Edellinen postaukseni taisi olla hieman enteellinen näin jälkikäteen katsottuna. Ehkä alitajuntani jo tietämättäni työskenteli ennalta ja ajatukseni johdattelivat minua elämään vahvasti hetkessä ja nauttimaan asioista, joita elämässäni on juuri nyt. Tulevasta kun ei koskaan tiedä.
Ja niinhän se meni. Huomasin jälleen, että pienestä kaikki on kiinni.
Postaustaukoni venähti hieman aiottua pitemmäksi yksinkertaisesti siitä syystä, että en jaksanut kirjoittaa ihanasta Valencian-reissusta, koska samalla tiesin, että minun on jotenkin palattava siinä yhteydessä myös matkalla sattuneeseen ikävämpään juttuun. Tai ei kai kukaan minua siihen pakottaisi, mutta haluan olla siltä osin rehellinen. Tuntuisi valheelliselta pelkästään hehkuttaa ihania päiviä, kun oma mieli vielä vähän hämillään yrittää ymmärtää kaikkea tapahtunutta.
Viikko sitten lähdin K:n mukaan Valenciaan. Olen joskus kauan sitten käynyt tuolla Espanjan itärannikolla pelkässä rantalomakohteessa, mutta Valencian kaupungissa emme olleet kumpikaan aiemmin käyneet. Odotin reissua kovasti ja paikka olikin odotusten mukainen. Oikeastaan vielä paljon parempi. Ihastuin vanhankaupungin kapeisiin kujiin, pikkuputiikkeihin ja kaupungin kauniiseen arkkitehtuuriin. Hotellimme oli sijainniltaan todella mainio. Teimme myös kokopäiväretken maaseudulla oleville viinitiloille ja nautimme lounasta pienen maaseutukylän autenttisessa pikkuravintolassa. Siis ihan huippua! Mitä muuta lomapäiviltä voisin toivoa? No ehkä shoppailua. Sen vuoro olikin sitten maanantaina, kun K:lla oli koko päivän kestävä työkokous illallisineen. Iloitsin siitä, että voisin kierrellä koko päivän kaupungilla mieleni mukaan. Ne, jotka ovat blogiani pitempään seurailleet, tietävät että tykkään kävellä ja ihmetellä vieraissa kaupungeissa itsekseni.
Aamupäivällä ehdin käydä upeassa kauppahallissa. Paikka oli kerrassaan hieno ja houkuttelevat pöydät notkuivat ihanista herkuista. Mietinkin, tulisinko vielä hakemaan lounaani sieltä ja söisin sen sitten vaikka puistossa nauttien kauniista säästä ja kepeästä tunnelmasta. Ei ollut kuitenkaan vielä lounasaika, joten ajattelin kierrellä vielä vähän läheisillä kaduilla ja palata sitten myöhemmin hakemaan lounastarpeita. Ehdin poiketa kahdessa vaatekaupassa, kunnes toisessa tapahtui sitten vähän ikävämpi juttu.
Olen jo monta vuotta tiennyt, että sydämessäni on ominaisuus, joka herkistää sen tietynlaisille rytmin häiriöille. Tiedättehän; stressaantuneena tai kovin väsyneenä tuntuu selalisia pieniä lisälyöntejä tai jumpsahduksia. Tuollaiset tuntemukset ovat kuulemani mukaan hyvin tavallisia, ja melkein kaikilla niitä silloin tällöin ilmenee. Ne tulevat ja menevät, vaikka saattavatkin hetkeksi vähän säikäyttää. Nuoresta aikuisuudesta asti minullakin on sellaisia ollut ajoittain, mutta en niitä ole sen kummemmin tarkkaillut, eivätkä ne ole rajoittaneet elämääni. Sydänverisuoneni ovat tutkimuksissa todettu hyväkuntoisiksi, eikä mitään ahtaumia tai tukkeumia onneksi ole ollut. Nyt aikuisenakin olen harrastanut patikointia, lenkkeilyä, kuntosalia ja treenannut kilpatanssiakin joitakin vuosia aika tosissani.
Viitisen vuotta sitten minulle kävi lähes samalla tavalla kuin Valenciassa viikko sitten, mutta tuon vanhan episodin olin jo lähes unohtanut ja oli hyvin luottavainen, ettei sellainen enää toistuisi. Ja niin lääkäritkin arvelivat. No, nyt kuitenkin toistui.
