Hvitträsk, unelma hyvästä elämästä ja mutkikkaita perhesuhteita

Hviträsk on kolmen nuoren arkkitehdin, Herman Geseliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen, unelma hyvästä elämästä. He halusivat suunnitella paikan, jossa voisi sekä elää, että työskennellä yhdessä. Ajatus oli luoda jotakin Tuusulanjärven taiteilijayhteisön kaltaista asumistapaa. Arkkitehtien oli tässä omassa suunnitelmassaan tarkoitus yhdistää sen ajan ihanteiden mukaan luonto, arkkitehtuuri ja sisustus upeaksi kokonaistaideteokseksi. Ympäröivän luonnon puutarhoineen piti kehystää rakennuksia, ja vastaavasti sisustus taas liittyisi olennaisesti suunniteltuihin rakennuksiin. Tähän kokonaisuuteen etenkin puutarhan ja sisustuksen osalta myös ainakin Loja, yksi arkkitehtien puolisoista,  jätti vahvasti kädenjälkensä.

Hvitträsk valmistui Kirkkonummelle Vitträsk-järven rantamaisemaan vuonna 1903. Rakennus edusti tuolloin uusimpia kansainvälisiä virtauksia, art noveauta, jugendia tai suomalaisittain kansallisromantiikkaa. Rakennusten julkisivut ovat luonnonkiveä, pyöröhirttä, paanua ja rappausta. Rakennuskokonaisuus kohoaa näyttävänä kalliojyrkänteellä ja sopii kyllä upeasti Vitträskin järvimaisemaan.

Arkkitehtien yhteisen työtilan lisäksi paikalle rakennettiin kolme asuntoa. Ilman kupruja ja hankaluuksia ei yhteiselosta selvitty vaan, kuten elämään usein kuuluu, kiemuroita ehti matkan varrella syntyä. Kävi nimittäin niin, että Armas Lindgren erosi yhteisestä arkkitehtitoimistosta 1905, myi osuutensa Saariselle ja Geseliukselle ja muutti puolisoineen Helsinkiin. 

Mutta eipä siinä kylliksi kuprua, vaan kävi sitten niin, että Herman Geseliuksen luona asuva ja yhteisessä toimistossa työskentelevä Loja-sisar ja tahollaan naimisissa oleva Eliel Saarinen rakastuivat toisiinsa. No eipä siinäkään vielä mitään, näitähän sattuu, mutta myös Saarisen ex-vaimo Mathilda ja Geselius sattuivat onnellisesti (?) rakastumaan toisiinsa. Kuinka ollakaan, yhteisössä saatiin siis selvitä yhdestä avioerosta ja viettää kahdet häät ja asumisjärjestelyt menivät tietysti uusiksi. En tiedä, pysyittekö kärryillä, eikä sillä oikeastaan ole niin väliä, mutta tulipa vaan taas todistettua, että elämä on välillä aika mutkikasta. Lopulta Eliel ja Loja asuivat rakennuskokonaisuuden eteläpäädyssä ja Herman ja Mathilda pohjoispäädyssä. Rouvien välit olivat kuulemma kohteliaat, mutta eivät sydämelliset. 

Ainakin Elielin ja Lojan avioliitto näyttää olleen onnellinen ja heille syntyi myös kaksi lasta: Pipsan ja Eero. Molemmat lapsista muuten loivat myöhemmin omat uransa Yhdysvalloissa; Eero arvostettuna arkkitehtina ja Pipsan, oikealta nimeltään Eeva-Liisa, muoti- ja sisustussuunnittelun parissa.

Perhekuva: Loja-äiti, Eero, Eliel-isä ja Pipsan

Herman Geselius kuoli 1916, minkä jälkeen Mathilda-puoliso myi oman osuutensa Saariselle ja muutti Ranskaan. Hvitträskissä hän ei ollutkaan oikein koskaan viihtynyt ja kerrotaan, että hän suri kovasti lapsettomuuttaan eikä myöhemminkään oikein löytänyt elämäänsä iloa. 

Vaikka arkkitehtikolmikon yhteinen asuin- ja työelämä jäi lyhyeksi, Hvitträsk oli kuitenkin asuinkäytössä yhteensä 65 vuotta ja samalla vilkkaan seuraelämän paikka. Kuuluisia vieraita olivat mm. Axel Gallen, Väinö Blomstedt, Jean Sibelius ja Robert Kajanus. Ulkomaisia vieraita olivat kuulemma ainakin Gustav Mahler ja Maxim Gorki.

