Kanavakin avattu

Hei teille, jotka säännöllisesti olette jaksaneet tarkistella, olisiko jotain uutta ilmestynyt tänne Kanavan puolelle. Vasta nyt, reilun parin kuukauden hiljaisuuden jälkeen istahdin taas ihan kunnolla oman blogini äärelle ihmettelemään, mistä oikein aloittaisin. Minulla, kuten varmasti monella muullakin pitkän tauon jälkeen kirjoittamisen kynnys nousee ja koko homman ehtii kyseenalaistaa monta kertaa oikein perusteellisesti. 

No, tästä nyt kuitenkin itseni löysin ja huomaan, että jälleen kerran teitä kaikkia onkin ollut hirmuinen ikävä. Vähän olen käynyt jo kurkkimassa muiden kesäkuulumisia ja nyt taidan olla itsekin  pienen päivityksen velkaa.

Olen ollut hyvin kiinni suomalaisessa kesässä, kun nyt vihdoin neljän vuoden jälkeen olemme saaneet sitä katsella ihan täältä paikan päältä. Pienen pyrähdyksen tosin teimme Sveitsiin, mutta pakko on myöntää, että eihän tämän kotimaisen kesäihanuuden vertaista oikein muualta löydä. Varsinkin kun säät täällä pohjolassa hellivät taas kesän viettäjiä oikein kunnolla. Valoisuuteenkin totuin juuri sopivasti ennen kuin illat alkoivat taas kauniisti hämärtyä ja yöt pimetä.

Poikkeuksellisen paljon olemme tänä kesänä nauttineet läheiseen perhepiiriimme tupsahtaneesta pikkuväestä. Noiden ihanien naperoiden ilmaantuminen taisi lopulta olla se kaikkein painavin syy paluumuutollemme. Näin lähietäisyydeltä seurattuna ensimmäiset hymyt, soseiden maistelut, sanat, askeleet, hiekkakakut ja kaikki muut vastaavat kehitysaskeleet tuntuvat hyvin merkittäviltä saavutuksilta. Niiden seuraaminen läheltä ja livenä on ihan häkellyttävän hauskaa ja samalla hyvin arvokasta.

Kesäkuukausien aikana normaalien mökkiretkien lisäksi reissasimme jonkin verran täällä kotimaassa ja noista, sekä edellä mainitsemastani Sveitsin reissusta, jäi mieleen muutamia kivoja paikkoja. Niistä ehkä lisää myöhemmin. Vai kiinnostaakohan enää ketään kesäjutut?

Nythän alkoi jo syyskuu!! Lämmintä on vielä riittänyt ainakin täällä eteläisimmässä Suomessa ja varsinkin illat ovat olleet erityisen hienoja. Eilisiltana muuten ensimmäinen varsinainen tanssituntimme alkoi tooooosi pitkään kestäneellä syväkyykky-harjoituksella. Huomasin, että toinen polveni ei tykännyt tuosta yhtään ja jouduin vähän fuskaamaan. Saas nähdä kuinka meikäläisen käy syksyn mittaan siellä selvästi nuorempien joukossa. Vähintäänkin ylpeyteni joudun nielemään varmasti monta kertaa. Eilen jo vähän kolahti ;-)

Vaan nyt olen kyllä suuresti helpottunut ainakin siitä, että syksyn blogi-avaus on tehty. Jos teitä lukijoita on vielä jokunen jäljellä, toivotan kaikki taas iloisesti tervetulleiksi piipahtamaan välillä täällä Kanavallakin.


Halit,
Leena

Valovitamiinia tankatessa

Keskikesän juhla on todella lähellä ja moni jo näyttääkin  sammuttaneen blogistaan valot kesän oikean valon lisääntyessä. Illat ja iltayöt ovat täällä eteläisimmässäkin Suomessa hurmaavan valoisia ja hämärä vain ujosti käy ehdottamassa viimeisille kukkujille, että vähän myös pitäisi levätä. Tosin siinä samassa ensimmäiset valonsäteet jo houkuttelevat raottamaan silmiä ja havahtumaan uuteen aamuun.

No, juuri tätähän silloin viime marraskuussa niin kaipasin! Palattuamme vuoden pimeimpään aikaan Suomeen tuntui ihan siltä, että hämärän peitto oli laskeutunut ikuisiksi ajoiksi maan päälle. Että tämmöinen se Suomi sitten on.

