perjantai 28. syyskuuta 2018

Kolme vuotta Kanavalla



Juuri tänään tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta Kanavalla kirjoitellen.  

Ja nyt.   Pienoista kriisiä pukkaa.  Olen nimittäin miettinyt pääni puhki, mitä tämän blogini kanssa tekisin. 

Aloitin Kanavalla-blogin 28.9.2015 poikani, perheen nuorimmaisen, synttärinä. Oli kova suru puserossa, kun en päässyt kunnolla häntä onnittelemaan. Ja tietysti tänäänkin onnittelin vain puhelimessa ja postipaketin muodossa, vaikka kunnon halin olisin paljon mieluummin antanut. Mutta nyt ei enää niin kovasti surettanut, sillä se asia on korjaantumassa.

Alunperin blogi olikin kanava yhteydenpitoon ja kuulumisten välittämiseen läheisille ja tutuille. Sitten huomasin, että blogista oli  iloa myös itselle eräänlaisena matkapäiväkirjana. Sinne tuli kirjoiteltua kuvauksia reissuista ja valokuvatkin tuli kotiin palattua järjesteltyä nopeammin, koska niitä oli kiva liittää matkasepustukseen. Blogista olen myös erinäisenkin kerran tarkistanut, minä vuonna olimmekaan missäkin. Täällä asuessa  olemme K:n töiden vuoksi matkustaneet niin tiiviillä tahdilla, että siinä haipakassa on välillä ollut vaikea pysyä itsekään mukana. Normielämässä Suomessa emme olisi ikinä sellaiseen matkamäärään joutuneet/päässeet.

Vähitellen tosi ison roolin koko hommassa on kuitenkin napannut  vuorovaikutus teidän blogin kautta saamieni ihanien blogi-tuttujen ja -ystävien kanssa. Täällä minulle on auennut ihan uusi maailma, ja huomaan, että siitä on tullut kovin tärkeä osa arkeani täällä Alankomaissa. K:n lisäksi muita suomenkielisiä kontakteja täällä ei olekaan. On ollut ihanaa kirjoitella suomeksi, lukea muiden suomenkielisten blogeja ja olla osana tätä minulle uutta yhteisöä. Suomessa asuessani en tiennytkään bloggaamisesta oikeasti juuri mitään. 

Kiitos siis näistä kolmesta vuodesta teille kaikille mahtaville lukijoille, kommentoijille ja myötäeläjille! Ilman teitä tämä homma olisi loppunut ennenkuin olisi oikein alkanutkaan. Pus.

Kriisi astui kuvaan siinä vaiheessa, kun tajusin, että olen nyt 3-vuotissynntäreiden aikaan eräänlaisessa saumakohdassa. Tai oikeammin tunnen olevani jollakin reunalla. Paluuta entiseen ei ole ja mietin, mikä funktio blogillani tulisi olemaan Suomeen palattua. Vai olisiko minkäänlaista? 

Yhteydenpito läheisiin ja ystäviin hoitunee Suomessa ihan muita kanavia käytellen. Matkojakaan emme tee (ainakaan yhdessä) enää samanlaista tahtia. Jäljelle jää siis vain tämä ihana joukko fiksuja naisia. Hyviä tyyppejä, joiden kanssa on ollut kiinnostavaa ja viihdyttävää olla yhteisesti ylläpidetyssä bloggaajien yhteisössä. Ihmetellä maailman menoa ja kertoilla ja lueskella kuulumisia. Siinä on varmasti riittävä syy pysytellä jollakin tavalla kanavalla tai  ainakin kartalla. Vähintäänkin iloisena seurailemassa muiden menoa. 



Ja toki Hollannin Kanavaakin vielä vähän aikaa voitte seurailla. Varsinaisessa muutossa on varmasti monta juttua kertoiltavana ja tulossa on sitä ennen myös reissu ainakin Lontooseen. Ja ehkä paluumuuttajana Suomessakin voi tulla eteen erinäisiä kommervenkkejä, joita tekee mieli jakaa. Aika näyttää. Tämä vuosipäivä vain kirvoitti nämä mietelmät ja tunnelmat juuri nyt.