Ihmettelin muuten, mitä varten päätuvan takorautaisessa pystytangossa oli kummalliset renkaat, kunnes luin jostain, että Saarinen oli suunnitellut niitä käytettävän riehakkaissa illanvietoissa. Jos joltain meinasi lähteä jalat alta, niin renkaasta kiinni pitäen pysyi vielä pystyssä. Jos ei pysynyt, oli aika mennä nukkumaan. Ehkä Sibeliuskin on siis huojunut tuossa renkaasta kiinni pitäen ;)

Varsinainen ateljee kylpee valossa (takaseinällä komeileva reliefi on Väinö Blomstedtin tekemä). Saarisen omassa toimistossa piirrettiin vielä joitakin todella merkittäviä rakennuksia, kuten Suomen Kansallismuseo ja Helsingin rautatieasema, mutta sitten 1920-luvulla Saarisen ura täällä Suomessa nousi pystyyn. Suurisuuntaiset suunnitelmat eivät saaneet enää vihreää valoa päättäjiltä ja Saarinen joutui tekemään vesivärikuvituksia viikkojulkaisuihin hankkiakseen perheelle elantoa. 

Joitakin vuosia kituutettuaan perhe muutti Yhdysvaltoihin, jossa molemmat puolisoista loivat merkittävät urat omilla aloillaan. Myös molemmat lapsista loivat myöhemmin oman uransa Yhdysvalloissa, Eero arvostettuna arkkitehtina ja Pipsan, oikealta nimeltään Eeva-Liisa, muoti ja sisustussuunnittelun parissa. Hvitträsk toimi perheen kesäasuntona 25 vuotta, mutta sen ylläpito oli hyvin kallista. Saarinen myi lopulta Hvitträskin 1949, jonka jälkeen se on toiminut yksityis- ja edustuskotina, kongressi- ja matkailukeskuksena sekä museona. Hvitträskin ateljeekotimuseo siirtyi Suomen valtion omistukseen 1981 ja Museoviraston hallintaan vuonna 2000. 

Museon lisäksi rakennuksen pohjoissiivessä on nykyisin seminaari- ja kokoustiloja ja alunperin Geseliuksen asuntona toimineessa piharakennuksessa on myös kesäisin auki oleva ravintola.Asuintiloista Saarisen koti on parhaiten säilynyt, ja sitä museo esitteleekin yleisölle. Myös osa alkuperäisestä irtaimistosta on tallella. 

Asunnon arkkitehtuurissa näkyvät sekä kansalliset että sen aikakauden kansainväliset vaikutteet. Vaikka olen käynyt Hvitträskissä reilun kolmenkymmenen vuoden aikana ainakin 6-7 kertaa, olen yhä aina vain yhtä ihastunut paikan ilmapiiriin. 

Eliel Saarisen suunnittelema hehkuvan värinen penkkiryijy on nimeltään Satu, ja sen eri kentissä on kuvattu elämää Hvitträskissä. Joukossa voi nähdä myös kuvia lapsille kerrotuista saduista. Nykyinen ryijy on vuonna 1990 valmistunut kopio alkuperäisestä.

Tykkään erityisesti ruokailutilan viereisen tilan  keskiaikaisesta tunnelmasta ja ihanasta istuskelusohvasta ryijyineen ja tyynyineen. Etenkin valo ja värit ovat mielestäni kiehtovat; petrolinsininen ja lämmin terrakotta ovat todella yhteen sopivat! Myös kaarevan katon maalaukset ja ornamentit näyttävät  kauniilta.

Ruokapöydän yläpuolella on viehättävä lasimaalaus, jossa kaksi kilpakosijaa yrittää voittaa keskellä olevan kauniin keltapukuisen neidon huomion. Kerrotaan, että kuva esittäisi Saarista ja Geseliusta kauniin Mathildan kosijoina. Luulisi, että ainakin Loja olisi asuntoon muutettuaan ollut hieman ärsyyntynyt katsellessaan sellaista kuvaelmaa ruokapöytänsä yläpuolella. No joo, ehkä hänellä oli hyvä huumorintaju ;).

