin edellisen päivän kierros Ateneumin kansallisgalleriassa, mutta ei yhtään vähäisempi. Tätäkin siis ehdottomasti suosittelen!!  Näyttely on avoinna 5.5.2019 asti.

Kolmas taidekokemus voisi olla Amos Rexissä avattu Magritten näyttely. klik Itse emme ole siellä vielä käyneet ja voi olla, ettemme sinne edes ehdi, mutta eipä niin hirmuisesti harmita, koska olen käynyt Brysselissä Magritte museossa ihmettelemässä hänen taulujaan monen monituista kertaa klik. Eli kokemukseni perusteella uskallan suositella. Jos hänen maalauksiaan  ei ole livenä nähnyt, voisin kuvitella, että kokemus on käynnin arvoinen. Näyttely on avoinna 19.5. 2019 asti.  

Ja jotta ei menisi pelkäksi maalaustaiteen hymistelyksi, maininnan ansaitsee myös eilinen alkuillan käväisy Helsingin Yliopiston tiedekulmassa. Kävimme kuuntelemassa ihan hirmuisen mielenkiintoisia näkymiä Kaiken maailman ihanista materiaaleista. Hurjan kiinnostava ja samalla ihan älyttömän vaikea aihe. klik. Joskus tekee kyllä hyvää eksyä pois omalta mukavuusalueeltaan. Sitäkin suosittelen! Vaikka tietysti tuo nimenomainen tilaisuus onkin jo ohi. Lisää kiinnostavaa kuunneltavaa kyllä varmasti löytyy jatkossakin. Ja kynnys tiedekulmassa piipahtamiseen on kyllä tehty todella matalaksi. Esimerkiksi Hope for Globe-sarjassa näyttäisi olevan monta mielenkiintoista aihetta. Joitakin juttuja voi myös seurata suorana netissä, joten vink vink muillekin kuin helsinkiläisille.

Säät ovat vaihdelleet ihanasta auringonpaisteesta lumisateeseen ja vihoviimeiseen loskaryöpytykseen. Ja kaikenlaista muuta on ollut siinä välillä. On kyllä ollut pitkän tauon jälkeen taas totuttelemista lumen kanssa elämiseen ja kaikkeen siihen liittyvään rumbaan, mutta nyt alkaa jo löytyä aamuisin kuhunkin säähän oikeat kengät ja hanskat ja pipo tulevat mukaan jo ihan automaattisesti.

Toivon hartaasti, että ehtisin purkaa parin viikon suman, ja vierailla teidän kaikkien kivoissa blogeissa. Ikävä on teitä jokaista.

Aurinkoista perjantaita ja virkistävää viikkistä!
Leena