Urhokin odottaa ja muuta päivitystä

Heipparallaa kaikki ihanat! Tässä vähän päivitystä Kanavaltakin: 

Vuosi vaihtui ja nyt on jo rohkeasti sukellettu suoraan uudelle vuosikymmenelle. En ole täällä blogin puolella juurikaan kerennyt joulusta tai vuodenvaihteesta kuulumisia kirjoittelemaan, mutta kerron nyt kuitenkin sen verran, että aika mukavasti joulunaika meni. Vaikka ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan emme sitten lopulta edenneetkään. Joulusta tuli hieman sirpaleisempi ja hötäkämpi kuin se olisi parhaimmillaan voinut olla, mutta menihän tuo noinkin ja ehdimme melkein kaikki lähimmät tavata. Eräs itselleni läheisimmistä ihmisistä tosin vietti oman joulunsa maailmalla, mutta se oli jo ennalta tiedossa. Kaikki siis hyvin.

Lux-Helsinkiä tammikuussa 2020

Lähipiirimme kasvoi nyt tammikuun alkupuolella yhdellä suloisella pikkumiehellä ja täällä pappamummulassa olemme olleet tästä onnellisesta perhetapahtumasta Hyvin ylpeitä ja Hyvin iloisia. Tosin välillä tuntuu siltä, että vasta nyt myös meillä on meneillään todelliset ruuhkavuodet. Meitä selvästi tarvitaan sekä edeltävän että seuraavan sukupolven jutuissa. 

Eilen illalla viimeksi paistoimme ison kasan vohveleita, leikimme ruokailutilan tuoleilla junaa, rakensimme päiväpeitoista mahtavan majan, kokosimme dubloista torneja, lauloimme lastenlauluja, luimme satukirjaa, potkimme palloa, leikimme piilosta... Ja kun ihastuttava leikkikaverimme sitten lähti omaan kotiinsa, skypetimme Pirkanmaalle ja juttelimme hyvän tovin maailmanmenosta omien vanhempieni kanssa. Edellisenä päivänä olimme jo käyneet appivanhempien luona tarjoamassa seuraa ja tukevaa käsikynkkää ulkokävelylle. 

Oikeasti se, että saamme tuntea itsemme tarpeelliseksi on hieno juttu ja tuo paljon merkityksellisyyttä elämään, mutta rehellisesti sanottuna kivaa kiirettä välillä pitää. 

Nyt tammikuun lähestyessä jo puolta väliä ihmettelemme tätä  lämmintä kosteata ja tuulista säätilaa. Tällainen itse asiassa muistuttaa hyvin paljon Hollannissa viettämiämme talvia. Paitsi että pimeys täällä pohjoisessa on tietysti musertavampaa. No, onneksi myös aurinko on välillä näyttäytynyt ja keskimääräisiä lämpöennätyksiäkin on kuulemma hätyytelty. Minulle itselleni tällainen lämpö toki kelpaa ihan mukavasti, kun siihen olen viime vuosina tottunut. Tykkään siitä ettei tarvitse kuluttaa energiaa palelemiseen. Sitä paitsi jostain kuulin ennusteen jonka mukaan kunnon pakkasiakin on vielä luvassa ainakin helmi-maaliskuussa, joten nautitaan nyt miellyttävästä lämmöstä ja näistä lempeistä lenkki-ilmoista. Ihanaa, kun voi välillä hipsutella menemään tavallisilla lenkkareilla.

Nämä sympaattiset postilaatikot nököttävät murtajien edustalla.

Kunnon talvi kuuluu kuitenkin selvästi suomalaisten normaaliin elämään ja vaikuttaa siltä, että melkein kaikki jo odottavat oikean talven alkamista. Yhden lenkkipolkuni varrelle osuvat Katajanokan rannassa lilluvat jäänmurtajat, ja myös ne näyttävät kärsimättömästi odottavan pääsyä tositoimiin ja ryskyttelemään paksuja jäälauttoja merelle. 

Vähän aikaa täytyy ilmeisesti Urhon ja Sisunkin vielä odotella. Tosin eräänä sinisenharmaana aamuna kuulin ohi kipitellessäni jostain syvältä murtajien sisuksista kuuluvaa moottorin matalankumeaa murinaa. Siellä varmaan jo valmistaudutaan ja lämmitellään koneistoja. Kukapa tietää, ehkä piankin pääsevät todistamaan Pohjolan reippaan rapsakkaa talvea. Hrrrr.

Miellyttäviä tammikuun päiviä myös teille! Voikaahan paksusti ja pitäkää kivaa säästä huolimatta -tai juuri sen vuoksi.