Isossa tuvassa oman katseeni vangitsee heti paraatipaikalla komeileva Liekki-ryijy. Nykyinen ryijy on kopio alkuperäisestä, jonka Akseli Gallen-Kallela oli lahjoittanut Saariselle. Ryijy oli voittanut ensimmäisen palkinnon Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. Aika hieno sekin, vai mitä?

Tykkään myös rakennuksen monista tulisijoista. Niiden koristekaakelit ovat varsinkin väritykseltään erityisen upeita ja uunien luukuissa on taidokkaita yksityiskohtia.

Yläkerrassa pariskunnan makuuhuoneessa on näkyvissä Loja-rouvan suunnittelemia ihania tekstiilejä, joissa on jugend-henkisiä kuvioita.

Lastenhuone on jaettu ajan ihanteiden mukaan kahteen osaan. Toisessa osassa on ollut lasten vuoteet. Maisema makuuhuoneen ikkunasta on muuten henkeäsalpaavan kaunis!

Leikkitilassa on ihania lasten kalusteita ja muitakin todella viehättäviä pikku leikkitavaroita. Tykkäsin huoneen aurinkoisesta, lämpimän keltaisesta värityksestä ja katon koristelu oli kiva.

Yksi suosikkini on myös valoisa, ilmava kukkahuone, jossa Loja kasvatti siihen aikaan eksoottisia orkideoja ja muita erikoisia kasvejaan. Hän rakasti myös puutarhaa ja hyötypuutarhan lisäksi suunnitteli piha-alueille näyttäviä istutuksia. 

Jos et ole Hvitträskissä vielä käynyt ja jos arkkitehtuuri, historia tai sisustuksen eri aikakaudet kiinnostavat, suosittelen paikkaa ehdottomasti. Tänä syksynä tosin alkaa olla jo kiire, sillä museo on avoinna vain syyskuun 29. päivään asti ja avautuu seuraavan kerran vasta keväällä toukokuussa. 

Mutta tosiaan, vielä ehtii ja sisäänpääsy Museokortilla on ilmainen! Ja voihan sitä suunnitella jo kevätretkiäkin valmiiksi.
  

Nyt kaunista aurinkoista tiistaita kaikille. Nautitaan vielä lähes kesäisestä säästä ja lämpimästä tuulesta!

Halit,
Leena










  

Torronsuo ja muita viikonlopun kuulumisia

Nyt maanantaina puhaltavatkin jo vähän virkistävämmät tuulet ja ainakin minulle se sopii. Vaikka kesän lämpimät ja helteiset päivät ovatkin niin odotettuja ja tervetulleita, tällainen pieni levähdystauko on kyllä enemmän kuin sopiva. Viime viikolla myös illat olivat helteisiä ja parina iltana pakkasinkin illallisen piknik-koriin ja söimme raikkaat salaatit ja kesämarjat meren rannassa. Enkä kyllä tiedä parempaa ravintolaa kuin ihan oma kattaus kauniilla paikalla ulkona. 

 Viikonloppu vilahti taas ohi nopeasti, niin kuin aina kesäkuussa. Perjantai-iltana saimme maailman suloisimman vauvan vanhempineen vierailulle ja tuoreet vanhemmat taivastelivat sitä, kuinka ihanaa oli pitkästä aikaa syödä kaksin käsin sillä aikaa kun pikkuinen prinsessa nukkui lähes tunnin autuasta untaan K:n käsivarsilla. Autuus kyllä taisi olla molemminpuolista...

Lauantaina oli sitten toisenlaisia huoltohommia, kun olimme kutsuneet appivanhempani kylään ja jutustelujen ja kahvien jälkeen lähdimme vielä Munkkiniemeen Torpanrantaan kävelylle ja tuoksuttelemaan merta ja makeita syreenin tuoksuja. Ukkonenkin jyrähteli lupaavasti, mutta varsinaista raikastavaa ukkosta saimme kuitenkin odotella aina yöhön asti.

Helluntaina, sunnuntai-aamuna, pakkasimme mukaan pienet eväät, aurinkolasit ja vesipullot ja lähdimme toteuttamaan erästä kesätoivettani. Ajelimme kohti Kanta-Hämettä ja Kotonasi-blogin Annukan vinkkaamaa luontokohdetta. Olin jo jonkin aikaa halunnut nähdä Tammelassa sijaitsevan, pinta-alaltaan 30 neliökilometrin laajuisen Torronsuon kansallispuiston.