Vaan nyt: ihan konkreettisesti meillä on jouduttu antamaan periksi ja hankkimaan työhuoneeseenkin pimennysverhot. Iltaisin nimittäin oli ihan mahdotonta yrittää tihrustaa tietokoneen näyttöä. Makuuhuoneen osalta luovutimme jo monta viikkoa aikaisemmin, kun uni alkoi jäädä tosi lyhyeksi. Tämä kummallisiin aikoihin ajoittuva valtava valon määrä oli Hollannin vuosina päässyt ihan unohtumaan. Vaan onhan tämä ihanaa!

Minäkin jään nyt pienelle kesätauolle ja siksi haluan toivotella teille kaikille sisukkaille blogini lukijoille ansaittua lomaa myös täältä. 

Voikaa hyvin ja nauttikaa täysin siemauksin kaikesta kesän tarjoamasta hyvästä!

Aurinkoisin ajatuksin,
Leena

Kukkametsä

Ihanaa, kesä on taas täällä!! Kun aamun ukkoset eilen olivat hellittäneet, alkoi lämpö hiipiä kuin varkain ja matkalla kotiin viiden maissa, metrossa sai jo hikoilla ihan kunnolla. Ilta sisätiloissa tuntuikin vähän tukalalta ajatukselta ja teki vielä mieli  lähteä ulos ja jonnekin varjoisaan siimekseen rentoutumaan päivän touhuista ja vähän puhaltamaan ja vilvoittelemaan. 

Koska tiesin, että aika oli juuri sopiva kukkavyöryn kuvailemiseen, köröttelimme Haagaan alppiruusupuistoon tai lyhyemmin rodopuistoon. Osasimme jo ennalta odottaa, että joku muukin on ehkä keksinyt saman vilvoittelukohteen, mutta silti vähän yllätyimme porukan määrästä. Onneksi puisto imaisee hienosti isonkin kävijäjoukon ja saimme kuvailla kukkivia alppiruusuja ihan sopuisasti muiden väri-ilottelusta innostuneiden kanssa. Toki zoomailu oli hiukan hankalaa, koska en halunnut ikuistaa kovin montaa puistokävijää omiin kuviini.

Minulla on joskus muinoin ollut omalla takapihallamme pari aika isoksikin kasvanutta alppiruusua, mutta ne eivät kyllä olleet mitään verrattuna näihin rodopuiston mahtaviin jättiläisiin.

Värejä ja lajikkeita on tuolla uskomaton määrä ja hehkua lisäävät  samaan aikaan kukoistavat atsaleat. En muistanutkaan, että atsaleat  tuoksuvat todella vahvasti. En tykkää kovin voimakkaista ja makeista kukkaistuoksuista, ainakaan sisällä, mutta ulkona rakastan syreenien, kielojen ja muidenkin alkukesästä kukkivien kasvien tuoksua. Hollannissa kevätkukkien joukkoon muuten kuuluivat myös hyasintit, joiden ihana tuoksu leijaili hyasinttipeltojen yllä. Niin siellä kuin Suomessakin ulkoilma onneksi laimentaa vahvat odöörit juuri sopiviksi. 

Tutkin vähän noiden kasvien taustaa ja luin, että Alppiruusut kuuluvat kanervakasvien heimoon ja atsaleat ovat niiden lähisukulaisia. Lajeja tunnetaan 600-1000. Helpoin tapa erottaa atsalea ja alppiruusu toisistaan on se, että odottaa talvea ja katsoo mitä tapahtuu. Atsalea pudottaa lehtensä talveksi, mutta alppiruusu sen sijaan on ikivihreä. Alppiruusun nimi tulee kreikan kielen sanoista rhodo, ruusu ja dendron, puu. Nimestään huolimatta alppiruusu ei ole mitään sukua ruusukasveille.

Ensimmäisiä alppiruusuja on tuotu Suomeen tiettävästi joskus 1950-luvulla, mutta nuo lajit olivat kovin arkoja eivätkä kai oikein kestäneet Suomen talvea. Nykyisin on kehitetty alppiruusu-lajikkeita, jotka pärjäilevät Oulunkin korkeudella. 