Terkuin,
Leena

Vihreän saaren Cliffs of Moher

Dublinin jälkeen halusimme nähdä vähän vihreämpää palaa saaresta. Siksipä suuntasimme kohti länttä ja reissasimme saaren poikki itärannikolta länsirannikolle. Lähdimme aamupimeässä ja ohitimme mm. Tipperaryn, josta en yhäkään osaa sanoa juuri mitään Long way to Tipperary -laulua enempää, sillä niin pimeää sillä kohdin vielä oli. Vähitellen alkoi kuitenkin hämärän seassa pilkottaa kaunista kumpuilevaa ja vihreää maisemaa. Juuri sellaista kuin mielikuvien Irlannissa kuuluukin olla. Katraittain ihanan pyöreitä, villavia lampaita ja pörröturkkisia, melko pienikokoisia lehmiä. Ja sonneja (?)

Harvassa olevat puut olivat tietenkin ilman lehtiään, mutta rungot ja osa oksantyvistä olivat tummanvihreän muratin tai jonkun muun ikivihreän köynnöskasvin peitossa. Kuin vihreään villapaitaan pukeutuneina. Näimme myös useita kasvillisuuden valtaamia rauniokirkkoja, harmaita kivilinnoja ja yksinäisiä ikivanhoja vartiotorneja. Ja kiviaitoja. Lukemattoman määrän kiviaitoja! Ajoittain maisema oli kuin suoraan laadukkaan valokuvateoksen aukeamasivuilta. 

Reissun huippukohta lienee saapuminen The Cliffs of Moherille.
Kuin taikaiskusta myös aurinko ilmestyi näkyviin ja aamupäivän sumu ja pilvet haihtuivat vähitellen lähes kokonaan. Näkymät merelle olivat uskomattoman jylhät ja kauniit.

 Olimme kuulleet, että miljoona turistia vierailee näillä jyrkänteillä joka vuosi ja että yleensä paikassa on kova tungos, etenkin viikonloppuisin. Nyt saimme kuitenkin katsella kallioita melko rauhassa, vaikka muitakin paikalla toki oli. Kummastelin etenkin niitä turisteja, jotka varoitustauluista huolimatta pyrkivät keikkumaan aivan jyrkänteen liukkaimmille reunoille ja kuvailemnaan toisiaan tosi vaarallisen näköisissä paikoissa. Kummallista, että aina noita urheilijoita löytyy paikasta kuin paikasta. 

Minulla itselläni ei ole korkeanpaikankammoa ja saatan kurkistella melko jyrkästäkin pudotuksesta alas, jos paikka on arvioitu turvalliseksi. Minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään hinkua roikkua paikoissa, joissa on varoitus/kielto-merkki. Ehkä nuoruuden uhma on jo haipunut meikäläisestä kokonaan. Tylsääkö? Ei, sanon minä, vaan pelkästään järkevää.

Sää oli niin hyvä, että näimme juuri ja juuri myös lähistöllä sijaitsevat Aran-saaret, mikä ei tuolla kuulemma ole mitenkään itsestään selvää. Minua Aran-saaret kiinnostivat erityisesti siksi, koska sieltä ovat peräisin perinteisten irlantilaisten kalastajaneuleiden mallit. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin halunnut pistäytyä noilla saarilla. Olimme jo Dublinista hankkineet kauan haaveilemani lämpöiset villapaidat, joihin oli kudottu juuri noita perinteisiä palmikko- korinpohja- mehiläiskenno- ym. kuvioita. Jokaisella kuviolla on oma symbolinen merkityksensä: esim. mehiläiskenno kuvaa työtä, palmikko (tai cable) onnea, zag zig rakkautta jne. Villapaitamme on kudottu ihanan pehmoisesta sataprosenttisesta mohair-villasta ja neulos on mukavan harvaa, niin ettei paita tunnu paksulta tai turhan tiiviiltä ja kuumalta.  

Jyrkänteille oli rakennettu myös hyvin maisemaan maastoutuva vierailukeskus, jossa oli kahvio, myymälä ja interaktiivinen näyttely. Siellä saattoi tutustua esimerkiksi noiden suojeltujen jyrkänteiden maalajikerrostumiin, alueen mielenkiintoiseen kasvillisuuteen ja lukuisiin siellä tavattaviin lintulajeihin. Koska kallioiden seinämissä on mainioita pesäpaikkoja merilinnuille, tuolla voi bongata kuulemma lunneja, myrskylintuja, riskilöitä ja ruokkeja. Pakko tunnustaa, että minä tunnistin lähinnä kesyjä korppeja. Ja lunninkin olisin varmasti tunnistanut jos vain olisin sellaisen nähnyt. Keskityin kai kuitenkin etupäässä maisemien ihailuun.

