maanantai 28. toukokuuta 2018

Sydän vähän syrjällään



Edellinen postaukseni taisi olla hieman enteellinen näin jälkikäteen katsottuna. Ehkä alitajuntani jo tietämättäni työskenteli ennalta ja  ajatukseni johdattelivat minua elämään vahvasti hetkessä ja nauttimaan  asioista, joita elämässäni on juuri nyt. Tulevasta kun ei koskaan tiedä. 

Ja niinhän se meni. Huomasin jälleen, että pienestä kaikki on kiinni.

Postaustaukoni venähti hieman aiottua pitemmäksi yksinkertaisesti siitä syystä, että en jaksanut kirjoittaa ihanasta Valencian-reissusta, koska samalla tiesin, että minun on jotenkin palattava siinä yhteydessä myös matkalla sattuneeseen ikävämpään juttuun. Tai ei kai kukaan minua siihen pakottaisi, mutta haluan olla siltä osin rehellinen. Tuntuisi valheelliselta pelkästään hehkuttaa ihania päiviä, kun oma mieli vielä vähän hämillään yrittää ymmärtää kaikkea tapahtunutta.

Viikko sitten lähdin K:n mukaan Valenciaan. Olen joskus kauan sitten käynyt tuolla Espanjan itärannikolla pelkässä rantalomakohteessa, mutta Valencian kaupungissa emme olleet kumpikaan aiemmin käyneet. Odotin reissua kovasti ja paikka olikin odotusten mukainen. Oikeastaan vielä paljon parempi. Ihastuin vanhankaupungin kapeisiin kujiin, pikkuputiikkeihin ja kaupungin kauniiseen arkkitehtuuriin. Hotellimme oli sijainniltaan todella mainio. Teimme myös kokopäiväretken maaseudulla oleville viinitiloille ja nautimme lounasta pienen maaseutukylän autenttisessa pikkuravintolassa. Siis ihan huippua! Mitä muuta lomapäiviltä voisin toivoa? No ehkä shoppailua. Sen vuoro olikin sitten maanantaina, kun K:lla oli koko päivän kestävä työkokous illallisineen. Iloitsin siitä, että voisin kierrellä koko päivän kaupungilla mieleni mukaan. Ne, jotka ovat blogiani pitempään seurailleet, tietävät että tykkään kävellä ja ihmetellä vieraissa kaupungeissa itsekseni.

Aamupäivällä ehdin käydä upeassa kauppahallissa. Paikka oli kerrassaan hieno ja houkuttelevat pöydät notkuivat ihanista herkuista. Mietinkin, tulisinko vielä hakemaan lounaani sieltä ja söisin sen sitten vaikka puistossa nauttien kauniista säästä ja kepeästä tunnelmasta. Ei ollut kuitenkaan vielä lounasaika, joten ajattelin kierrellä vielä vähän läheisillä kaduilla ja palata sitten myöhemmin hakemaan lounastarpeita. Ehdin poiketa kahdessa vaatekaupassa, kunnes toisessa tapahtui sitten vähän ikävämpi juttu.

Olen jo monta vuotta tiennyt, että sydämessäni on ominaisuus, joka herkistää sen tietynlaisille rytmin häiriöille. Tiedättehän; stressaantuneena tai kovin väsyneenä tuntuu selalisia pieniä lisälyöntejä tai jumpsahduksia. Tuollaiset tuntemukset ovat kuulemani mukaan hyvin tavallisia, ja melkein kaikilla niitä silloin tällöin ilmenee. Ne tulevat ja menevät, vaikka saattavatkin hetkeksi vähän säikäyttää. Nuoresta aikuisuudesta asti minullakin on sellaisia ollut ajoittain, mutta en niitä ole sen kummemmin tarkkaillut, eivätkä ne ole rajoittaneet elämääni. Sydänverisuoneni ovat tutkimuksissa todettu hyväkuntoisiksi, eikä mitään ahtaumia tai tukkeumia onneksi ole ollut. Nyt aikuisenakin olen harrastanut patikointia, lenkkeilyä, kuntosalia ja treenannut kilpatanssiakin joitakin vuosia aika tosissani.