Rentoa viikkistä!
Tot ziens,
Leena

tiistai 25. syyskuuta 2018

Villejä kuvia ja ajatuksiakin?


Tosi iloisena ja ylpeänä olen seurannut uutisia, joissa kerrotaan Suomeenkin rantautuneista monista uusista seinämaalauksista. Niitä on ilmeisesti alkanut nousta kuin sieniä sateella tai ainakin sellaisen kuvan lehdistä ja somesta olen saanut. Monien julkisten rakennusten tai kerrostalojen päätyjä tai muita suuria pintoja peittää jo toinen toistaan taidokkaampia ja eri tekniikoilla toteutettuja kuvia katu- ja kaupunkinäkymää ilostuttamassa. Silmiini on osunut juttuja ainakin Vantaalta, Kotkasta, Seinäjoelta, Tampereelta, Iisalmesta, Kemistä, Hämeenlinnasta, Jyväskylästä, Helsingistä.. ja vaikka mistä! Kaikkia en nyt muistakaan. Ihan huippua! 

Ja sitten tässä kohtaa pieni varoituksen sananen: Tästä eteenpäin seuraa hyvä pätkä paatosta, joten jos et nyt sellaista jaksa, hyppää suosiolla kuviin. Niiden kohdalla altistut vain korkeintaan värien ilotulitukselle.

Jostakin luin erään suomalaisen taloyhtiön hallituksenjäsenen selostavan, että upea kuva seinässä maksoi suurinpiirtein saman verran kuin seinän maalaaminen yksiväriseksi. Tulee vain mieleen, että miksi ihmeessä näitä ei tosiaan tehdä vieläkin enemmän!? No totisempi minäni tässä muistuttaa, että kaikilla ei suinkaan ole samanlainen käsitys estettisistä seikoista, kuten sopivista väreistä tai kuva-aiheista tai muista sellaisista, mutta uskoisin että sopiva kompromissikin voisi hyvällä tahdolla löytyä. Jospa nuorisotilan ulkoseinä voisi olla hieman erilainen kuin vaikka kaupungintalon pääty. Ei kai se niin vaikeaaa voi olla.

Suomalainen arkkitehtuuri voi toki olla eleettömyydessään kaunista ja tyylikästä, ja sitä arvostetaankin maailmalla usein juuri sen vuoksi. Enkä tietenkään tässä lähdekään nyt ehdottelemaan, että kaupunkien paraatipaikkoja, Finlandiataloa tai Helsingin Päärautatieasemaa lähdettäisiin kaikenkarvaisilla kuvilla sotkemaan tai söhertämään. Ajattelen enemmänkin sellaista harmaata, tasaista ja tylsää betoniseinää, jota kyllä sivummalla ja takapihoilla riittäisi mainiosti vähän hulvattomampaankin taiteelliseen irrotteluun. Myös suurten hallien rumat ruosteiset seinät, teollisuuslaitosten siilot ja säiliöt ja koulujen ankeat pihat voisivat aivan mainiosti olla vähän kokeellisemminkin koristeltuja. Eikä koristelua suinkaan pitäisi hoidella niillä sutaistuilla spray-töhryillä tai tageilla, vaan ihan oikeilla seinämaalauksilla. Siis jos minulta joku kysyisi.

Voi ei! Nyt tosiaankin intouduin paasaamaan. 

Jotta ymmrtäisitte, mitä tarkoitan, laitan tähän muutamia kuvia Kanadan Torontosta ja Montrealista. Kuvailin noilla reissuilla näkemiäni hauskoja ja ainakin minua ilahduttavia seinämaalauksia sieltä villeimmästä päästä. Saattekohan kiinni, mitä ajan takaa? 