Tämän Haagan rodopuiston tarina alkaa jostain 70-luvulta. Helsingin yliopiston kasvinjalostustieteen laitos käynnisti vuonna 1973 jalostusohjelman, jonka tarkoitus oli kehittää talvenkestäviä alppiruusuja. Laitoksella oli 3000 alppiruusun tainta, mutta heiltä puuttui sopiva istutuspaikka. Alppiruusut pitävät happamesta maaperästä ja lopulta sellainen löytyi männikköiseltä suoalueelta suopursujen keskeltä Etelä- ja Pohjois-Haagan välistä.

Jos olet puistossa ensimmäistä kertaa, voin vakuuttaa, että hämmästyt. Atsaleat ja alppiruusut leviävät viidakkomaisesti kauniiden mäntypuiden suojassa. Näky on lähes uskomattoman taianomainen, kuin satukirjasta! Ja tuoksu on huumaava; rododendroneita, atsaleoja, suopursuja, havupuita, saniaisia... Linnut laulavat ja ihmiset käyskentelevät pitkospuilla valtavien kukkapensaiden väleissä, ihmettelevät, haistelevat, valokuvaavat ja nauttivat tuosta kukkivasta viidakosta.

Tuttu suopursukin viihtyy puistossa

Siis todella hieno retkikohde! Ainoa haittapuoli, ja samalla olennainen osa ihanuutta, on kukinnan lyhyt aika. Tavallisimmin kesäkuun alku aina kuun puoleen väliin asti on parasta kukinta-aikaa. Hieman vaihtelua toki on, kevään ja alkukesän ilmat kun voivat olla aika vaihtelevia. Mutta siis tarkkana pitää olla!

Oletko sinä ehtinyt nauttia alkukesän kukkaloistosta ja humalluttavan makeasta tuoksusta?

Kesäistä keskiviikkoa ja aurinkoista helluntaita sitten sunnuntaina!


Leena

P.S. Nuo hienot panoramakuvat ovat K:n käsialaa

Elegantti ja kevyt jälkiruoka

Inspiroivan ja monenlaisiin visuaalisiin juttuihin keskittyvän viikonlopun innoittamana valmistin sunnuntain lounaalle kauniin ja erittäin kevyen jälkiruoan. Lisäksi se oli tällä kertaa myös vegaaninen ja laktoositon. Ja äärimmäisen helppo. Kas tässä:


Elokuun elegantti
eli kevyt luumu-marjakranssi

4 kananmunan kokoista luumua

vadelmia, karhunvatukoita, kirsikoita tai muita marjoja

paahdettuja mantelilastuja tai pistaasipähkinöitä

jäätelöpalloja

Leikkaa kypsät luumut ohuiksi lohkoiksi ja asettele lohkot laakealle lautaselle kranssin muotoon. Nostele luumukranssin päälle erilaisia marjoja, paahdettuja mantelilastuja tai pähkinöitä. Lisää lopuksi marjojen ja hedelmien päälle jäätelöpallot. 

Koska itse käytin tänään vegaanista suklaajäätelöä, jossa ei ole lainkaan lisättyä sokeria, raastoin päälle vielä hitusen tummaa suklaata ja koska olin oikein reilulla tuulella ropsautin päälle vielä tomusokeria. 

Kuvan annokseen käytin vain kaksi luumua, koska tänään puolitimme annoksen kahteen pekkaan, mutta jos teet jälkkärin isommalle joukolle, aineksia on helppo lisäillä sen mukaan.

Kevyen nautinnollista elokuuta kaikille,

Tot ziens!
Leena 

Oppikoululaisen ihastus ja rippikoululaisen retkimuisto

Käväisimme Suomessa jo toisen kerran tänä kesänä. Aluksi vietimme perheen kanssa yhdistettyjä 90-vuotis syntymäpäiviä. Kuten huomaatte, syy juhlaan on helppo löytää, vaikka ei niin sattuisikaan mitään erityistä juuri täsmäpäivään. Varsinaisiin synttäreihin oli oikeasti aikaa vielä kaksi ja kolme viikkoa, mutta ei haitannut. Juhlat vietettiin lahjojen, laulujen ja kakkujen kera oikein pieteetillä, kun kerran satuimme nyt saamaan joukon kasaan.

