Torronsuo ja muita viikonlopun kuulumisia

Nyt maanantaina puhaltavatkin jo vähän virkistävämmät tuulet ja ainakin minulle se sopii. Vaikka kesän lämpimät ja helteiset päivät ovatkin niin odotettuja ja tervetulleita, tällainen pieni levähdystauko on kyllä enemmän kuin sopiva. Viime viikolla myös illat olivat helteisiä ja parina iltana pakkasinkin illallisen piknik-koriin ja söimme raikkaat salaatit ja kesämarjat meren rannassa. Enkä kyllä tiedä parempaa ravintolaa kuin ihan oma kattaus kauniilla paikalla ulkona. 

 Viikonloppu vilahti taas ohi nopeasti, niin kuin aina kesäkuussa. Perjantai-iltana saimme maailman suloisimman vauvan vanhempineen vierailulle ja tuoreet vanhemmat taivastelivat sitä, kuinka ihanaa oli pitkästä aikaa syödä kaksin käsin sillä aikaa kun pikkuinen prinsessa nukkui lähes tunnin autuasta untaan K:n käsivarsilla. Autuus kyllä taisi olla molemminpuolista...

Lauantaina oli sitten toisenlaisia huoltohommia, kun olimme kutsuneet appivanhempani kylään ja jutustelujen ja kahvien jälkeen lähdimme vielä Munkkiniemeen Torpanrantaan kävelylle ja tuoksuttelemaan merta ja makeita syreenin tuoksuja. Ukkonenkin jyrähteli lupaavasti, mutta varsinaista raikastavaa ukkosta saimme kuitenkin odotella aina yöhön asti.

Helluntaina, sunnuntai-aamuna, pakkasimme mukaan pienet eväät, aurinkolasit ja vesipullot ja lähdimme toteuttamaan erästä kesätoivettani. Ajelimme kohti Kanta-Hämettä ja Kotonasi-blogin Annukan vinkkaamaa luontokohdetta. Olin jo jonkin aikaa halunnut nähdä Tammelassa sijaitsevan, pinta-alaltaan 30 neliökilometrin laajuisen Torronsuon kansallispuiston.

Torronsuon kansallispuisto on perustettu 1990, mutta jo sitä ennen lähes luonnontilainen suo oli määritelty suojelualueeksi. Paksuimmillaan turvetta tuossa Suomen syvimmässä suossa on ainakin 12 metriä ja suuri osa alueesta on niin märkää ja upottavaa, että nykyinen vaellusreitti on rakennettu pitkospuita käyttäen. Ainakaan minä en uskaltaisi poiketa tuolta pitkospuureitiltä paljoakaan, koska noin syvään suohon ei olisi kiva mulahtaa. Hui.

Reitit alkavat merkityltä pysäköintialueelta. Päätimme valita pisimmän, kymmenen kilometrin reitin. Toki jos haluaa ihailla pelkkiä suonäkymiä, voisi ihan hyvin patikoida vain reilun kolmen kilometrin matkan ja palata sitten samaa pitkospuureittiä takaisin. Minä olisin voinut tyytyä pelkkään tuollaiseen muutaman kilometrin suovalokuvausretkeenkin, mutta K:lla oli selvästi meno päällä ja se oli kyllä mukavaa.

Ihan aluksi halusimme kuitenkin kiivetä aivan parkkipaikan lähellä olevaan 17 metriä korkeaan tähystystorniin. Sieltä näkyi mainiosti pitkospuureitin alkupää ja toki muutakin ympäröivää aluetta, mutta pakko sanoa, että paljon vaikuttavampaa suomaasto on ihan maan tasalta katsellen, kuunnellen ja haistellen.

Suopursut, tupasvillat, karpalonkukat ja rahkasammalet ovat niin kauniita! Ja pitkospuiden harmaantunut ja haalistunut sileäntasainen pinta tuntui kivalta kävelyalustalta. Hauskaa oli myös kuunnella kuinka käki kukkui jossakin suonlaidan metsikössä. 

Meitä onnisti myös siltä osin, että vaikka oli kesäisen lämmintä, tuuli oli sen verran ravakkaa, että se piti hyönteiset loitolla tuolla suolla kävellessä. Minulla on vähän ahdistava kokemus myös  toisenlaisesta tuurista, kun kiukkuiset paarmat joskus ihan liimaantuivat hikiseen ihoon juuri suolla kävellessä. Kamalaa.

Alkumatkan saimme tosiaankin kävellä pitkospuita pitkin. Kyltit varoittivat, että osa pitkospuista oli huonossa kunnossa, mutta korjaus oli meneillään. Pahimmin lahonneet puuosat oli jo vaihdettu monin paikoin uutuuttaan tuoksuviin puulankkuihin ja kävely oli helppoa.

Eväät söimme matkan varrelle rakennetulla levennyskohdalla, jossa oli myös mukava penkki. Kyllä maistuivat voileivät, tomaatit ja pähkinät ihan mahdottoman hyviltä. Vähän harmittelimme, että olimme päättäneet jättää termoskahvit pakkaamatta mukaan. No, mikään ei kai voi olla ihan täydellistä. Onneksi oli sentään rasiallinen pensasmustikoita.