Viitisen vuotta sitten minulle kävi lähes samalla tavalla kuin Valenciassa viikko sitten, mutta tuon vanhan episodin olin jo lähes unohtanut ja oli hyvin luottavainen, ettei sellainen enää toistuisi. Ja niin lääkäritkin arvelivat. No, nyt kuitenkin toistui.

Kävelin ja katselin ihania kesävaatteita kaikessa rauhassa ja sitten yhtäkkiä heräsin vaateliikkeen kivilattialta. Ympärilläni oli paljon kauhistuneen näköisiä ihmisiä, jotka tuijottivat minua. Näky oli alhaalta lattialta katsottuna jotenkin koominen. Ihan kuin elokuvissa, ihmisten kasvot muodostivat ylleni kehän ja monet ymmyrkäiset silmät ihmettelivät, mitä minulle oikein tapahtui. Kuolinko kenties?

Onneksi vaateliikkeen henkilökunta hätisteli innokkaimpia pois ja nuori mies, puku päällä ja kuuloke korvassa, löyhytteli kasvojani pienellä paperinpalalla. Kun hän huomasi, etten puhu espanjaa, hän kysyi, mitä oikeastaan tapahtui ja miten voin. Itse olin kuin puulla päähän lyötynä ja sain sanotuksi, että en tiedä tapahtuneesta enempää kuin hänkään ja että eniten olen lähinnä kiusaantunut kaikesta siitä huomiosta jota sain. 

Vähitellen sitten könysin istumaan jostain kiikutetulle tuolille ja sain käteeni mukillisen haaleata vettä. Yhä vielä töllistelijöitä riitti ja minulla oli päälimmäisenä ajatuksena vain, että tahdon pois kaupasta niin pian kuin mahdollista. Ihmettelin lopulta itsekin kuinka helpolla he päästivät minut jatkamaan matkaani, mutta siinä hetkessä olin tyytyväinen. Luultavasti he luulivat, että olin vain kuumissani tai ollut pitkään syömättä ja juomatta ja siksi pyörryin. Turistit nyt ovat vähän erikoisia.

Jälkikäteen ajateltuna minun olisi tietenkin pitänyt hypätä taksiin (tai ambulanssiin) ja kiirehtiä suoraan sairaalan päivystykseen ja sydänfilmiin tai telemetriaan, mutta olin niin hämmennyksissäni etten sitä itse tajunnut. En oikein tiedä mitä reittiä kuljin ja taisin olla välillä vähän eksyksissäkin, mutta lopulta pääsin hotellille. Sieltä yritin ensin soittaa K:lle, mutta kun en saanut häntä kiinni, soitin ihan muina miehinä (tai -naisina) lääkäripojalleni Suomeen. Juttelin ihan muuta, mutta sitten lopuksi sanoin, että kävi muuten yks hassu juttu.. 

Poikani komensi minua heti siltä istumalta lähtemään sairaalaan, mutta niin pöhkö olin, etten suostunut. Lopulta saimme sovittua, että minun on lähdettävä ulos hotellihuoneesta ja vaikka  hotellin aulaan, tai ainakin jonnekin ihmisten ilmoille, kunnes saan K:n kiinni ja hän palaa hotellille. Nyt oli kuulemma kyse vakavasta asiasta, eikä yksin saanut olla. Odotettavissa voisi kuulemma olla uusi rytmihäiriö, josta en ehkä toipuisi ilman elvytystä.

Myös K on koulutukseltaan lääkäri ja hänen valvonnassaan lensin seuraavana päivänä turvallisesti takaisin tänne Amsterdamiin ja menin sitten ensitilassa omalääkärini vastaanotolle. Hän muistutti minua, ettei ole ollenkaan itsestään selvää, että tuollaisesta rytmihäiriöstä herää enää omin voimin ja passitti minut sairaalan kardiologiselle osastolle, josta käsin aloiteltiin taas tarkemmat tutkimukset. Kaksi päivää kuljin kantaen holteria, joka rekisteröi sydämeni sykettä yötäpäivää ja lisää tutkimuksia on tulossa vielä myöhemmin. Vasta tänään maanantaina olen ollut ensimmäisen päivän ilman jatkuvaa valvontaa, vaikka K soittikin minulle vielä muutaman tunnin välein tarkistussoiton. Huh huh. 

