Luumupuumme aiheutti keväällä ylimääräisiä harmaita hiuksia ja harminpuistatuksia, koska puuhun iski äklöttävä kirvaparvi. Vai onko se parvi vai -lauma vai mikä? Joka tapauksessa minua kismitti ja suoraan sanottuna selkäpiitäni ihan kutitti nuo vaaleanvihreät öttiäiset, jotka ryömivät suojattoman pikkupuun lehdistössä kuin mikäkin maihinnousua tekevä armeija. Yritimme silloin suihkutella ja puhdistaa puun lehtiä pelkällä voimakkaalla vesisuihkulla ja käsin puhdistamalla, mutta eihän ne korviaan lotkauttaneet. Ei auttanut muu kuin siirtyä astetta järeämpään keinoon ja ruiskuttaa puu useaan kertaan mäntysuopa-liuoksella. Hetkeksi se näytti tepsivän, mutta kokonaan emme kirvoista päässeet ja lopulta jouduimme nostamaan kädet pystyyn. Emme nimittäin halunneet oikeita myrkkyjä käyttää ja yhteisestä sopimuksesta sitten suljimme vain silmämme ja toivoimme parasta.
Kuin ihmeen kaupalla puu näytti selviävän tuosta hyökkäyksestä ja sitä seuranneista pelastusyrityksistämme ja vähitellen raakileet alkoivat muistuttaa lähinnä vihreitä oliiveja. Meillä ei ollut aavistustakaan, minkä värisiä luumuja tulisimme saamaan. Vai saisimmeko niitä ollenkaan? Huomasimme nimittäin, että seuraava valloitusyritys oli jo käynnissä. Nyt oli vuorossa ilmeisesti luumukääriäisen toukka. Toukat nakersivat tiensä luumun sisälle ja niiden menoaukosta alkoi tursuta inhottavaa kumimaista läpinäkyvää töhnää ja se se vasta olikin kurjaa. Luumun sisään kiven läheisyyteen ilmestyi superoksettava vaalea mato ja ruskeata murumaista ainesta. YÖK! Noille kiusanhengille ei kotikonstein voinut mitään. Niitä oli kuulemma ollut tänä vuonna monilla muillakin ja luin jostain että pari lämmintä kesää peräkkäin saattoi edesauttaa tilannetta. Onneksi kaikki luumut eivät saaneet matoasukasta. Nopeasti yritimme saada kaikki huonot luumut pois puusta.
Mutta ei siinä todellakaan ollut vielä kaikki! Löysin puun lehvästön seasta vielä muumiotautisia luumujakin. Onneksi tiesin jo olla tarkkana ja keräsin visusti pois kaikki muumion näköiset luumut, enkä uskaltanut laittaa niitä edes kompostiin. Olisi ehkä voinut, mutta en sitä uskaltanut kokeilla.
Kaikesta tästä harmista ja hiusten raastamisesta huolimatta, vai kenties juuri siksi, luumupuustamme on toki ollut paljon iloakin. Kun luumut alkoivat saada väriä poskiinsa, huomasimme niiden muuttuvan kauniin kellanpunaisiksi. Ja vaikka kääriäisen toukan vioittamat luumut oli pakko poistaa puusta (tai osa niistä alkoi myös oma-aloitteisesti putoilla ennen aikojaan), loppupeleissä olemme saaneet myös monen monta kiloa kauniita ja mehukkaita luumuja.