 


Nämä maalaukset olivat Torontosta. Niistä suurin osa oli tietyllä alueella, joka on merkitty turistikarttoihinkin. 

Seuraavat muraalit taas ovat Montrealista. Siellä törmäsimme maalauksiin laajemmallakin alueella. Aika taidokkaita ovat ainakin minun mielestäni.
















Vaikka en suinkaan ole unohtanut pohjoismaisen vaaleuden, selkeyden ja suoraviivaisuuden maagista voimaa kaupunkikuvassa, vaan liputan sen puolesta edelleen, joskus tulee mieleen että hippunen monimuotoisuutta ja säröäkin näyttää oikeastaan ihan hauskalta ja elävältä. 

Mitä mieltä sinä olet? Ovatko nämä maalaukset vain harmittavaa sotkua ja katoaako niiden myötä tyylikäs kaupunkikuva, vai voisivatko ne oikeasti jopa sopia jonnekin?

Iloista viikkoa kaikille, voikaa hyvin!
Tot ziens,
Leena



tiistai 18. syyskuuta 2018

Jäähyväisiä kesälle


Viikonloppuna kävimme rannalla heittämässä jäähyväisiä kesälle. Samalla mieleen pyrki ajatus, josko nämä olisivat jäähyväiset myös juuri tuolle nimenomaiselle rannalle. Kuitenkin toivon, että hyvästelimme tällä kertaa vain kesän. Ranta on ja pysyy.

 Sää oli upea. Aurinko sai veden hohtelemaan kuin sula hopea ja lämpöinen tuuli puhalteli jo syksyltä tuoksuvia puhureitaan. Ranta oli täynnä hiekalla käveleviä pariskuntia, lapsiperheitä, koiria ja varjosurffareita. Merivesi oli niin lämmintä, että lapset kahlailivat vesirajassa ja rakentelivat hiekkalinnojaan, kanaviaan ja patojaan. Täällä lapset näyttävätkin olevan todella taitavia vesirakentajia, mutta se ei sinänsä ole mikään ihme. Esimerkkejähän veden ohjailusta on täällä ihan kaikkialla. 




Minäkin nautin paljain jaloin kävelystä lämpimäälä hiekalla ja varpaiden uittamisesta matalassa rantavedessä. Aallot olivat kuitenkin sen verran reippaita, että vain muutaman varsinaisen uimarin niiden seasta onnistuin bongaamaan. 




Kuten olen aiemminkin kertonut, tykkään ihan hirmuisesti näistä Hollannin loppumattoman pitkistä hiekkarannoista. En ole mikään auringossa löhöilijä, mutta rannalla viihtyäkseen ei tosiaankaan onneksi tarvitse köllötellä kylkikyljessä. Dyynirannoilla mahtuu vaeltelemaan, juoksemaan, heittelemään palloa, pelaamaan petankkia, lennättämään leijaa, syömään eväitä, valokuvaamaan, lueskelemaan, meditoimaan tai mitä nyt mieleen tuleekaan. Tai voi vain tulla rantaravintolaan istumaan ja katselemaan lokkeja tai vaikka ihailemaan auringonlaskua myöhemmin illalla. Monen kilometrin mittaisilla hiekkarannoilla riittää kaikille tilaa, vettä ja aurinkoa. Tietysti vähän epävakainen sää voi muuttaa suunnitelmia, Hollannissa kun ollaan, mutta kaikkea ei voi vaatia. Ja sitäpaitsi täällä olen oppinut, että sateellakin voi olla ulkona. Varusteistahan kaikki on kiinni, kuten sanotaan. Tai asenteesta.




Voi olla, että edessä häämöttävä muutto pois Hollannista saa minut hieman runolliseksi ja katselemaan ympäristöä vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Monet paikat ja asiat alkavat näyttää ihan erityisen kivoilta, kun tiedän jättäväni ne kohta taakseni. 