Oloni on nyt ihan ok, vaikka tämä yletön kuumuus ei tietenkään ole ollut kovin kivaa. Tunnen kuitenkin palautuneeni fyysisesti ihan mukavasti. Muutenhan tuollainen kokemus kyllä taas pysäytti ihan kunnolla. Nyt jännitän vain, voinko lähteä mukaan seuraavaan reissuun. Liput on jo hankittu.

Niin ja Valencian reissusta laitan myöhemmin iloisempia juttuja.

Pirtsakkaa viikkoa Teille!

Oon voimissain

Tot ziens!
Leena



tiistai 15. toukokuuta 2018

Kuin pässiä narussa? Ei enää.


Arjessa  kuljen helposti kiireessä eteenpäin miettien jo samalla mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.  Tai vielä pahempaa: suren sitä mitä jäi tekemättä tai märehdin menneitä harmeja, joille ei voi enää mitään. Ajatus on silloin ihan muualla kuin juuri käsillä olevassa hetkessä. Pää vain pulppuaa ja tulvii ajatuksia sekavana virtana.





Olen jostain lukenut, että jokaisella meistä on kymmeniä tuhansia ajatuksia päivittäin. Siis ihan kamalasti! Niitä tulee ja menee ja useimmilla noista ajatuksista ei ole edes mitään merkitystä juuri siinä hetkessä jota elämme.

Jos en pidä varaani, kuljen usein jonkinlaisessa automaattiohjauksessa ja mieli askartelee turhanpäiväisissä ajatuksissa. Harmillisinta tällainen taisi olla silloin, kun pienen lapsen (tai murrosikäisen!) kanssa näennäisesti juttelin, tai ainakin vastailin hajamielisesti jotain, ja samalla mieli vaeltelikin ihan jossakin muualla -tulevassa tai menneessä. Ja mikä kurjinta, samalla jäi lapsi tai nuori tietenkin sillä kertaa oikeasti kohtaamatta, näkemättä ja kuulematta. Ja tietysti kokematta monta hauskaa, kiinnostavaa tai muuten vain tärkeätä juttua. Vaikka keskimäärin taisin onneksi olla oikeasti kuunteleva ja keskusteleva äiti. Ja toki sitä jokainen saa joskus olla myös kiireinen tai umpiväsynyt.








Olisi kuitenkin ihanaa itse osata valita ne ajatukset, joita kulloinkin haluaa ajatella, eikä antaa ajatusten ohjailla ja viedä minua kuin pässiä narussa. Sitä olen pitkään harjoitellut ja harjoitukset jatkuvat edelleen. Luulen kuitenkin, että jonkin pienen aavistuksen asiasta olen tavoittamassa..


Kiireinen elämä vaatii usein automaattiohjauksella toimimista ja voin tietysti harjata hampaat, syödä aamupalan, juosta kauppaan, täyttää tiskikoneen tai hypätä raitiovaunuun ja samalla funtsia vaikkapa tulevaa päiväohjelmaa tai ensi viikon matkaa. Silloin tilanteita hallitsee ns. tekevä mieli. Mutta olen ymmärtänyt, että tasapainon säilymisen vuoksi olisi hyvä harjoituttaa myös olevaa mieltä eli uteliasta, lempeästi ja rauhallisesti kokemuksia ja ympäristöä tarkastelevaa mieltä. 