Lounaalla kävimme jyrkänteiltä noin kymmenen minuutin matkan päässä sijaitsevassa liikuttavan pienessä ja somassa kyläsessä. Paikassa oli ehkä yksi ravintola (joka oli kiinni), yksi pubi ja kaksi kahvilaa. Valitsimme toisen kahviloista (sen joka oli auki) ja popsimme hyvällä ruokahalulla reilut siivut kasvis-quichea ja couscous-salaattia. Ja saavilliset kuumaa kahvia. Maistui.

Paluumatkalla pysähdyimme Burrenin kansallispuistossa. Burren Bayn alue oli kuumaiseman näköistä, lähes aavemaista kivikkoa. Sen sanotaan olevan sekä botanistien että geologien pyhiinvaelluspaikka. Osa kasveista on peräisin arktisilta alueilta, osa Alpeilta ja Välimereltä. Muuttolinnut ovat kuljettaneet Burreniin kasvien siemeniä noista eri maapallon kolkista. Tuonne pitäisi kyllä päästä patikoimaan ja ihmettelemään kaikessa rauhassa!

Meitä kiinnosti nähdä Dublinin lisäksi myös jokin toinen, vähän pienempi kaupunki. Kivoja vaihtoehtoja olisi varmasti riittänyt, mutta me kurkistimme eloisaan Galwayhin. Joku voi muistaa kaupungin Suomen telkkarissakin pyörineestä rikossarjasta Jack Taylor. Tuo sarja ei ole mitenkään meidän lempparimme, mutta olihan se ihan kiinnostavaa nähdä filmikaupunkia livenä.

Satuimme paikalle eläväisen markkinapäivän alkuiltaan ja meno näytti.. no, sanotaanko.. eläväiseltä. Aurinko paistoi ja liikkeellä oli paljon lapsiperheitä mummoineen ja koirineen. Terassit alkoivat täyttyä Guinnesin siemailijoista. Ehkä pintti tai pari oli monilla jo siinä vaiheessa pohjalla. 

Näimme Irlannista vain pienen pienen siivun. Toivoisin kovasti, että pääsisimme uudelleen vielä joskus vaikkapa patikoimaan tuonne länsirannikon maisemiin. Ja ehkäpä myös eteläosiin. Saaran blogi on herättänyt kiinostuksen myös Corkin maisemiin. Kuka tietää, ehkä saan myös K:n vakuuttuneeksi asiasta...

Nyt lähetän terveiset jo täältä Friederike-myrskyn riepottelemasta Amsterdamista. Rekkoja kaatui myrskytuulen voimasta tänään  teille ja siksi monet tiet olivat poikki, raideliikenne oli pahasti seis ja lentoliikenne aivan sekaisin. Isoja puita kaatui meidänkin kodin lähellä ja telkkarista näin kuinka tuuli viskoi jalankulkijoita ja pyöräilijöitä kumoon. Me olemme ihan kunnossa, mutta kattoterassin järjestys meni taas aivan uusiksi ja pienoiskasvihuoneeni katto lensi kokonaan irti. Isot puiset kukkalaatikot ovat kumossa ja saviruukut säpäleinä. Huh! Nyt illaksi jo rauhoittuu.

Iloiset synttärionnittelut Äidille tätäkin kautta 18.1.!!!

Pysykäähän Te Kaikki myrskyiltä turvassa!

Tot ziens,
Leena 

Lumikaaos Amsterdamissa

Maanantaina oli täällä Alankomaissa ihan punainen varoitus (värikoodeilla se kaikkein voimakkain) lumisateesta ja jäästä johtuen. Suomessa samasta määrästä lunta ei tietysti oltaisi oltu moksiskaan -paitsi jos se olisi ollut talven ensimmäinen myräkkä! Onhan se totta, että Suomessakin se ensimmäinen lumi aiheuttaa aina kaaoksen, vaikka myöhemmin joku kymmen senttiä tuprutusta ei tunnu missään.

Suomalaiset (vähän minäkin) naureskelivat täällä pienen lumisateen aiheuttamaa hötäkkää ja täkäläisten suurta hämminkiä talvikelin yllättäessä. Satamäärin lentoja oli joko peruutettu tai ainakin tuntitolkulla myöhässä, ihmisiä kehotettiin pysyttelemään kotosalla, jos ei ollut ihan pakko lähteä liikenteeseen, töitä tehtiin kotoa etänä,  kouluja suljettiin, junat ja bussit eivät kulkeneet.... Maa oli tosiaan hetken sekaisin. 