Toinen hauska Suomi-juttu oli vierailu maisemissa, jotka herättivät mukavia muistoja lapsuus- ja nuoruusvuosilta. Kävimme vanhempieni kanssa ajelemassa Rautaveden kansallismaisemassa ja vierailimme Tyrvään Pyhän Olavin keskiaikaisessa kivikirkossa. 

Kirkko on peräisin 1500-luvun alusta ja sillä on ehtinyt olla vaiheikas historia. Tulipalon jälkeen 1600-luvulla kirkkoon rakennettiin upea paanukatto ja uudet lehterit, joihin A. Löfmark maalasi hienot kirkkomaalaukset. Myöhemmin lähiseudulle rakennettiin kuitenkin uusi kaksitorninen kirkko keskelle asutusta ja tämä uskomattoman kauniilla paikalla oleva vanha kirkko autioitui. Unohduksen vuosikymmenillä oli puolensa, koska tuolloin kirkkoa ei korjattu tai modernisoitu ja sisätila säilyi 1600- ja 1700-lukujen asussa.

1960-luvulla kirkkoa korjattiin museoviraston johdolla ja siitä tuli suosittu vihkikirkko ja matkailukohde. Aika oli kuitenkin jo vahingoittanut vanhaa paanukattoa ja niinpä vuonna 1996, entisajan rakennusperinteitä kunnioittaen, 800 talkoolaista aloitti valtavan urakan. He veistivät käsin tarvittavat 16 000 paanua ja jo vuoden kuluttua voitiinkin juhlia työn valmistumista. Sitten tapahtui jotain kamalaa. Kolme viikkoa juhlien jälkeen kirkkoa kohtasi tuhopoltto. Seurakuntalaiset seisoivat mykistyneinä savuavilla raunioilla. Kaikki se valtava voiman ponnistus oli tehty tyhjäksi yhdessä yössä.

Kerrotaan, että jo tuolta raunioilta lähti kasvamaan ajatus rakentaa kirkko uudelleen ulkoasultaan entiseksi ja sisätiloiltaan entisen kaltaiseksi. Haluttiin palauttaa menetetyn kirkon sisätilan tunnelma.

Edessä oli valtava työmaa, mutta kaikesta selvittiin. Erityisen haastavaksi koettiin sisätilojen maalaustyöstä päättäminen. Tunnettuja taiteilijoita haastateltiin ja lopulta työhön päätettiin kutsua kaksi varsin erilaista taiteilijaa, Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen. Maalaustyö vaati erityistä taitoa olosuhteista johtuen, koska kirkkoa ei lämmitetty lainkaan ja lattian alta nouseva kosteuskin haittasi. Töitä voitiin tehdä vain vuoden lämpimimpänä aikana. Myös värit oli valmistettava itse. Maalaustyö on myös  historiallinen. Edellinen vastaava kokonaistaideteos löytyy Tampereen tuomiokirkosta, jonka maalasivat Hugo Simberg ja Magnus Enckel 1900-luvun alussa.

Vaikka tykkään sekä Rauhalan että Lavosen töistä, etukäteen ihmettelin miten kaksi noin eri tyyppistä taiteilijaa voivat yhdessä saada aikaan kauniin kokonaisuuden. Ja nyt on kyllä pakko myöntää, että lopputulos Pyhän Olavin kirkossa on oikein onnistunut.

 Viimeistään nyt joku teistä jo varmaan ihmettelee tuota otsikkoani. Miten pieni oppikoululainen tai edes rippikoululainen tähän juttuun liittyvät!?

Avaanpa vähän taustoja. Pienenä oppikoululaisena lähes ensimmäinen asia, joka muistuu tuolta ekalta syksyltä mieleeni, on koulun oppilaskunnan vaalit. Minulla ei tietenkään ollut minkään valtakunnan käsitystä siitä, mitä moiset vaalit tarkoittivat, eikä asiaa taidettu meille pienimmille edes kummemmin selittää. Mutta suuri vastuu kuitenkin ojennettiin kuin hopealautasella. Minullakin oli käytössä se yksi arvokas ääni. Vaan ei hajuakaan, mihin sen käyttäisin. No, koulun ala-aulan seinälle oli ilmestynyt oppilaiden kasvokuvia ja niiden vieressä oli tietenkin se tärkeä numero. En tunnistanut kasvokuvista tai nimistä ketään, mutta kun oikein tarkkaan kuvia katselin, huomasin isojen lukiopoikien joukosta erään, jolla oli kovin kiltti hymy ja kauniit kihartuvat hiukset. Siinä olisi sankarini, jolle ääneni ilomielin antaisin!! Ehdokkaan nimi oli Osmo. Nimikin oli ihan kiva. Niinpä äänestyspäivänä kirjoitin kieli keskellä suuta ehdokkaani numeron lapulle. Siitä, tuliko Osmo Rauhala silloin valituksi, minulla ei ole mitään muistikuvaa. Mutta sinä vuonna minulla oli joka tapauksessa oma sankarini koulun isojen poikien joukossa. Se oli Osmo.