Torronsuon kansallispuisto on perustettu 1990, mutta jo sitä ennen lähes luonnontilainen suo oli määritelty suojelualueeksi. Paksuimmillaan turvetta tuossa Suomen syvimmässä suossa on ainakin 12 metriä ja suuri osa alueesta on niin märkää ja upottavaa, että nykyinen vaellusreitti on rakennettu pitkospuita käyttäen. Ainakaan minä en uskaltaisi poiketa tuolta pitkospuureitiltä paljoakaan, koska noin syvään suohon ei olisi kiva mulahtaa. Hui.

Reitit alkavat merkityltä pysäköintialueelta. Päätimme valita pisimmän, kymmenen kilometrin reitin. Toki jos haluaa ihailla pelkkiä suonäkymiä, voisi ihan hyvin patikoida vain reilun kolmen kilometrin matkan ja palata sitten samaa pitkospuureittiä takaisin. Minä olisin voinut tyytyä pelkkään tuollaiseen muutaman kilometrin suovalokuvausretkeenkin, mutta K:lla oli selvästi meno päällä ja se oli kyllä mukavaa.

Ihan aluksi halusimme kuitenkin kiivetä aivan parkkipaikan lähellä olevaan 17 metriä korkeaan tähystystorniin. Sieltä näkyi mainiosti pitkospuureitin alkupää ja toki muutakin ympäröivää aluetta, mutta pakko sanoa, että paljon vaikuttavampaa suomaasto on ihan maan tasalta katsellen, kuunnellen ja haistellen.

Suopursut, tupasvillat, karpalonkukat ja rahkasammalet ovat niin kauniita! Ja pitkospuiden harmaantunut ja haalistunut sileäntasainen pinta tuntui kivalta kävelyalustalta. Hauskaa oli myös kuunnella kuinka käki kukkui jossakin suonlaidan metsikössä. 

Meitä onnisti myös siltä osin, että vaikka oli kesäisen lämmintä, tuuli oli sen verran ravakkaa, että se piti hyönteiset loitolla tuolla suolla kävellessä. Minulla on vähän ahdistava kokemus myös  toisenlaisesta tuurista, kun kiukkuiset paarmat joskus ihan liimaantuivat hikiseen ihoon juuri suolla kävellessä. Kamalaa.

Alkumatkan saimme tosiaankin kävellä pitkospuita pitkin. Kyltit varoittivat, että osa pitkospuista oli huonossa kunnossa, mutta korjaus oli meneillään. Pahimmin lahonneet puuosat oli jo vaihdettu monin paikoin uutuuttaan tuoksuviin puulankkuihin ja kävely oli helppoa.

Eväät söimme matkan varrelle rakennetulla levennyskohdalla, jossa oli myös mukava penkki. Kyllä maistuivat voileivät, tomaatit ja pähkinät ihan mahdottoman hyviltä. Vähän harmittelimme, että olimme päättäneet jättää termoskahvit pakkaamatta mukaan. No, mikään ei kai voi olla ihan täydellistä. Onneksi oli sentään rasiallinen pensasmustikoita.

Vähitellen saavuimme metsän laitaan ja polku puikahti varjoisalle ja juurten raidoittamalle perinteiselle metsäpolulle. Varjoisa vihreys tuntui vaihteeksi miellyttävältä ja vähän ajan kuluttua polku kuljetti meidät Härksaaren kvartsilouhokselle. Tuo vanha louhos ei muuten täsmällisesti katsottuna edes ole varsinaisen kansallispuiston alueen sisäpuolella. Aluksi louhos vaikutti lähes huomaamattomalta kivikkomontulta, ja ainakin minä olisin saattanut hilppaista ihan vahingossa paikan ohi, jos näkyvillä ei olisi ollut isoa opastetaulua. Tuolta on ymmärtääkseni aikoinaan louhittu mm. valkeata maitokvartsia ja vaaleanpunaista ruusukvartsia lasinvalmistukseen Somerolle.