Tarkemmin ajatellen se on kuitenkin ymmärrettävää, koska olosuhteet Alankomaissa ovat normaalisti hyvin erilaiset. Talvirenkaita autoissa ei juuri tarvita, eikä kunnollista aurauskalustoa ole olemassakaan. Mitäs sellaisilla vesisateessa tekisi?! Koko systeemi on rakennettu ihan toisenlaisiin oloihin. Olisi kai aika mahdotonta ajatella, että Suomen kaltainen varustelutaso odottaisi jossakin varastossa koko vuoden ja olisi sitten nopeasti käyttöön otettavissa niitä yhtä tai kahta mahdollista hässäkkäpäivää varten.

Lapset, lapsenmieliset ja me suomalaiset osasimme kuitenkin ottaa taas tuosta tuprutuksesta ilon irti. Lumiukkoja nousi kuin sieniä sateella ja isoisät raahasivat lapsilauman iloksi puisia kelkkoja varastoistaan. Vaikka lumi oli märkää, se oli kuitenkin niin ihanaa!

Minä ehdin kameran kanssa kuvailemaan vasta hämärän laskeutuessa. Lumisade oli hiljalleen muuttumassa rännäksi ja vedeksi, sulaminen oli jo alkanut ja kaunein pehmeys kadonnut. Maisema oli kuitenkin virkistävän erilainen. Kanavillakin.

Tot ziens,
Leena

P.S. Luin, että Suomeenkin on luvattu lumipyryä. Toivottavasti teidän lumenne siellä säilyy valkoisena, ihanana ja pehmoisena vähän pidempään.

Maisemani marraskuussa

Mieleen on iskostunut, että marraskuu on jotenkin musta ja ankea, tai vähintäänkin harmaa. Ainakin sään puolesta. Ainakin Suomessa. Päivä on lyhyt ja pysyvää lunta tuskin löytyy vielä monestakaan paikasta. Suurin vaikutus on kai kuitenkin sillä, millaisia ajatuksemme ovat. Jos mieli on musta, kaikki muukin takuulla näyttää ankealta. Jos taas sisällämme hehkuu ilo ja valo, kaikki muukin näyttää paremmalta. Vaikka sitten sataisi vettä tai räntää taivaan täydeltä. Ehkä meikeläinenkin voisi taas vähän yrittää psyykata itseään tuonne ilon puolelle. 

Täällä Amsterdamissa olen joka syksy kyllä ollut ihan oikeasti iloissani siitä, että myös aurinkoisia päiviä riittää marraskuussa ja siten talvi tuntuu paljon lyhyemmältä kuin Suomessa. Rehellisyyden nimissä harmaatakin täällä riittää välillä ihan kunnolla, mutta sitten taas saamme hetken ihanaa valohoitoa. Kirkasvalolamppu on kyllä tainnut levätä varastolaatikossaan nämä Hollannin talvet. Ainakin muistaakseni..

Marraskuun parilla ensimmäisellä viikolla on tänä vuonna ollut melko vaihtelevia säitä. Keräsin tähän maanantain postaukseen muutamia valokuvia, joita olen ehtinyt marraskuun aikana napsia sieltä täältä.

Ensimmäiset valokuvat ovat kuun alkupuolelta, kun kävin hakemassa tuulen suhinaa ja meren tuoksua Pohjanmeren rannalla. Saman retken aikana tihutti hieman vettä ja sitten taas paistoi aurinko niin kirkkaasti, että tarvittiin aurinkolaseja. Ihana marraskuu!

Seuraavat kuvat ovat Edamista ja polderilta Edamin ja Volendamin väliltä. Aurinkoa riitti. Ihana marraskuu!

Ja viimeiset kuvat ovat viime lauantailta, kun poikkesimme Arnhemiin, joka on Amsterdamista kaakkoon, itse asiassa jo aika lähellä Saksan rajaa. Vietimme siellä päivää vähän suttuisessa säässä, mutta onneksi Park Sonsbeekin hehkuva ruska toi väreillään lämpöä harmaaseen maisemaan. Ihana marraskuu!

Näiden kuvien myötä toivotan Teille Kaikille hyvää mieltä ja valoa syksyn hämärään. Minä jo kaivoin esille muutamia kynttilöitä, sillä pimeä tulee illalla aurinkoisenkin päivän jälkeen.

Onko teillä siellä vielä lehtiä puissa, vai onko tuuli jo ehtinyt lennättää kaiken haravoitavaksi?