Mutta niinhän siinä aina käy. Ihan samoin kuin näin kesän vähitellen hiipuessa ne viimeiset todella lämpöiset ja aurinkoiset päivätkin tuntuvat niin upeilta, vaikka kesällä niitä piti itsestäänselvyyksinä. 

Uudet hienot kumisaappaat molemmilla?

Yritän muistaa ylläpitää edes pientä itsekritiikkiä kirjoitellessani vielä vähän aikaa haikeudella kyllästettyjä ylistysvirsiä täältä Puukenkämaasta tai tuulimyllyjen ja tulppaanien iloisesta Amsterdamista. Toivottavasti ymmärrätte itseironian tässä kohtaa.  Mutta katsotaan, kuinka maltan mieleni. Nimittäin monta ihastuttavaa asiaa on vielä kertomatta täältä Sammakoiden maasta. 

Onneksi on vielä vähän aikaa jäljellä; vaikka kohta kyllä tulee kiirus..



Tot ziens,
Leena






tiistai 11. syyskuuta 2018

Nuuskijoita kotona

Postauksen kuvat eivät liity aiheeseen , vaan otin ne kesällä Texelin saaressa Pohjois-Hollannissa

Koko kesän olen pikkuhiljaa totutellut ajatukseen, että nyt  lähtölaskenta on sitten alkanut. Oikeastaan se alkoi jo huhtikuun alkupuolella, kun kävimme ilmoittamassa Helsingin kodin nykyisille vuokralaisille, että olemme myöhään syksyllä palailemassa maailmalta takaisin kotiin. Jännitin tuota tapaamista etukäteen aikalailla, sillä tiesin, että vuokralaisemme olivat viihtyneet asunnossa todella hyvin, tehneet sinne sopivia kalustehankintoja ja muutenkin kotiutuneet perusteellisesti. Vaikka olimme toki jo vuokrasopimusta allekirjoitettaessa kertoneet, että todennäköisesti palaamme jossakin vaiheessa takaisin, asia tuli heille kuitenkin ikävänä yllätyksenä. 



Kun ilmoitus oli tehty, heillä olisi reilu puoli vuotta aikaa etsiä itselleen uusi koti. Ja siitä alkoikin minulla uusi jännityksen aihe. Tietysti toivoin, että he löytäisivät nopeasti uuden kivan kodin itselleen, mutta samalla itsekkäästi pelkäsin, että uusi asunto löytyisi todella nopeasti. Meille nimittäin olisi tullut hätä saada asunto vuokratuksi uudelleen vielä puoleksi vuodeksi ja tiesin, että se ei olisi ollut lainkaan helppo juttu. Kuka nyt haluaisi muuttaa perheasunnon kokoiseen tyhjään huusholliin vain muutamaksi kuukaudeksi?! Kalustettua asuntoa olisi ehkä ollut hieman helpompi vuokrata lyhyeksikin ajaksi, mutta mitenkäs tuon nyt yhtäkkiä täältä käsin olisi kalustanut? Ja kahden asunnon loukussa puoli vuotta olisi kyllä tullut todella kalliiksi. No, toistaiseksi kaikki on ihan ennallaan ja puolen vuoden jännitys alkaa siltä osin olla ohi. Nyt jännitän enää vuokralaisten puolesta ja toivon vilpittömästi, että he löytävät unelmakotinsa mahdollisimman pian.



Täällä Amsterdamin kotona olen yrittänyt miettiä vähäisen omaisuutemme kohtaloa. Mitä ottaa mukaan, mitä taas jättää tänne? Kuljettaminen on nimittäin aika kallista. Vaatteita olen katsastanut sillä silmällä jo jonkin aikaa ja onnistunutkin karsimaan niitä kaikkein turhimpia eli kaapissa kutistuneita tai muuten vain aikansa eläneitä riepuja. Hyväntekeväisyyteen ja kierrätykseen on pitkin kesää päätynyt kaikenlaista kampetta. Mutta vieläkin olisi kyllä syytä tiukentaa seulaa. 