Rippileiriltä taas teimme joukolla bussiretken tuonne Pyhän Olavin kirkkoon. Kesä oli kauneimmillaan, alttarilla oli maljakossa iso kimppu niittykukkia ja valo siivilöityi ikkunoista ihanasti. Tunnelma teki lähtemättömän vaikutuksen nuoren tytön mieleeni. Myöhemmin olin sanonut vanhemmilleni, että jos joskus menen naimisiin, se kyllä tapahtuu tuolla. Toisin tietenkin kävi, mutta ymmärrän kyllä silloisen romanttisen ajatukseni.

Kun viimeisin remontti oli ohi ja kirkko avautui yleisölle 2009, mediahuomio oli melkoinen ja kesällä 2010 vierailijamäärä ylitti jo 100 000 hengen rajan. Suurin ryntäys on varmasti jo vähän laantunut, mutta elokuisena maanantainakin vieraita tipahteli yhä tasaisesti. Jos kesällä siellä päin liikutte, pistäytykää toki. 

Suomessa ainakin väliaikaisesti vähän viileni, mutta kun eilen illalla palasimme tänne Amsterdamiin, täällä oli myöhään vielä kolmekymmentä astetta ja tukahduttavan kosteaa. Yöllä heräsimme ukkosen jyrinään, mutta yhä sisälläkin oli 31,5 astetta. Tämä keskiviikko onkin sitten sateen jälkeen hitusen raikkaampi. Huh.

Iloa teidänkin keskiviikkoonne!
Tot ziens,
Leena

Kesän pehmittämänä Gentissä

Viikko sitten K:lla oli työasioita Brysselissä, mutta sitä ennen ehdimme viettää pari aurinkoista vapaapäivää Belgian Gentissä. Gent sijaitsee noin puolen tunnin junamatkan päässä Brysselistä luoteeseen. Asukkaita siellä on reilut 200 000. 

Vanhassa keskustassa on aivan hämmästyttävän hyvin säilyneitä keskiaikaisia katuja, kanaaleita, katedraaleja ja muita upeita rakennuksia. Jopa upea vanha linnarakennus kohottelee tornejaan ihan keskustassa. 

 Gravensteenin linna 1100-luvulta

Vanhan kaupungin kapeita kujia kävellessämme pääsin ajoittain aistimaan menneiden aikojen tunnelmaa, etenkin varhain aamulla, jolloin kesäinen turistivirta ei ollut vielä vallannut jokaista soppea. Historiallisen havinan vastapainoksi kaupungista löytyi myös modernimpaa menoa ja hipsterimeininkiä, onhan kaupungissa muun muassa melko hyvä yliopisto.

Kaikesta näki tuollakin, että belgialaiset rakastavat olutta. Oluttupia ja -terasseja löytyikin ihan joka kulmasta ja talojen väleistä. Minä tykkään nykyisin juoda oman olueni alkoholittomana, mutta Belgiassa moista katsotaan kyllä pitkin nenänvartta, eikä tarjontaakaan oikein ole. Siksi join vilvoitukseksi jääteetä oluen sijaan ja ainakin väri näytti ihan aidolta muiden olutlasien vieressä.

Löysimme myös kivoja kasvisravintoloita, joissa poikkesimme parikin kertaa. Ja täytyihän Belgiassa toki myös yhdet ranut suoraan katukioskista napata. Ai siis mitkä ranut? No ainakin meidän nuoret puhuvat ranuista tarkoittaessaa ranskalaisia perunoita suoraan paperitötteröstä nautittuna. Niitä saa toki myös Amsterdamista, ehkä jopa vähän parempiakin, mutta Belgiaan ne mielestäni oikeastaan kuuluvat.