Tot ziens,
Leena

Italian sijasta Suomeen

Alunperin oli tarkoitus viettää pitkä viikonloppu Italiassa Venetsian lähellä Proseccon maisemissa, vaan sitten suunnitelmat äkisti muuttuivat. K lähti yksinään Italiaan työasioissaan, minä jätin Italian lipun käyttämättä ja varasin toisen lentolipun Helsinki-Vantaalle. 

Aamulla kotipysäkillä lentokenttäbussia odotellessa sain kummastelevia katseita vieressäni seisoskelevalta nuorelta naiselta, jolla pikkuruisen teepparin päällä oli vain avonainen ja yhtä pikkuruinen farkkutakki. Lämpimässä aamussa hikoilin ja vähän nolottikin paksussa talvitakissani. Teki mieli selitellä minne olen menossa, mutta lopulta annoin olla. Mitäpä sillä väliä.  

Kun lento viime torstaina iltapäivällä laskeutui Suomen kamaralle, lunta oli satanut jo ihan kunnolla ja myräkkä jatkui koko bussimatkan Tampereelle asti. 

Näky Keimolassa bussin vaihtoa odotellessa oli aika loskaisen lohduton mutta vähitellen, pohjoisemmaksi edetessä, maisema alkoi lumikinosten kasvaessa muuttua häkellyttävän kauniiksi. Samassa bussissa matkustaneet kreikkalaiset kuvasivat näkymiä kännykkäkameroillaan ja hihkuivat aivan haltioissaan. Olihan se kieltämättä aika eksoottinen näky myös Amsterdamin lämpimähköstä syksystä Suomeen lennähtäneelle. 

Vaikka maisema oli todella kaunis, en vain saanut kaivetuksi kunnollista kameraani esille. Pari hätäistä ja suttuista kuvaa nappasin kännykälläni, mutta siinä se. Matkani varsinainen syy oli Suomesta tullut suru-uutinen ja perjantaina vietettävä siunaustilaisuus. Ajatukset taisivat olla muualla kuin maisemassa tai lumipyryssä.

Lauantain vesisateessa hyppäsin sitten taas uuteen bussiin ja matkasin vielä pariksi päiväksi Turkuun. En odottanut muuta kuin leppoisia hetkiä nuorten kanssa, mutta pääsin sen lisäksi lauantaina maistelemaan Torgetin (kirjoitusvirhe johtuu hollantilaisesta näppiksestäni) savusiika-kukkakaalipizzaa ja  drinkille Tiirikkalaan höpöttelemään ja kuuntelemaan live-musiikkia. Oli niin hyvä olla. 

Ja hei, sitten sunnuntai-aamupäivällä osallistuin vielä ankkajahtiin.  Turun kaupunginkirjastoon oli nimittäin piilotettu Luther-kumiankkoja. Luitte aivan oikein! Todellakin: Luther-kumiankkoja!! Aika erikoiselta kuulosti minustakin. Mutta nyt on siis ollut meneillään maailmanlaajuinen reformaation 500v - juhlavuosi. Reformaatio on vaikuttanut Suomessakin Agricolasta lähtien kieleen, kirkolliseen elämään, koulutusjärjestelmään, yhteiskunnan turvaverkkoihin, kansainvälisiin suhteisiin, tapoihin, taiteisiin, kalenteriin ja moneen muuhun asiaan, siis virallista tiedotetta lainatakseni. Osa vaikutuksista jää varmasti arkipäiväisyydessään huomaamatta, mutta mekin päätimme nyt tämän verran asiaa juhlistaa. Tasan klo 12, kun kirjaston ovet avautuivat, rynnistys oli aikamoinen. Ankkoja ei onneksi meille isoille tarttunut mukaan, mutta muutaman onnellisen pikkukaverin näin ankka kainalossaan. En ollutkaan aiemmin käynyt kirjastorakennuksessa sisällä ja kiertelin siellä katselemassa sekä uutta, että vanhaa puolta. 

Eli siis varsin nuorekasta menoa tällä kertaa Turussa. Haikeana lähdin maanantai-aamuna kotimatkalle. Kyllä nuorten seura on ihan parasta!

P.S. Italiassa oli kuulemma ollut ihana sää ja hotellina hulppea linna, josta sain katsella kauniita valokuvia. Eikä kyllä näkynyt yhtään lumi- tai räntäsadetta. Mutta ei myöskään läheisten seuraa tai kumiankkoja!


Voima-ajatus Teille kaikille Amsterdamin marraskuusta,
Tot ziens!
Leena