Huonekaluista olemme päättäneet jättää täkäläiseen kierrätykseen vanhan Skannon sohvan ja nojatuolit, muitakin erinäisiä tuoleja, vierashuoneen sängyt, lamppuja, peilejä, kirjahyllyjä ym. ym. Silti tavaraa on lähtemässä yli 20 kuutiota. Tuon lähtevän tavaramäärän arvioiminen olikin luku sinänsä.



Pyysimme muutamalta muuttofirmalta tarjoukset muuttomme hoitamisesta ja siksi kutsuimme kotiimme kolmen eri firman edustajat arvioimaan tavaramäärää ja keskustelemaan yksityiskohdista. 

Ensimmäiseksi saapunut, Nuuskijaksi kutsumamme keski-ikäinen daami halusi välttämättä avata joka ikisen kaapin, laatikon ja purnukan. Nuuskiessaan hän kommentoi kaikkea näkemäänsä, kyseli iät, työpaikat, lapset, vanhemmat, harrastukset, valokuvien henkilöt, ja, ja, ja. Viinilasikaappimme nähtyään hän vinosti hymyillen lausahti: Taidatte tykätä kutsujen järjestämisestä :-DD. 

Kahdelle miespuoliselle arvioijalle riitti se, että he avasivat satunnaisesti joitakin kaappeja tai kysäisivät minkä tyyppistä tavaraa niissä on, mutta eivät olleet kiinnostuneet availemaan tai tarkemmin penkomaan sisältöjä. On kyllä sanottava, että tykkäsin enemmän noiden miesten tyylistä. Vaikka oikeastihan meiltä ei onneksi mitään kovin ihmeellistä (kaapeistakaan) löydy. Tavallista tavallisten ihmisten tarpeistoa vain. 

Muutettavan tavaran määrän kaikki arvioivat lähes samoin. Pienen pieni ero johtui siitä, että unohdimme parille ensimmäiselle mainita kahden taulun ja maton olemassaolosta. Ne kun olivat K:n työpaikalla. Aika kiinnostavaa oikeastaan, että he kaikki päätyivät samaan tulokseen, vaikka työskentelytatapa heillä olikin niin erilainen. Miehillä taisi olla röntgenkatse tai lopulta kaikki viittaa vain loistavaan ammattitaitoon ja kokemukseen. 

No, tärkeintä tietysti oli se, että arviot menivät joka tapauksessa yksiin ja tiedämme millaisesta tavaramäärästä suurinpiirtein on kyse. Itse en nimittäin osaisi mitenkään sanoa vaikkapa kuinka monta lasia, lautasta tai kulhoa mahtuu oikeasti yhteen kuutioon.



Olemme ehtineet jo valita tarjousten perusteella muuttofirman ja kerrottakoon nyt tässä, että valinta osui kuin osuikin tuon Nuuskija-rouvan firmaan. Kokonaisuutena tuntuivat siellä osaavan hoitaa homman hyvin ja näppärästi, olkoonkin että noin perusteellinen nuuskinta ei ehkä olisi ollut tarpeen ja luultavasti se tyydyttikin vain rouvashenkilön pohjatonta uteliaisuutta. Äh. Nyt taisin olla vain ilkeä :-(  Hyvin tekivät kaikki hommansa.

Toivomme joka tapauksessa hartaasti, että valintamme osui oikeaan.




Seuraavaksi täytyy sitten irtisanoa tämän Amsterdamin asunnon vuokrasoppari. Olen kuullut kaikenlaisia juttuja täkäläisistä systeemeistä ja olen lievästi huolissani, vaikka tiedän, että etukäteen ei kannata murehtia. Asia kerrallaan. Ainakin homma on polkaistu käyntiin!




Jos teillä on tuoreita kokemuksia muuttoasioista, etenkin paluumuutoista, olisin innokas kuulemaan hyviä vinkkejä.