Ranut tarjoillaan yleensä pelkän majoneesin kanssa. Minä haluan kuitenkin aina vähän ketsuppia mukaan.

Kulhoruoka on täälläkin trendikästä

Gent ei taida monelle olla läheskään yhtä tuttu kuin Brugge, toinen Belgian kauniista piparkakkutalo-kaupungeista. Juuri siksi kesällä kannattaakin ehkä matkustaa Bruggen sijasta Gentiin, vaikka kyllä heinäkuu tuntui aika ruuhkaiselta sielläkin. Matkaajia oli selvästi jäänyt kaupunkiin useammaksi päiväksi, koska edeltävänä viikonloppuna Gentissä oli ollut jokakesäinen suuri juhla, Gentse Feesten. Silloin kuulemma kaupungin kadut aina täyttyvät katuperformanssi-esityksistä ja jazz- sekä teknomusiikin festivaaleista.

Nyt tapahtuman jälkiä vasta siivoiltiin ja kaikenlaisia telineitä purettiin turuilta ja toreilta. Väsyneen näköisiä juhlijoita haahuili vielä maanantainakin kaupungin kaduilla. Me kiittelimme onneamme, että isoimmat bileet olivat jo ohi, sillä kivat terassit, jokilaiva-ajelut ja kauniit kadut houkuttelivat meitä enemmän kuin megalomaaninen meno. Sitäpaitsi hotellien hinnat olivat taas palautuneet siedettäviksi.

Ilma oli Gentissäkin tukahduttavan kuumaa, kuten kai kaikkialla  Euroopassa, ja varjossakin mittarit huitelivat 38 asteessa. Olikin aivan mahtavaa, että hotellimme oli ihan vanhan kaupungin keskustassa ja siellä saattoi käydä välillä vilvoittelemassa ja huilailemassa. Tänä kesänä olemme olleet erityisen tarkkoina siitä, että hotellihuoneissa olisi ilmastointi. Meillä kotona nimittäin ei ole!

Vaikka en olekaan mikään matkailunedistämiskeskuksentyöntekijä, eikä tarkoitukseni ole hypettää matkustamista tai hiilijalanjäljen kasvattamista, voisin kuitenkin vilpittömästi suositella Brysselin matkaajia tekemään ainakin päiväreissun myös Gentiin. Ja jos sinne menette, käykääpä tsekkaamsaassa St-Bavos Cathedral ja veljekset Hubert ja Jan van Eyckin 1432 maalaama Het Lam Gods (engl. The Adoration of the Mystic Lamb  tai The Gent Altarpiece). Se on aika.... ehkä sanoisin.. kiehtova maalaus. Siitä on historian kuluessa käyty monta kiistaa: mm. kalvinistit melkein polttivat sen, Napoleon ryösti sen, naapurimaan Aatu olisi aikoinaan välttämättä halunnut saada sen omiin kokoelmiinsa ja, ja, ja! Sille on tapahtunut kamaluuksia enemmän kuin yhdelle taideteokselle voisi ikinä kuvitella tapahtuvan. Vaikka kirkkotaide ei sinänsä ole ollenkaan vahvuuteni, enkä kovin perusteellisesti ole noihin teoksiin jaksanut paneutua, tuo on jo aika kiintoisaa. Minustakin.

Varsinaista mestariteosta ei saanut kuvata. Tässä kuitenkin kuva mainoksesta, jossa näkyy osanen teoksesta.

Näin se vain heinäkuu vaihtui elokuuksi ihan varkain. Olen jonkinlaisessa välitilassa kaikkien mahdollisten paikkojen välillä ja  reissuja on ollut niin tiuhaan, että olen alkanut jopa unohdella tavaroitani sinne ja tänne. Erityisesti harmittaa kannettavan tietokoneeni laturijohdon katoaminen. Muutenkin joudun välillä oikein tsemppaamaan, jotta muistaisin missä olin vaikkapa viime viikon keskiviikkona tai että missä olen ensi viikon keskiviikkona... tai torstaina. Kaikki tämä häsellys johtuu siitä, että meillä on yhteistä kesälomaa vain tipoittain esimerkiksi pidennettyinä viikonloppuina tai muuten vain muutaman päivän pätkissä. Silti yritämme kiertää ja katsastaa tätä keskistä Eurooppaa nyt oikein urakalla, koska ensi kesänä asustelemme jo Suomessa ja sieltä onkin sitten pidempi matka lähteä piipahtelemaan tänne.