Metsäpolku jatkui miellyttävästi varjoisassa ja laskeutui sitten vehreälle kostealla alueelle, jossa tapahtui juuri se, mitä olin kauhulla odottanut ja uumoillut. Lämpimän sääjakson jälkeiset sateet olivat herättäneet valtaisat hyttysarmeijat vihdoin eloon ja  pahimpia paikkoja olivat suojaisat, tuulettomat ja vähän hämärät kosteikot. Ja olin ollut oikeassa! Yhtäkkiä minä, varsinainen hyttysmagneetti, sain kimppuuni uskomattoman innokkaan parven nälkäisiä, veriannostaan jo selvästi odottaneita inisijöitä. Hieman hiestä lämmin iho ei ollut paras mahdollinen suoja noita herhiläisiä vastaan. 

Olen tosi allerginen hyttysten pistoille ja saan yleensä ihan kamalat paukamat, jotka kestävät iholla viikkotolkulla. Onneksi mukana oli pitkähihainen paita, housuissa pitkät lahkeet ja päässä lakki, muuten olisin ollut mennyttä. Niskaani olisin vielä kaivannut huivia, mutta onneksi mukana oli ohut varapaita, jonka sitaisin kaulani ympärille. Ja selvisin. Samaan aikaan K saattoi olla ihan rauhassa. Tietysti. Koska KAIKKI, koko Tammelan itikat, olivat minun kimpussani. Harvoin olen niin suosittu.

Onneksi polku tupsautti meidät metsästä hiekkatielle, jossa tuulenvire hätyytti sitkeät otukset tiehensä ja minäkin pääsin taas nauttimaan rauhasta ja ilmavammasta vaatetuksesta. Hiekkatietä marssimme sitten helpottuneina jonkin matkaa, kunnes huomasimme talsivamme perinteisen suomalaisen pikkukylän raitilla. Olimme saapuneet Torron kylään. Torro on määritelty yhdeksi valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä Suomessa. Tuo kylä on asutettu myöhäiskeskiajalta, 1500-luvun lopulta lähtien, ja yhä osa kylänraittia reunustavista taloista on 1800-1900-lukujen vaihteessa rakennettuja. Tosi kiva ja viehättävä Kanta-Hämäläinen kylä!

Torron kylää oli mukavaa katsella, mutta sieltä eteenpäin reittiä jatkaessamme olikin sitten edessä reissun tylsin osuus. Jouduimme tallustamaan kilometrin verran vilkkaasti liikennöidyn maantien laitaa. Autot ajoivat aika reipasta vauhtia, eikä piennarta ollut kuin nimeksi. Välillä vaivaiset kymmenisen senttiä! Aika stressaava pätkä alkupuolen auvoiseen rauhaan verrattuna. 

Onneksi viimeiselle  pätkälle saimme taas sukeltaa rauhaan suon syliin ja ihanille pitkospuille. Niitä pitkin köpsöttelimme viimeisen kilometrin Torronsuon parkkikselle ja autokin löytyi, nyt tosin auringon paahteesta. Maastoon lähtiessämme olimme huolellisesti jättäneet menopelimme miellyttävän vihreään varjoon. Nyt oli hiukkasen l-ä-m-m-i-t-e-t-t-y auto odottamassa.

Kaikkineen Torronsuo oli käymisen arvoinen paikka ja mainio vaihtoehto, jos haluaa oikeaan kansallispuistoon täällä eteläisemmässä Suomesa. Toki lapista löytyy sitten soita ja erämaata vähän pidemmille vaellusretkille, mutta tuolla pääsi kyllä aivan loistavasti ihan oikeaan tunnelmaan ja sitten taas helposti illaksi kotiin omaan sänkyyn nukkumaan. Helsingistä matkaan meni reilut 1,5 tuntia yhteen suuntaan. Kohtuullinen  matka-aika mielestäni. Varsinkin kun Suomen maaseutua ei ole piiiitkiin aikoihin tullut sillä kulmalla katseltua.

Siis kiitos Annukka kivasta retkivinkistä!!

Leppoisia kesäkuun päiviä kaikille,

ajatuksin,

Leena

Viikonlopun tulppaanimania

Viikonlopun tulppaanimania

Viikonloppuna lähdimme pienelle retkelle tulppanipelloille. De Bollenstreek, 30 kilometrin mittainen kaistale Haarlemin ja Leidenin välillä, on Hollannin pääasiallisin tulppaanien ja muiden sipulikukkien viljelyalue. 

Maaliskuusta lähtien pellot hehkuvat siellä upeissa väreissä. Krookukset aloittavat väriloiston ja koko ihanuus kulminoituu huhtikuun puolessa välissä majesteettisten tulppaanien väritykitykseen. Toukokuun lopussa on sitten vielä liljojen vuoro kukoistaa.