Tot ziens!
Leena

torstai 6. syyskuuta 2018

Muiden Pampus ja vohvelit


Tätä kirjoitellessa on jo muutaman tunnin ihan yhtäjaksoisesti satanut ja ukkostanut. Aikamoista. Ehkä nyt sitten tulee kerralla muutaman viikon sateet. Saapa nähdä. Vaan mikäs tässä. Jotenkin olen henkisesti asettunut jo vähän syksy-moodiin ja kuten kerroin, valkoiset farkutkin jo hyllytin kaapin perälle. Tosin niitä olisi kyllä voinut mainiosti käyttää vielä viikonloppuna, sillä sää oli kaunis ja helteinen. Vastustin kuitenkin kiusausta, enkä ole kaivanut niitä uudelleen esille. Toistaiseksi.




Viikonloppuna teimme aurinkoisesta säästä hullaantuneina hauskan retken Amsterdamin ulkopuolelle historiallisiin maisemiin Muidenin kaupunkiin ja Pampus-saarelle. Hyppäsimme lauantai-aamuna  Zuidin asemalta junaan ja sieltä puksuttelimme noin parinkymmenen minuutin matkan Amsterdamista kaakkoon. Parin kilometrin loppumatkan fillaroimme vielä Muidenin satamaan, jätimme pyörät telineisiin ja loikkasimme pieneen laivaan, joka kuljetti muitakin kesäasuisia ihmisiä Pampuksen saarelle. 



Saari on rakennettu (luit aivan oikein; r-a-k-e-n-n-e-t-t-u!) 1887-1897 suojelemaan Amsterdamia ja kuuluu yhtenä osana historialliseen puolustuslinjaan. Saari on siis ihmisen tekemä, ei luonnonsaari. Se on reilut 200m pitkä ja 170m leveä rakennelma, eli siis ihan kunnollisen kokoinen läntti.



Asia ei täällä ole kummoinenkaan, sillä todella suuren osan maa-alueistaan alankomaalaiset ovat itse vähitellen kuivattaneet käyttöönsä. Siinä sitä onkin vanhoilla tuulimyllyillä ollut hommaa, kun ovat pumpanneet vettä paikasta toiseen!! Täällä onkin sanonta, jonka mukaan Jumala loi muun maailman, mutta  hollantilaiset loivat itse Hollannin. 



Pampuksen saarelle on siis aikoinaan rakennettu 200 sotilaan varuskunta, mutta sellaisen vahvuuden varuskunta saavutti vain ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Tositoimiin Pampuksella ei silti (hienoista tykeistä huolimatta) jouduttu koskaan ja 1932 saari menettikin lopullisesti asemansa puolustuksessa, kun suuri pato sulki IJsselmeerin sisämereksi ja sitä myötä puolustustarvekin  siirtyi muualle. 







Joskus 1960-luvulla opiskelijat valtasivat linnoituksen osia omiin bileisiinsä ja tuolta ajalta on yhä näkyvissä seiniin maalattuja sloganeita ja muita kuvia. Vähitellen paikat rapistuivat todella huonoon kuntoon ja myöhemmin joukko vapaaehtoisia päätti tehdä asialle jotain ennen kuin on ihan liian myöhäistä. Valtio myi alueen pois ja hyväntekeväisyysvaroilla linnoituksia kunnostettiin. Vuonna 2011 Pampuksen historiallinen puolustuslinjan osa avattiin  yleisölle kansallisen vierailukeskuksen muodossa. Nyt saarelle pääsee kesäaikaan lautalla joko Muidenista tai Amsterdamista  ja tietysti sinne voi matkata myös omalla veneellä. Saarella on vanhojen rakennelmien lisäksi kiva kahvila-ravintola ja matkamuistomyymälä. Paikka näytti olevan etenkin perheiden ja pariskuntien suosiossa.