Voisin esimerkiksi pysähtyä hetkeksi oikeasti maistelemaan hammastahnaa, tunnustelemaan miltä maitokahvin lempeä kosketus tuntuukaan kielellä, iloitsemaan siitä, kuinka kivoja kuvioita aamiaisastioissa onkaan tai ilahtumaan pysäkkiä lähestyvän raitiovaunun hauskasti kilkahtavasta kellosta. Voisin tutkia ja kuulostella juuri sillä hetkellä tapahtuvaa ja olevaa. Samalla voisin lempeästi tyrkätä mieleeni pyrkivät muut ajatukset pois ja suunnata huomioni takaisin siihen mitä olen juuri kokemassa. Eli sen sijaan että ajatukset pompottavat minua voisinkin itse ohjata omia ajatuksiani.Voisin elää tätä hetkeä ja ottaa sen sellaisena kuin se sattuu tulemaan. Hankaliakin mieleen pulpahtavia asioita voisin toki tarkastella hetken, mutta sitten yrittäisin laittaa ne lempeästi sivuun, jos niiden aika ei ole juuri nyt. Huom! Kirjoitin tuon kaiken vielä konditionaalissa, mutta hiljaa hyvää tulee. Ja hei, varsinkin unettomina öinä tietoisen läsnäolon harjoitteesta on jo ollut minulle suuri apu. Ihan helppoa sen toteuttaminen ei ole, mutta edistyn koko ajan.

Tämä kaikki voi jonkun mielestä kuulostaa ihan itsestään selvältä, mutta voin vakuuttaa että minulle kaikki tuo on ollut helpommin sanottu kuin tehty.



Tietoista läsnäoloa on ollut kiva harjoitella keskittymällä oikeasti tarkkailemaan ympäristöä. Olen huomannut, että lenkkipolulla kannattaa välillä oikeasti tarkastella ja ihmetellä yksityiskohtia, kuunnella ympäristöstä kuuluvia ääniä ja haistella tuoksuja. Ei siis aina pelkästään kaakottaa menemään. Minua kuvaaminen auttaa tutkimaan tuttuakin maisemaa uusin silmin ja ennen kaikkea katsomaan sitä ihan oikeasti. Viikonloppuna kävimme tutussa Markenissa Amsterdamin pohjoispuolella ja tämän postauksen kuvat ovatkin sieltä.  Muutaman tunnin hidas, lähes meditatiivinen, kävely sen rannoilla on muodostunut minulle tosi tärkeäksi tavaksi elää juurikin hetkessä ja vain ihastella ja ihmetellä sitä kaikkea. Muita ajatuksia siellä ei päähäni mahdu. Vain se hetki.


Muutaman kuvan Markenista laitan vielä jossain välissä tänne Kanavalle, mutta näillä mennään nyt.

Aurinkoista viikkoa Teille kaikille! 

Tot ziens,
Leena


lauantai 12. toukokuuta 2018

Äitienpäivää



Sunnuntaina vietämme taas keväistä juhlaa. Omassa lapsuudessani siihen kuuluivat erottamattomasti itsepoimitut sinivuokot, joita joskus löytyi vai kolme kappaletta ja nekin ehkä vähän lyhyillä varsilla. Mutta eihän se haitannut. Ne näyttivät oikein kauniilta sellaiseen pieneen muoviseen yskänlääkemittaan soviteltuina. Kortti piti tietysti itse väkertää ja joskus niitä tuli tehtailtua useampikin koska ideoita riitti.

Aamulla Äiti sitten odotti kärsivällisesti sängyssä, kun pikkuveljeni kanssa suodatimme käsipelillä kahvia. Silloin ei vielä ainakaan meillä ollut kahvinkeitintä. Yleensä isä ei saanut auttaa, vaan me lapset halusimme yllättää äidin ja kahvi oli tietysti tärkeä juttu.

Samanlaisia yllätyksiä minäkin olen sitten aikanaan saanut odotella. Kuten arvata saattaa, joskus saattoi olla hivenen piinallista, kun äänistä päätellen kuulosti siltä, että kahvinkeittimestä unohtui suodatinpussi ja kahvinporot mitattiin suoraan suodattimeen tai jotain muuta yhtä siistiä. Mutta ei auttanut. Nykyisin kaiholla muistelen sitä aikaa. Ja sitä, kun lapsen musiikkiharrastuksen myötä ohjelmaamme kuului aina ja ehdottomasti äitienpäiväkonsertti. Sain istua muiden ylpeiden äitien ja isoäitien rivissä. Silmäkulma kostui takuuvarmasti.

