Olen viime aikoina pohtinut suorapuheisuutta, rehellisyyttä, vilpittömyyttä, kursailemattomuutta, aitoutta ja toisaalta hienotunteisuutta, tahdikkuutta, kohteliaisuutta ja ehkä jonkinlaista hyvää tilannetajua.
Mitä kaikkea on hyvä sanoa ja mitä taas voisi jättää sanomatta?
Kovin pitkää kokemusta ei minulla täällä asumisesta ole, mutta joitakin kiinnostavia piirteitä olen hollantilaisessa elämänmenossa havainnut.
Täällä Hollannissa ihmiset ovat tunnetusti hyvin suorapuheisia. He eivät todellakaan kerää rohkeutta tai pure kieleensä ennen kuin laukaisevat suoraan mitä kulloinkin oikeasti ajattelevat. Eihän se välttämättä ole pelkästään huono juttu, mutta välillä tulen miettineeksi, missä menee hyvän käytöksen raja. Onko kyseessä aina edes yleisesti maan tapa, vai haluaako joku tosiasiallisesti vain loukata?
Itse hollantilaiset tuntuvat olevan kovin ylpeitä tuosta kansallisesta ominaispiirteestään ja kuuluvat pitävän omaa käytöstään aitona, teeskentelmättömänä ja suoraselkäisenä. Amerikkalais-tyylistä kohteliaisuutta sen sijaan pidetään täällä ärsyttävän tekopyhänä ja epärehellisenä.
Toki Suomessakin tapaa töksäyttelijöitä, mutta jonkinlainen yleinen sivistynyt mielipide taitaa suosia melko diskreettiä linjaa. Anonyymit huutelut ovat tietysti eri juttu.
Rehellistä (?) mielipidettä esimerkiksi uudesta kampauksesta tai mekosta voin omassa suomalaisessa lähipiirissäni odottaa tietysti aivan lähimmiltä ystäviltä tai perheenjäseniltä. Muut ovat hiljaa tai kysyttäessä sanovat yleensä jotakin ympäripyöreän kohteliasta. Harva vieraampi ryhtyy kuitenkaan ääneen negatiivisesti kommentoimaan, ehkä korkeintaan selkäni takana. Ja hyvä niin. Tärkeintä on, että itse tykkään uudesta takistani!
Hollannissa saattaa kuulla esimerkiksi työkavereiden jakelevan toisilleen noin vain vähemmän mairittelevia kommentteja vaikkapa minihameeseen sopimattomista sääristä tai rumasta uudesta puserosta. Ja ihan kysymättä. Tuntuu kuin jokaisella olisi oikeus sanoa mielipiteensä kaikille ja vähän kaikesta. Välillä sivusta seuranneena ajattelen, että kamalasta kommentista on sen kohteen pakko ainakin salaa loukkaantua, mutta ulospäin mielen pahoittamista ei näytetä. Asia sivuutetaan nopeasti ja ainakaan ulkopuolinen ei voi mistään päätellä, että asia olisi jäänyt ketään vaivaamaan. Täällä sanotaankin, että rehellisestä mielipiteestä pitää saajan olla kiitollinen. Se on kuin lahja.
No, tottumattomalle siinä on oppimista. Onneksi muualta tulleita kohdellaan varmasti hieman lempeämmin. Ehkä se meneekin niin, että saadessaan kunnon murska-arvostelun niskaansa, tietää kuuluvansa porukkaan eikä ole enää ulkopuolinen. Että sitä odotellessa... En tiedä haluanko edes..
Olen miettinyt mistä hollantilaisten paksunahkaisuus johtuu. Onko kyseessä ehkä erittäin hyvä itsetunto tai karaistuminen? Jotkut väittävät, että on ihanaa, kun ei tarvitse aina vain arvailla mitä muut ajattelevat. Ymmärrän myös tuon näkökannan, koska olen itse melko herkkä tarkkailemaan ja kuuntelemaan myös rivien välissä sanottua ja se on joskus aika väsyttävää.
Suorasanaisuus ei koske tietenkään pelkästään toisten ulkomuodon arvostelua, vaan myös toiminnasta annetaan nopeasti etenkin kielteistä palautetta. Muistan kuinka kerran ihan alkuaikoina ylitin jalankulkijana suojatietä vihreiden valojen palaessa. Risteyksessä polkupyörää ajava isoäiti kurvasi eteeni hurjaa vauhtia ja törmäys oli todella lähellä. Isoäiti pysähtyi ja huusi kiukkuisesti solvaten minua vaaratilanteen järjestämisestä. En tosin silloin ymmärtänyt täkäläisiä kirosanoja, mutta niistä ilmiselvästi oli kyse. Pyytelin punaisena anteeksi, vaikka syy ei suinkaan ollut yksiselitteisesti minun.
Hupaisinta oli, että tilanteen nähnyt muutama hurjistunut jalankulkija asettui puolelleni ja solvasi vastavuoroisesti tuota kaahaillutta isoäitiä, jonka pyörän tarakalla istunut parivuotias pikkuneiti alkoi hurjan huutamisen seurauksena itkeä pelästyksestä. Liikenne seisahtui hetkeksi ja olisin voinut vajota maanrakoon kaikesta siitä huomion määrästä. Vähitellen, yhä anteeksipyyntöjä sopertaen, lähdin jatkamaan matkaani kun nuo raivokkaat naiset jäivät vielä solvaamaan toisiaan. Huomasin, että muuallakin kuin Italiassa osataan järjestää virkistävää draamaa tarvittaessa.