Kivaa siis, mutta samalla huomaan mieleni ja ajatusteni olevan vähän hunnigolla ja kesäterässä.

Kaikkea hyvää teille muillekin kesän pehmittämille! Ja teillekin, jotka olette jo loistavassa terässä ottamaan vastaan elokuun haasteet.

Tot ziens,
Leena  

Aamumökki ja iltamökki

Mekin pääsimme nauttimaan Suomen suvesta ja muun touhun lisäksi myös kunnon mökkipäivistä. Reissun aluksi tosin siirsimme muutamana päivänä appivanhempiani tavaroineen takaisin omaan kotiinsa kolmen ja puolen kuukauden putkiremppa-evakon jälkeen. Melkoinen vääntö, mutta kaikki meni lopulta oikein hyvin parin kommelluksen jälkeen.

Mutta sitten niille mökeille. Olen ennenkin kertonut, että meidän molempien vanhemmilla on kesämökit, jotka vähitellen ovat siirtyneet meidän, sisarustemme ja meitä seuraavan sukupolvenkin käyttöön. Onneksi kaikki serkukset tulevat mainiosti toimeen keskenään kummallakin mökillä ja mökkeilyvuoroista yms. on sovittu hyvässä sovussa ja järjestyksessä. Välillä omien vuorojen lisäksi porukkaa on ollut enemmänkin myös yhtaikaa. Etenkin isovanhemmat ovat onnellisia kun mökit ovat hyvässä käytössä ja jälkipolvet viihtyvät mökeillä onneksi myös yhdessä. Toisenkinlaisia tarinoita olen kuullut, joten hyvä tosiaan näin.

Molemmat mökit ovat sisäsuomessa järven rannalla, toinen Kaakkoissuomessa ja toinen Pirkanmaalla. Mökit ovat hyvin erilaiset sekä historialtaan että ulkoasultaan ja varustuksiltaan, mutta molemmilla on tosi hyvä ja kotoisa tunnelma. 

Itse näen Pirkanmaan mökin selvästi aamumökkinä. Aamuaurinko paistaa ihanasti laiturille ja siellä nautitaan, aina kun vain mahdollista, aamukahvit laiturilla ja mieluiten vasta pikaisen ja virkistävän aamu-pulahduksen jälkeen. No totuuden nimissä etenkin alkukesästä uinti jää usein vähän myöhäisempään päivään. Nyt oli vesi kuitenkin ihanan lämmintä ja kastautuminen tuntui niiiin mukavalta. Muutenkin laiturin ympärille ja rantasaunan terassille ja portaille keskittyy tämän aamumökkimme ihanimmat hetket. Paljon rakkaita muistoja serkusten lauttaseikkailuista, uimahyppykilpailuista ja siitä kun syötimme ahvenenpoikasia laiturin lautojen raoista.

Tässä muutama tunnelma aamumökiltämme.

Toinen mökki taas on mielestäni ehdottomasti iltamökki. Siellä olen kokenut kaikilla aisteilla maailman kauneimmat auringonlaskut, kuikan huudot ja ihanimmat vastapoimitut mustikat. Rantasaunan edustalla on laiturin sijasta upea tasainen kallio, jolle voi sovitella rantatuolit valmiiksi hyvään asentoon, kun alamme seurata auringon painumista vastapäisen Pukkisaaren taakse. Lähen joka kerta saamme osallistua maagiseen värien leikkiin ja alati muuttuvaan leiskuvaan hehkuun. Oijoi.

Ja tässä iltamökin tunnelmia.

Taas on palanen Suomen kesää purkitettu talven varalle muistiin. Sieltä sitten pikku palanen kerrallaan nautiskellaan ja muistellaan syksyn ja talven lohdukkeeksi.

Kiitos ihana Suomi ja Meidän Mökit!!

Nyt jo kärvistellään täällä Amsterdamin helteessä, joka on -helppo varmaan uskoa - vielä tukalampi kuin järvien rannassa Suomessa.

Voimia kaikille helteen selättäjille. Konstit on teillä varmaan monet niinkuin täälläkin ;-). 
Lisävinkkejä viilennykseen otetaan vastaan.


Tot ziens,
Leena