Kävelin ja katselin ihania kesävaatteita kaikessa rauhassa ja sitten yhtäkkiä heräsin vaateliikkeen kivilattialta. Ympärilläni oli paljon kauhistuneen näköisiä ihmisiä, jotka tuijottivat minua. Näky oli alhaalta lattialta katsottuna jotenkin koominen. Ihan kuin elokuvissa, ihmisten kasvot muodostivat ylleni kehän ja monet ymmyrkäiset silmät ihmettelivät, mitä minulle oikein tapahtui. Kuolinko kenties?
Onneksi vaateliikkeen henkilökunta hätisteli innokkaimpia pois ja nuori mies, puku päällä ja kuuloke korvassa, löyhytteli kasvojani pienellä paperinpalalla. Kun hän huomasi, etten puhu espanjaa, hän kysyi, mitä oikeastaan tapahtui ja miten voin. Itse olin kuin puulla päähän lyötynä ja sain sanotuksi, että en tiedä tapahtuneesta enempää kuin hänkään ja että eniten olen lähinnä kiusaantunut kaikesta siitä huomiosta jota sain.
Vähitellen sitten könysin istumaan jostain kiikutetulle tuolille ja sain käteeni mukillisen haaleata vettä. Yhä vielä töllistelijöitä riitti ja minulla oli päälimmäisenä ajatuksena vain, että tahdon pois kaupasta niin pian kuin mahdollista. Ihmettelin lopulta itsekin kuinka helpolla he päästivät minut jatkamaan matkaani, mutta siinä hetkessä olin tyytyväinen. Luultavasti he luulivat, että olin vain kuumissani tai ollut pitkään syömättä ja juomatta ja siksi pyörryin. Turistit nyt ovat vähän erikoisia.
Jälkikäteen ajateltuna minun olisi tietenkin pitänyt hypätä taksiin (tai ambulanssiin) ja kiirehtiä suoraan sairaalan päivystykseen ja sydänfilmiin tai telemetriaan, mutta olin niin hämmennyksissäni etten sitä itse tajunnut. En oikein tiedä mitä reittiä kuljin ja taisin olla välillä vähän eksyksissäkin, mutta lopulta pääsin hotellille. Sieltä yritin ensin soittaa K:lle, mutta kun en saanut häntä kiinni, soitin ihan muina miehinä (tai -naisina) lääkäripojalleni Suomeen. Juttelin ihan muuta, mutta sitten lopuksi sanoin, että kävi muuten yks hassu juttu..
Poikani komensi minua heti siltä istumalta lähtemään sairaalaan, mutta niin pöhkö olin, etten suostunut. Lopulta saimme sovittua, että minun on lähdettävä ulos hotellihuoneesta ja vaikka hotellin aulaan, tai ainakin jonnekin ihmisten ilmoille, kunnes saan K:n kiinni ja hän palaa hotellille. Nyt oli kuulemma kyse vakavasta asiasta, eikä yksin saanut olla. Odotettavissa voisi kuulemma olla uusi rytmihäiriö, josta en ehkä toipuisi ilman elvytystä.
Myös K on koulutukseltaan lääkäri ja hänen valvonnassaan lensin seuraavana päivänä turvallisesti takaisin tänne Amsterdamiin ja menin sitten ensitilassa omalääkärini vastaanotolle. Hän muistutti minua, ettei ole ollenkaan itsestään selvää, että tuollaisesta rytmihäiriöstä herää enää omin voimin ja passitti minut sairaalan kardiologiselle osastolle, josta käsin aloiteltiin taas tarkemmat tutkimukset. Kaksi päivää kuljin kantaen holteria, joka rekisteröi sydämeni sykettä yötäpäivää ja lisää tutkimuksia on tulossa vielä myöhemmin. Vasta tänään maanantaina olen ollut ensimmäisen päivän ilman jatkuvaa valvontaa, vaikka K soittikin minulle vielä muutaman tunnin välein tarkistussoiton. Huh huh.
Oloni on nyt ihan ok, vaikka tämä yletön kuumuus ei tietenkään ole ollut kovin kivaa. Tunnen kuitenkin palautuneeni fyysisesti ihan mukavasti. Muutenhan tuollainen kokemus kyllä taas pysäytti ihan kunnolla. Nyt jännitän vain, voinko lähteä mukaan seuraavaan reissuun. Liput on jo hankittu.
Niin ja Valencian reissusta laitan myöhemmin iloisempia juttuja.
Pirtsakkaa viikkoa Teille!
 |
| Oon voimissain |
Tot ziens!
Leena
