Kolme vuotta Kanavalla

Juuri tänään tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta Kanavalla kirjoitellen.  

Ja nyt.   Pienoista kriisiä pukkaa.  Olen nimittäin miettinyt pääni puhki, mitä tämän blogini kanssa tekisin. 

Aloitin Kanavalla-blogin 28.9.2015 poikani, perheen nuorimmaisen, synttärinä. Oli kova suru puserossa, kun en päässyt kunnolla häntä onnittelemaan. Ja tietysti tänäänkin onnittelin vain puhelimessa ja postipaketin muodossa, vaikka kunnon halin olisin paljon mieluummin antanut. Mutta nyt ei enää niin kovasti surettanut, sillä se asia on korjaantumassa.

Alunperin blogi olikin kanava yhteydenpitoon ja kuulumisten välittämiseen läheisille ja tutuille. Sitten huomasin, että blogista oli  iloa myös itselle eräänlaisena matkapäiväkirjana. Sinne tuli kirjoiteltua kuvauksia reissuista ja valokuvatkin tuli kotiin palattua järjesteltyä nopeammin, koska niitä oli kiva liittää matkasepustukseen. Blogista olen myös erinäisenkin kerran tarkistanut, minä vuonna olimmekaan missäkin. Täällä asuessa  olemme K:n töiden vuoksi matkustaneet niin tiiviillä tahdilla, että siinä haipakassa on välillä ollut vaikea pysyä itsekään mukana. Normielämässä Suomessa emme olisi ikinä sellaiseen matkamäärään joutuneet/päässeet.

Vähitellen tosi ison roolin koko hommassa on kuitenkin napannut  vuorovaikutus teidän blogin kautta saamieni ihanien blogi-tuttujen ja -ystävien kanssa. Täällä minulle on auennut ihan uusi maailma, ja huomaan, että siitä on tullut kovin tärkeä osa arkeani täällä Alankomaissa. K:n lisäksi muita suomenkielisiä kontakteja täällä ei olekaan. On ollut ihanaa kirjoitella suomeksi, lukea muiden suomenkielisten blogeja ja olla osana tätä minulle uutta yhteisöä. Suomessa asuessani en tiennytkään bloggaamisesta oikeasti juuri mitään. 

Kiitos siis näistä kolmesta vuodesta teille kaikille mahtaville lukijoille, kommentoijille ja myötäeläjille! Ilman teitä tämä homma olisi loppunut ennenkuin olisi oikein alkanutkaan. Pus.

Kriisi astui kuvaan siinä vaiheessa, kun tajusin, että olen nyt 3-vuotissynntäreiden aikaan eräänlaisessa saumakohdassa. Tai oikeammin tunnen olevani jollakin reunalla. Paluuta entiseen ei ole ja mietin, mikä funktio blogillani tulisi olemaan Suomeen palattua. Vai olisiko minkäänlaista? 

Yhteydenpito läheisiin ja ystäviin hoitunee Suomessa ihan muita kanavia käytellen. Matkojakaan emme tee (ainakaan yhdessä) enää samanlaista tahtia. Jäljelle jää siis vain tämä ihana joukko fiksuja naisia. Hyviä tyyppejä, joiden kanssa on ollut kiinnostavaa ja viihdyttävää olla yhteisesti ylläpidetyssä bloggaajien yhteisössä. Ihmetellä maailman menoa ja kertoilla ja lueskella kuulumisia. Siinä on varmasti riittävä syy pysytellä jollakin tavalla kanavalla tai  ainakin kartalla. Vähintäänkin iloisena seurailemassa muiden menoa. 

Ja toki Hollannin Kanavaakin vielä vähän aikaa voitte seurailla. Varsinaisessa muutossa on varmasti monta juttua kertoiltavana ja tulossa on sitä ennen myös reissu ainakin Lontooseen. Ja ehkä paluumuuttajana Suomessakin voi tulla eteen erinäisiä kommervenkkejä, joita tekee mieli jakaa. Aika näyttää. Tämä vuosipäivä vain kirvoitti nämä mietelmät ja tunnelmat juuri nyt.

Rentoa viikkistä!
Tot ziens,
Leena

Toinen vuosi tällä kanavalla

Tällä blogi-Kanavalla olen kirjoitellut tänään tasan kaksi vuotta. Ensimmäisen postauksen kirjoitin pari vuotta sitten perheemme nuorimmaisen syntymäpäivänä. En ollut Suomessa antamassa hänelle onnitteluhalausta, enkä päässyt osallistumaan synttäreiden viettoon. Oli kova ikävä. 