Betonirakennelmien seinissä, käytävissä, tunneleissa ja muissakin aukoissa oleili jäätävä määrä kaikenkokoisia hämähäkkejä, näköalat kesäisenä päivänä olivat tavattoman kauniit ja kahvilan tarjoomukset hyviä, mutta eniten nautin kuitenkin kolmen kilometrin mittaisesta laivamatkasta. Siinä se.




Mutta, mutta. Muidenissa on muutakin nähtävää. Aivan pienvenesataman vieressä pönöttää Muiderslot, keskiaikainen jämäkän näköinen linna 1200-luvulta. Linnaa ympäröi oikea vallihauta ja sisäänpääsyä vartioi nostosilta. 




Vaikka Muidenin linna eroaa Saksan viinirinteiden romanttisista satulinnoista, seisoessaan jämäkästi matalalla tasaisella maalla, sen olemuksessa on jotain kovin sympaattista ja vakaata. Sen voi kuvitella enemmänkin haarniskoita kantavien urheiden ritareiden tukikohdaksi kuin ihanien ja hauraiden linnanneitojen unelmointiin sopivana paikkana. Tosin yksi unelmoiva kyyhkypari tornikierroksellamme kuitenkin kuherteli.



Linnan sisällä oli lapsille muutamia kivoja toiminnallisia juttuja ja pakko myöntää, että joidenkin sellaisten kohdalla myös tällainen enemmänkin isoäiti-ikäinen vähän villiintyi hassuttelemaan. Huvittuneena seurasimme myös kahvilan terassilla, kuinka nuoret äidit innostuivat lainailemaan ja sovittelemaan lapsille ostamiaan ritarin kypäröitä ja ottamaan itsestään ja toisistaan valokuvia niin pitkään ja perusteellisesti, että lopulta lapset pillahtivat itkuun ja vaativat jo lelujaan takaisin.



Linnan puutarha oli myös todella ihana. Kuten 1600-luvullakin, myös nykyisin linnan puutarhan satoa käytetään samaan tapaan. Hiekkaäytävä jakaa alueen vihannespuutarhaksi, josta löytyy myös menneiden aikojen kasviksia ja toisaalta yrttipuutarhaksi, jossa kasvatetaan yrttejä mausteiksi, koristeiksi ja lääkinnällisiin tarkoituksiin. Kerrassaan viehättävä paikka! Linnan takana on iso kaunis luumutarha. Puutarhoja ylläpitävät vapaaehtoiset alan harrastajat.






Linnan ympäristössä katselimme vielä pitkään niii-in hollantilaista maalaismaisemaa. Lehmiä, lampaita, vihreitä laitumia, vettä ja purjeveneitä. Tiedän, että tuota kaikkea tulen vielä joskus kaipaamaan. Neljässä vuodessa jotkin asiat vain ehtivät syöpyä verkkokalvoille.







Linnaan mennessä bongasimme muuten tällaisen merkin. Kehitys kai kehittyy ja uusia merkkejäkin tarvitaan. Oletteko te törmänneet uusiin merkkeihin?




Aloitin postaukseni jo keskiviikkona, mutta jouduin keskeyttämään kirjoitteluni silloin ja nyt eletäänkin jo torstaita. Loppuviikko siis häämöttää taas mielessä. K on ollut muutaman päivän Köpiksessä ja nyt on jo kiva odotella häntäkin kotimaisemiin viikonlopun viettoon.

Laitan tähän sillisalaattini loppuun vielä kuvan viime viikonlopun ihanista vohveleista ja linkin vanhaan ohjeeseeni klik Nyt käytin kaurahiutaleiden lisäksi täysjyvävehnäjauhoja ja se se vasta olikin hyvä idea. Päälle mustikoita, jätskiä ja loraus vaahterasiirappia. Maku oli todella täyteläinen!




Mukavaa loppuviikkoa Teille Ihanat!
Tot ziens,
Leena