Me aloitimme reissun matkustamalla Amsterdamista junalla Slotervijkin asemalta Hillegomiin, jonne matka kesti vain hetken istahduksen. Olimme suunnitelleet nappaavamme asemalta OV-vuokrafillarit, mutta vapaita pyöriä ei löytynytkään, joten lähdimme tepastelemaan peltojen reunoja jalkapatikassa. Minun kannaltani juttu ei ollutkaan hassumpi, koska pyöräillessä valokuvaaminen on hivenen hankalaa tai vaarallista. Jutussa olevat kuvat otin Zilkin ja Hillegomin väliltä. Voi - niitä kertyikin todella paljon! Tässä vain jäävuoren huippu.

Näkymiä on sanoin vaikea kuvailla, niin kaunista ja hengästyttävää väriloisto oli. Maisemassa näkyi voimakkan väristen tulppaanien lisäksi hillitymmän värisiä hyasinttipeltoja ja voitte kuvitella ilmassa väreilevän tuoksun. Se oli oikeastaan aivan ihana, koska ulkoilmassa kaikkein voimakkain ödööri laimentui vienoksi kukkaistuoksuksi. Aivan ihastuttavaa! Kuten olen varmaan jossakin aiemmin maininnut, hyasintti on täällä oikeastaan kevätkukka, vaikka joulun tienoillakin niitä toki kaupoissa näkyy.

Retki oli oikein onnistunut ja ulkona tuli käveltyä yhteensä kolmisen tuntia, ehkä vähän ylikin. Sää oli tuulinen, kuinka ollakaan, mutta etupäässä aurinkoinen tai pilvipoutainen. Tosin yksi napakka raekuuro rummutti kukkapeltoja, mutta se kesti vain hetken. Me olimme onneksi varautuneet sateenvarjolla, joten siitäkin selvittiin.

Tulppaanin historia on aika mielenkiintoinen. Lyhyesti kerrottuna tulppaanin kantamuodot ovat kotoisin Turkista Himalajalle ulottuvalta vyöhykkeeltä. Tulppaanien kaupallinen kasvatus alkoi noin tuhat vuotta sitten osmanien valtakunnassa, nykyisen Turkin alueella. 

Tulppaanit valloittivat Euroopan ja Hollannin 1500-luvulla ja 1634 - 1637 harvinaisimmista sipuleista olitiin valmiita maksamaan huomattavia summia. Kiinnostavimpia tulppaaneja olivat sellaiset, joissa virus aiheutti uusia värimuunnoksia. Esim. punavalkoraitaisen ns. Rembrandt-tulppaanin sipulit olivat huikeissa hinnoissa. 

Yksi ainut tulppaanin sipuli saattoi maksaa usean kivitalon verran.Tulppaanikaupan kiihtyessä markkinat ylikuumenivat ja syntyi sijoituskupla, jossa vastikään markkinoille tulleiden tulppaaninsipulien hinnat kohosivat ennätyslukemiin ja lopulta romahtivat.Tulppaanimaniaksi kutsuttu ilmiö oli Euroopan ensimmäinen pörssiromahdus. 

Läheisellä Keukenhofin alueella (katso aiempi postaus helmikuulta: Vierailulle Amsterdamiin Welkom!) on todella upea ja valtavan kokoinen puutarha, jonne hirmuiset määrät turisteja kuljetetaan joka kevät ihailemaan upeita istutuksia. Sinne on kuitenkin pääsymaksu ja vilkkaimpaan aikaan jonot ovat pitkiä ja tungos ainakin viikonloppuisin melkoinen. Sitä huolimatta sanoisin, että siellä kannattaa käydä ainakin kerran. Silti joka kevät ei ainakaan minulla ole tarvetta niin ohjailtuun kukkien ihmettelyyn, vaan pyöräily tai kävely viljelyalueilla parhaaseen kukinta-aikaan on oikeastaan hauskempi tapa nauttia kauniista kevätpäivästä.

Tällaisen tulppaanimanian jälkeen tämä nimenomainen kukka kärsii ainakin minun mielessäni pienoisen inflaation, mutta eipä aikaakaan kun taas tulee hankittua ihanan raikas kimppu kotia piristämään.

Kauniita päiviä,
Doei!
Leena