Ja onhan se tänäkin vuonna. Jotenkin ikävä oikein tiivistyy tähän syyskuun loppuun. Muistelen kaiholla nallekarhu-synttäreitä, inkkari-synttäreitä, hämähäkki-synttäreitä.. ja vaikka mitä. Niin, ja niitä mummi- ja kummi-synttäreitä. Sankari sai itse valita kakunkoristeet ja ilmapallojen värit - Kyllähän te tiedätte. 

Ja sitten yhtäkkiä kaikki se oli ohi. Ehkä leffaliput ja popparit vielä kerran tai pari muutamille kavereille ja sitten myöhempinä vuosina en enää oikein tiennytkään miten juhlittiin. Ainakaan minä en kutsujen järkkäämisiin enää osallistunut. 

Ikävän lisäksi myös vesi näyttää näin syksyllä tiivistyvän ja meillä onkin ollut täällä kovin sumuisia syksy-aamuja. Sumu on kaunista, mutta samalla ehkä vähän alakuloista. 

Vaikea uskoa, että viikonlopun aurinkopäivistä on vain silmänräpäys. Näin nopea voi muutos olla. Lämpötila toki parhaimmillaan nousee päivällä lähes pariinkymmeneen asteeseen ja onneksi myös sumut hälvenevät yleensä jo aamupäivän mittaan.

Tiesittekö muuten, että huomenna perjantaina on mikkeli eli arkkienkeli Mikaelin muistopäivä? No en minäkään sitä niin ollut ajatellut, vaikka Mikon nimipäivän muistinkin. No, joka tapauksessa luin juuri, että vanhan kansan kalenterissa mikkelin päivä on muodostanut vuotuisen sadonkorjuun päätepisteen. Siihen liittyi sanonta: mikkelistä ämmät pirttiin, nauriit kuoppaan.

Ettäs tiedätte. Naiset tupatöihin ja viimeinenkin sato talteen! Tänään kuitenkin ehdimme vielä irrotella ulkona ja ihan luvan kanssa ; )) Käyttäkää hyvät naiset tilaisuutta hyväksenne.

Näkemisiin lokakuussa.

Tot ziens,
Leena

Ensimmäinen vuosi tällä Kanavalla ja Taskuvarusteet

Tasan vuosi sitten, 28. syyskuuta ja poikani synttäripäivänä, olin vähän ikävissäni ja olisin halunnut antaa hänelle kunnon syntymäpäivä-halauksen. Sellaisen oikein tiukan rutistuksen. Kädet eivät kuitenkaan venyneet Suomeen asti. 

Päätinkin leipoa täällä Amsterdamissa helpon suklaakakun ja lähettää sitten reseptin uuden blogin myötä sankarille. En tiedä, leipoiko hän itse koskaan tuota kakkua, mutta minua ajatus vähän helpotti.

Ulkomailla asumisen suurimpia varjopuolia on varmasti pitkä välimatka läheisiin. Toki skypet, WhatsAppit ja muut härpäkkeet lievittävät vähän ikävää, mutta oikeata aitoa kohtaamista niiden välityksellä ei synny. Esimerkiksi kunnon halausta!

Tänäänkin on ikävä. Ja synttärit siellä Suomessa. Voi voi. Pieni paketti on lähetetty postissa, mutta ei se ole sama kuin oikea kohtaaminen.

Tämä samainen syntymäpäiväsankari oli pienenä (ja on yhä) mahdottoman suloinen, avulias ja huolehtivainen läheisiään kohtaan. Olen säilyttänyt suurena aarteena häneltä saamani Taskuvarusteet-rasian. 

Rasia on huolella ja tarmokkaan mietinnän tuloksena rakennettu varustus kaikenlaisista vastaantulevista pulmatilanteista selviytymiseen. Se sisältää tulitikkuja ja raapaisupintaa, kumilenkin, hakaneulan, kynänpätkän, terottimen, palan pyyhekumia, pienen linkkuveitsen ja palan magneettia. Ja kaikki tämä kauniisti aseteltuna peltiseen Läkerol-rasiaan. Kaikki tarpeellinen, mitä Äiti pienen pojan mielestä voisi tarvita yllättävissä tilanteissa.

Se on niin täynnä lämpöistä ja hellyyttävää huolenpitoa, että sulan joka kerta rasian nähdessäni. Ja oikeasti! Rasia on todella ollut näiden kahdenkymmenen vuoden aikana joskus myös apuna  -muutenkin kuin nostalgian herättäjänä. 

Lämpöinen ajatus 27-vuotiaalleni ja Onnellista Syntymäpäivää.

Teille muille blogini lukijoille suuri kiitos ihanista kannustavista kommenteista, sähköposteista  ja ennen kaikkea siitä, että olette siellä. 

Doei!

Leena