Nykyisin äitienpäivä on hyvin erilainen. Täällä muilla mailla asuessa onnittelut hoituvat skypellä tai puhelimella. Onhan se toisenlaista, mutta ei se äitiys silti mitenkään vähene tai minnekään häviä. 



Onnellista Äitienpäivää Sinulle oma Äitini. Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että olet olemassa, vaikka toistaiseksi vielä vähän kaukana. Mutta kuten tiedät, välimatka tulee taas huomattavasti lyhenemään. 
Skypetellään Sunnuntaina!

Tot ziens,
Leena




maanantai 7. toukokuuta 2018

Kummallinen mielenhäiriö



Sain viime viikon lopulla jonkin ihan kummallisen mielenhäiriön. En oikein itsekään ymmärrä, kuinka siinä niin kävi, mutta yhtäkkiä huomasin raivoisasti kääntäväni huushollin kaikkien vaatekaappien sisällöt ylösalaisin. Aloitin makuuhuoneesta ja vetelin seinänlevyisen kaapin hyllyiltä ja rekeistä riepuja sängylle ja tuoleille kasoihin. Voi kääk, kuinka paljon ihan turhia vaatteita löysinkään. 

Turhilla vaatteilla tarkoitan sellaisia kaapissa kutistuneita tamineita. Ei auttanut muu kuin suorittaa päivän venyttelyt ja jumpat siinä sivussa ja sovittaa kaikki vanhat kesävaatteet peilin edessä yksi toisensa jälkeen. Ja harmillisen monen retaleen kohdalla sain todeta, että kierrätys on ainoa järkevä määränpää mokomille. 


Omat vaatteeni eivät vielä ehtineet kuninkaanpäivän kirppareille

Jalkateräni vanha vaiva on kipuillut kuluneena talvena ja keväänä erityisen hankalasti ja vaikka olenkin tähän mennessä onneksi päässyt patikoimaan ja muutenkin kävelemään ihan kiitettävästi tukipohjallisen avulla, tanssi on surukseni ollut kokonaan tauolla. Aiemmin kohtalaisen paljon liikkuneena huomaan, että nyt kun liikettä on vähemmän, sen seuraukset myös näkyvät. Eli syön yhä samoin kuin ennenkin, vaikka liikun ja siis kulutan selvästi aiempaa vähemmän. No, kykenen elämään asian kanssa, mutta vaatevarastoni ei ole yhtä joustava kuin mieleni.

Onneksi täällä on vaateidenkin kierrätys järjestetty aika helpoksi, joten vaikka kierrätyskasseja kertyi yksi jos toinenkin, niistä oli helppo päästä eroon. Siinä samassa puuskassa myös muutamat  K:n vaatekappaleet saivat alistua arvioivan katseeni alla. Ja hänellä syy ei takuulla ole vaatteiden kutistuminen, vaan vuosikymmenten hurja etenemisvauhti ;). Vintagea siis! No, jokaisen kappaleen kohdalla kysyin toki luvan ennen kuin siirsin vaatteen kiertoon. Tai roskiin. En ole koskaan oikein innostunut mistään marittamisista, sillä muuta (kuin vaatteita) turhaa tavaraa meillä on nykyisin tosi vähän. Oli kuitenkin ihanaa saada vaatekaapitkin vähän väljemmiksi.


Ja homma on oikeastaan vielä vähän keskenkin, koska päälle pakkasi  ihan tainnuttava ihastuttava helle. En oikein ymmärrä, miten oma olomuotoni ei käyttäydy niin kuin normaalisti pitäisi. Eikös ihmisestä suurin osa ole vettä? Ja mitä tapahtuu tuolle aineelle lämpötilan noustessa? Ainakin veden kiinteä olomuoto eli jää muuttuu lämpötilan noustessa vikkelästi juoksevaksi nesteeksi. Mutta mitä tekee minun kroppani!? Huomaan, että lämpötilan noustessa itse muutun entistä jähmeämmäksi, enkä jaksaisi viipottaa yhtään ylimääräistä. Ja vaikka minusta suuri osa olisi rasvaa, olomuotoni muuttuu kyllä siinäkin tapauksessa ihan vastakkaiseen suuntaan kuin pitäisi.