Suoran myönteisen palautteen antamista täällä taidetaan pitää vähemmän tärkeänä. Joku väittikin, että kalvinistisilla juurilla on vaikutuksensa ja myös positiivisen palautteen vastaanottaminen, etenkin julkisesti, on täällä usein vaikeata ja noloa.
On oikeastaan aika kummallista, jos kielteisen palutteen antaminen - ja jopa vastaanottaminenkin- on joillekin helpompaa kuin myönteisen palautteen antaminen ja saaminen. Amerikkalaisessa kulttuurissa se taitaa olla juuri päinvastoin. Eikös siellä ohjeisteta esimerkiksi johtajaa antamaan palautetta niin, että sanotaan alaisen toiminnasta ensin vähintään kolme hyvää asiaa ennenkuin varovasti mainitaan yksi huono asia. Hmm.Tämän olen vain jostakin lukenut, omakohtaista kokemusta ei ole.
Kuinka suorasanaisia te muut suomalaiset olette? Minulla ainakin on paljon oppimista, jos pitää pyrkiä tähän hollantilaiseen malliin.
Kiinnostavia nämä kulttuuri-erot vaikka yleistäminen onkin vähän vaarallista. Olen myös huomannut, että hollantilaiset monissa asioissa muistuttavat hämmästyttävän paljon meitä suomalaisia. Jopa enemmän kuin muut pohjoismaalaiset! Mutta sitten onneksi löytyy myös noita kiinnostavia erityispiirteitä, joista voi oppia uutta ja samalla näkee suomalaisuuttakin vähän uudesta kulmasta.
Tutkimusmatka jatkuu!
Suorasanaisuus ei koske tietenkään pelkästään toisten ulkomuodon arvostelua, vaan myös toiminnasta annetaan nopeasti etenkin kielteistä palautetta. Muistan kuinka kerran ihan alkuaikoina ylitin jalankulkijana suojatietä vihreiden valojen palaessa. Risteyksessä polkupyörää ajava isoäiti kurvasi eteeni hurjaa vauhtia ja törmäys oli todella lähellä. Isoäiti pysähtyi ja huusi kiukkuisesti solvaten minua vaaratilanteen järjestämisestä. En tosin silloin ymmärtänyt täkäläisiä kirosanoja, mutta niistä ilmiselvästi oli kyse. Pyytelin punaisena anteeksi, vaikka syy ei suinkaan ollut yksiselitteisesti minun.
Hupaisinta oli, että tilanteen nähnyt muutama hurjistunut jalankulkija asettui puolelleni ja solvasi vastavuoroisesti tuota kaahaillutta isoäitiä, jonka pyörän tarakalla istunut parivuotias pikkuneiti alkoi hurjan huutamisen seurauksena itkeä pelästyksestä. Liikenne seisahtui hetkeksi ja olisin voinut vajota maanrakoon kaikesta siitä huomion määrästä. Vähitellen, yhä anteeksipyyntöjä sopertaen, lähdin jatkamaan matkaani kun nuo raivokkaat naiset jäivät vielä solvaamaan toisiaan. Huomasin, että muuallakin kuin Italiassa osataan järjestää virkistävää draamaa tarvittaessa.
Suoran myönteisen palautteen antamista täällä taidetaan pitää vähemmän tärkeänä. Joku väittikin, että kalvinistisilla juurilla on vaikutuksensa ja myös positiivisen palautteen vastaanottaminen, etenkin julkisesti, on täällä usein vaikeata ja noloa.
On oikeastaan aika kummallista, jos kielteisen palutteen antaminen - ja jopa vastaanottaminenkin- on joillekin helpompaa kuin myönteisen palautteen antaminen ja saaminen. Amerikkalaisessa kulttuurissa se taitaa olla juuri päinvastoin. Eikös siellä ohjeisteta esimerkiksi johtajaa antamaan palautetta niin, että sanotaan alaisen toiminnasta ensin vähintään kolme hyvää asiaa ennenkuin varovasti mainitaan yksi huono asia. Hmm.Tämän olen vain jostakin lukenut, omakohtaista kokemusta ei ole.
Kuinka suorasanaisia te muut suomalaiset olette? Minulla ainakin on paljon oppimista, jos pitää pyrkiä tähän hollantilaiseen malliin.
Kiinnostavia nämä kulttuuri-erot vaikka yleistäminen onkin vähän vaarallista. Olen myös huomannut, että hollantilaiset monissa asioissa muistuttavat hämmästyttävän paljon meitä suomalaisia. Jopa enemmän kuin muut pohjoismaalaiset! Mutta sitten onneksi löytyy myös noita kiinnostavia erityispiirteitä, joista voi oppia uutta ja samalla näkee suomalaisuuttakin vähän uudesta kulmasta.
Tutkimusmatka jatkuu!
Viime viikonloppuna tein muuten lyhyen tutkimusmatkan Suomen talveen ja ehdin vielä nauttia maanantain aurinkoisesta pakkassäästäkin.
Ja se kamala uusi passikuva tuli kiikutettua poliisiasemalle uutta passia varten.
Iloisia talvipäiviä teille kaikille!
Tot ziens,
Leena