Vähitellen saavuimme metsän laitaan ja polku puikahti varjoisalle ja juurten raidoittamalle perinteiselle metsäpolulle. Varjoisa vihreys tuntui vaihteeksi miellyttävältä ja vähän ajan kuluttua polku kuljetti meidät Härksaaren kvartsilouhokselle. Tuo vanha louhos ei muuten täsmällisesti katsottuna edes ole varsinaisen kansallispuiston alueen sisäpuolella. Aluksi louhos vaikutti lähes huomaamattomalta kivikkomontulta, ja ainakin minä olisin saattanut hilppaista ihan vahingossa paikan ohi, jos näkyvillä ei olisi ollut isoa opastetaulua. Tuolta on ymmärtääkseni aikoinaan louhittu mm. valkeata maitokvartsia ja vaaleanpunaista ruusukvartsia lasinvalmistukseen Somerolle.

Metsäpolku jatkui miellyttävästi varjoisassa ja laskeutui sitten vehreälle kostealla alueelle, jossa tapahtui juuri se, mitä olin kauhulla odottanut ja uumoillut. Lämpimän sääjakson jälkeiset sateet olivat herättäneet valtaisat hyttysarmeijat vihdoin eloon ja  pahimpia paikkoja olivat suojaisat, tuulettomat ja vähän hämärät kosteikot. Ja olin ollut oikeassa! Yhtäkkiä minä, varsinainen hyttysmagneetti, sain kimppuuni uskomattoman innokkaan parven nälkäisiä, veriannostaan jo selvästi odottaneita inisijöitä. Hieman hiestä lämmin iho ei ollut paras mahdollinen suoja noita herhiläisiä vastaan. 

Olen tosi allerginen hyttysten pistoille ja saan yleensä ihan kamalat paukamat, jotka kestävät iholla viikkotolkulla. Onneksi mukana oli pitkähihainen paita, housuissa pitkät lahkeet ja päässä lakki, muuten olisin ollut mennyttä. Niskaani olisin vielä kaivannut huivia, mutta onneksi mukana oli ohut varapaita, jonka sitaisin kaulani ympärille. Ja selvisin. Samaan aikaan K saattoi olla ihan rauhassa. Tietysti. Koska KAIKKI, koko Tammelan itikat, olivat minun kimpussani. Harvoin olen niin suosittu.

Onneksi polku tupsautti meidät metsästä hiekkatielle, jossa tuulenvire hätyytti sitkeät otukset tiehensä ja minäkin pääsin taas nauttimaan rauhasta ja ilmavammasta vaatetuksesta. Hiekkatietä marssimme sitten helpottuneina jonkin matkaa, kunnes huomasimme talsivamme perinteisen suomalaisen pikkukylän raitilla. Olimme saapuneet Torron kylään. Torro on määritelty yhdeksi valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä Suomessa. Tuo kylä on asutettu myöhäiskeskiajalta, 1500-luvun lopulta lähtien, ja yhä osa kylänraittia reunustavista taloista on 1800-1900-lukujen vaihteessa rakennettuja. Tosi kiva ja viehättävä Kanta-Hämäläinen kylä!

Torron kylää oli mukavaa katsella, mutta sieltä eteenpäin reittiä jatkaessamme olikin sitten edessä reissun tylsin osuus. Jouduimme tallustamaan kilometrin verran vilkkaasti liikennöidyn maantien laitaa. Autot ajoivat aika reipasta vauhtia, eikä piennarta ollut kuin nimeksi. Välillä vaivaiset kymmenisen senttiä! Aika stressaava pätkä alkupuolen auvoiseen rauhaan verrattuna. 

Onneksi viimeiselle  pätkälle saimme taas sukeltaa rauhaan suon syliin ja ihanille pitkospuille. Niitä pitkin köpsöttelimme viimeisen kilometrin Torronsuon parkkikselle ja autokin löytyi, nyt tosin auringon paahteesta. Maastoon lähtiessämme olimme huolellisesti jättäneet menopelimme miellyttävän vihreään varjoon. Nyt oli hiukkasen l-ä-m-m-i-t-e-t-t-y auto odottamassa.

Kaikkineen Torronsuo oli käymisen arvoinen paikka ja mainio vaihtoehto, jos haluaa oikeaan kansallispuistoon täällä eteläisemmässä Suomesa. Toki lapista löytyy sitten soita ja erämaata vähän pidemmille vaellusretkille, mutta tuolla pääsi kyllä aivan loistavasti ihan oikeaan tunnelmaan ja sitten taas helposti illaksi kotiin omaan sänkyyn nukkumaan. Helsingistä matkaan meni reilut 1,5 tuntia yhteen suuntaan. Kohtuullinen  matka-aika mielestäni. Varsinkin kun Suomen maaseutua ei ole piiiitkiin aikoihin tullut sillä kulmalla katseltua.

Siis kiitos Annukka kivasta retkivinkistä!!

Leppoisia kesäkuun päiviä kaikille,

ajatuksin,

Leena