Lauantaina tuuletin ja harjasin vielä kaikki talvitakit pukupussikuntoon ja lopuksi jynssäsimme yhdessä kattoterassin lattian aivan huippupuhtaaksi, mutta siihen sitten loppui minun vauhtini. Kun lämmintä pukkasi lähemmäs kolmekymmentä astetta, aloin olla ihan naatti. Valittaa en kuitenkaan uskalla, sillä viimeistään torstaina on luvassa noin 15 astetta viileämpää, joten nyt vain suu suppuun ja nauttimaan näistä päivistä ja auringosta.




Terassilta on jo hyvin kesäiset näkymät naapurustoomme.


Tänään maanantai-iltana nautimme terassilla gazpacho-keittoa  ihanassa ilta-auringossa ja jälkkäriksi vielä viilentävää banaanisuklaajätskiä, jonka ohjeen olen aiemminkin jakanut  Yhä vielä se oli niin hyvää! Suosittelen kokeilemaan kuumana päivänä. Ja sitä paitsi: parhaassa tapauksessa se ehkä auttaa myös vaatteidenkutistumisvauhdinhidastumisessa ;-D. Siis tietenkin vain jos sillä korvaa ne kunnon kermajätskit.


Hyytävän kylmä banaanisuklaajäätelö

2 banaania
2 rkl tummaa kaakaojauhetta
loraus maitoa tai mantelimaitoa
Koristele esim. suklaalastuilla ja mintunlehdillä.

Leikkaa banaanit viipaleiksi ja laita pakasteeseen kolmeksi tunniksi tai pidemmäksi aikaa.
Heittele jäätyneet banaaniviipaleet blenderiin tai yleiskoneen tehosekoittajaan ja lisää kaakaojauhe ja pieni loraus maitoa. Anna massan pyöriä koneessa, kunnes se muistuttaa rakenteeltaan paksua jäätelöä. Lisää tarvittaessa maitoa, mutta varo lorauttamasta kerralla liikaa.





Lopputuloksena on ihana kermaisen makuinen ja samalla ihan terveellinen jäätelö. Itse uskoin vasta kun kerran kokeilin. Sen jälkeen minulla on usein ollutkin valmiina jäädytettyjä banaaniviipaleita. Kun tekee mieli kylmää herkkua, pääsee pikaisesti nautiskelemaan. Banaaniviipaleet jäätyvät riittävästi vaikka jääkaapin pakastelokerossa, jos ei ole pakastinta esim. mökillä. 


Joskus, jos olen hövelillä tuulella, saatan heittää massan joukkoon vielä veitsellä hienonnettua suklaata muutaman palan verran. Siis jos vyössä on varaa... Niin, ja tähän kannattaa varata kypsiä banaaneja. Niistä tulee oikeasti paljon paremman makuista herkkua.

Kivoja päiviä ja Helatorstain odotusta!

Tot ziens,
Leena


tiistai 1. toukokuuta 2018

Ooraaansssiiiiaaaa


Suomessa juhlitaan vappua, mutta täällä vapusta ei puhu kukaan, vaan juhlinta keskittyy 27.4. vietettävään Kuninkaanpäivään. Silloin ainakin Amsterdam on iloisesti ihan sekaisin. Kaikki kynnelle kykenevät sonnustautuvat oranssiin ja bilettävät pitkin katuja. 