Viimeisimmän kilpailijan saimme pihapiirissä vilistelevästä pulleasta ja kiiltäväturkkisesta oravasta. Tuo mokoma käy nyt napsimassa komeimmat kypsymässä olevat luumut, nakertaa niistä muutaman suullisen ja joko pudottaa luumun maahan tai jättää luumuun vain ikävät hampaanjäljet. Söisipä edes koko luumun (herkkuja toki riittäisi oravallekin), mutta ei. Raivostuttavaa on se, että hyviä luumuja menee aika paljon ihan hukkaan tuolla oravan menetelmällä. Eikä kurrelainen edes välitä, vaikka yritän sitä valistaa hyvistä ruokailutavoista. Eilenkin se istui pihamännyn alimmalla oksalla luumu hyppysissään, ja kun sitten yritin sitä kohteliaasti neuvoa, se katsahti vain tylsistyneenä olkansa yli minua, haukkasi vielä pari kertaa ja pudotti sitten loppu luumun maahan. Ei ollut sen äitiliini varmaankaan neuvonut, että minkä ottaa, se myöskin pitää syödä loppuun ennen kuin ottaa uuden. Oli ihan pakko nauraa, vaikka samalla vähän harmitti. No, onneksi luumuja tosiaan riittää.
Olen etsiskellyt kivoja luumureseptejä ja mm. kiehauttanut sokeriliemen johon lisäsin kanelitangon, pari tähtianista ja sitruunaa. Kaadoin liemen rasioihin viipaloitujen luumujen päälle ja työnsin pakastimeen. Lisäksi olen keittänyt tilkassa vettä viipaloituja luumuja, sokeria ja vanilijatangon ja sitten lisännyt joukkoon vielä kunnon lorauksen joko limoncelloa tai punssia. Maistu muuten mainiolta kuumana kastikkeena vanilijajäätelön kanssa. Olen myös ottanut talteen muutamia ihanan näköisiä luumupiirakan ohjeita ja ajatellut kokeilla voissa paistettujen luumuviipaleiden lisäämistä joihinkin ruokiin. Aika paljon näyttää olevan mahdollisuuksia tavanomaisen tuoreiden luumujen nauttimisen lisäksi.
Onko sinulla omia luumuherkkuja?
Jaa että onko tapahtunut sitten muuta kuin noita luumujuttuja? No juu, syyskuu on muutenkin lähtenyt aika vauhdikkaasti käyntiin. Venetsialaisia vietimme tänä vuonna kotiterassilla ja asensimme vähän lisää lähinnä tunnelmavaloja syksyn varalle. Ehdimme onneksi pikaisesti käydä myös mökillä tekemässä muutamia pakollisia hommia ennen pakkasten tuloa ja tuon yhden päivän aikana huhkimme niin, että aherrus tuntui kropassa vielä muutaman päivän jälkikäteenkin. Jossakin iltapäivän ja illan välissä poimimme anopille mökkimetsästä myös vähän puolukoita, mutta kovin pieniä olivat ja osin raakojakin. Ja juuri ennen hämärän laskeutumista rapsuttelimme mökin ympäriltä ylimääräisiä sammaleita ja haravoimme männyn neulasia neljä täyttä kottikärryllistä ennen kuin märät puun lehdet taas putoilevat maahan. Toivon, että tämä syksyinen siivous vähän keventää sitten tulevia mökin keväthommia. Nyt olemmekin siellä tehneet luvattoman vähän noita ihan tavallisia ylläpitotehtäviä, kun on ollut paljon hauskaa hommailua täällä kotipiirissä.
Täällä pihassa hortensiat kukkivat vielä kauniisti ja etenkin syyshortensia on saanut vaaleanpunaisen värityksen. Pallohortensian kukat sen sijaa ovat jo vihertyneet.
Myös syysleimut ovat jo jonkin aikaa kukkineet, mutta ne tarvitsisivat ehkä vähän kohennusta tulevina vuosina. Paljon on opettelemista vielä, mutta oikeastaan yllättävän hyvin on luumupuun kommervenkkeja lukuun ottamatta selvitty. Kukkasipuleita on jo alakerran jääkaapin vihanneslokerossa odottelemassa istuttamista ja muutakin suunnittelua ensi kauden varalle olen jo alustavasti miettinyt. Nyt kuitenkin nautitaan ensin pikku hiljaa hiipivistä syksyn väreistä ja siitä, että vielä tarkenee istuskella terassilla ja patiolla, ainakin viltin kanssa.
Kivaa syyskuuta ja monia kauniita päiviä! Lämpöäkin vielä<3
Terkuin, Leena