Minua ei keskustahulinaan saa, ja saan pääni pyörälle pelkästään kotimme lähellä sijaitsevan Vondelparkin menosta. Ja tuo paikkahan on tarkoitettu lähinnä lapsiperheiden juhlintaa varten. Siellä on puistokäytävien vierustat täyttyneet kirpputoritavarasta, vohvelikojuista, kuppikakkupöydistä, lasten soitto- ja tanssieityksistä, performansseista, hassuista kananmunanheitto-peleistä tai vierivien tomaattien nappaamisista tai vaahtokarkkien lennosta pyydystämisestä. Noin niinkuin muutamia aktiviteetteja mainitakseni. 







Keskustan kanaalit sen sijaan ovat täynnä veneitä, joissa musiikki soi kovalla ja ihmiset tanssivat tai hytkyvät musiikin tahdissa. Kaduille on levitetty vaatekaapin sisällöt ja vanhat keittiövimpaimet siinä toivossa, että joku kenties haluaisi ostaa muutamalla sentillä juuri sellaisen tarjolla olevan houkutuksen. Itse en ole tainnut koskaan löytää tuolta mitään. Jaa, kerran sain pari-kolme laatupokkaria ihan ilmaiseksi. Rahan vaihtaminen ei taidakaan olla pääasia, vaan useinhan kyseessä on sellainen win win tilanne. Kaikki hyötyvät.

Tässä KLM:n muutaman vuoden takainen pätkä juhlinnasta klik

Hyvällä säällä juhlijoita on metropolialueen miljoonan ihmisen lisäksi varmasti toinen mokoma ja kadut, kahvilat ja ravintolat pullistelevat. Kaikkialla kahviloihin, kivoihin putiikkeihin ja naisten vessoihin on hirmuinen jono. Miesten osalta ongelma on ratkaistu pisuaareilla, joita on sitten pystytettykin ihan minne sattuu. Niissä herrat sitten asioivat, neljäkin vierekkäin, ilman häveliäisyyden hippuakaan ja muu kansa kävelee ohi edestä ja takaa. No, ehkä se on kuitenkin fiksumpaa kuin lorotella suoraan kadulle. Naiset sen sijaan joutuvat venyttämään rakkoaan joskus äärimmilleen asti. Ja sanonpa että onneksi. En kyllä kaipaa tuollaisia julkisia pisulaitoksia. Sitäpaitsi kotiterassilla juhliessa ei tuotakaan ongelmaa ole, sanoo keski-ikäinen täti-ihminen  



Miksi muuten juhlijoilla on oranssit vaatteet? Alankomaiden lippuhan on puna-valko-sininen!! No, alun alkaen lippu on kyllä ollut juuri oranssi-valko-sininen. Hollannin historiassa on merkittävästi vaikuttanut Oragnen ruhtinassuku ja etenkin Willem van Oranje. Oranssi väri edustaakin siis juuri häntä ja Oranjen sukua. Kuninkaanpäivän lisäksi hollantilaiset pukeutuvat oranssiin esimerkiksi erilaisissa urheilutapahtumissa.

Miksi sitten lipussa on nykyisin punainen raita? 
Syylle, miksi lipun oranssi raita on vaihtunut punaiseen, on montakin mahdollista selitystä: esimerkiksi on arveltu, että oranssi väri ei ehkä näkynyt merellä yhtä hyvin kuin punainen tai että oranssi haalistui liian usein keltaiseksi auringossa tai että ruhtinassuku menetti suosiotaan tms. Mitään näistä tai muista teorioista ei ole pystytty osoittamaan oikeaksi, mutta se tiedetään, että värimuutos tapahtui 80 vuotisen sodan päätyttyä 1648.


Me siis vietimme Kuninkaanpäivää hyvin hillitysti, mitä nyt täällä pistäytynyt perheen nuorimmainen kävi katsastamassa keskustan hulinaa vähän perusteellisemmin.

Loppuun on pakko laittaa vielä pari kuvaa edeltävätä viikolta, jolloin kiertelimme nuoren herran kanssa lähikulmia. Ainakin minulla oli tosi mukavaa!!













Toivottavasti teidän Vappunne sujui mallikkaasti ja aurinkoisesti.
Ihanaa toukokuuta kaikille!

Tot ziens,
Leena