Ihastukseni vain syveni

Pääsiäisen vietimme tutulla Vlielandin saarella ja ihastukseni tuohon pikkuiseen saareen vain syveni. Edellisessä postauksessa noin puolentoista vuoden takaa  klik  kerroin, että menetin silloin saarelle sydämeni ja nyt tuntuikin kuin olisin kotiin palannut. Toki keväinen ilma oli rapsakampi kuin edellisen reissun syyskuinen auringonpaiste, mutta tunnelma tuolla saarella on kyllä kuin minulle tehty.

Täällä Amsterdamin iloisessa vilinässä viihdyn (ihan keskustaa lukuun ottamatta) mainiosti, mutta välillä tulee kieltämättä tunne, että kaipaan myös rauhaa, hiljaisuutta ja virikkeiden vähyyttä. Tai sanotaanko, että erilaisia virikkeitä ja sellaista vähemmän ihmisen muokkaamaa ympäristöä.

Meitä tervehti Posthuysin tuttu kissa, joka istui sisällä kuivattelemassa lämpöpatterin vierellä. Illalla, kun söimme ravintolan puolella, se köllähti jalkoihini nukkumaan.

Majoituimme samaan Posthuys-hotelliin kuin edelliselläkin kerralla. Nyt olimme osanneet myös ennalta pyytää huoneen talon yläkerrasta ja saimmekin kivan huoneen lisäksi kauniit dyyni-maisemat. Alakerran ravintolan ruoka oli tälläkin kerralla oikein herkullista ja aamupala runsas ja kauniisti katettu. Ainakin minulle ihan juuri toiveiden mukainen paikka!

Vlieland on sopiva kohde reippaaseen lomailuun, ei niinkään pelkkään löhölomaan. Tai voihan sitä tuonnekin loppumattomille hiekkarannoille lähteä pelkästään nauttimaan rannalla köllöttelystä, mutta varsinaista rantaelämää lähtisin viettämään vähän vilkkaammille paikoille. Nimittäin palvelut, kuten ravintolat, kioskit, kaupat ja wc:t puuttuvat kokonaan noilta useiden kilometrien mittaisilta dyyneiltä tai löytyvät vain hotellien yhteydestä tai saaren itäkärjessä sijaitsevasta Oost-Vlieland-kylästä. 

Saari sopiikin paremmin patikointiin, pyöräilyyn, lintujen tarkkailuun ja sen sellaiseen. Tai jos haluaa ehdotonta omaa rauhaa vaikkapa syventyäkseen kirjaan jossakin tuulettomassa dyynin nurkassa omia eväitä nauttien. Myös koira-ihmisille saari on ihan unelma. Paitsi tietysti lintujen pesimisaikaan. Nyt ei koiria tosiaankaan näkynyt juoksentelemassa edes muuten tyhjillä rannoilla. 

Me kävelimme dyyneillä, Waddenzeen linturannoilla ja Pohjanmeren hiekkarannoilla jopa pari - kolme tuntia putkeen näkemättä muita ihmisiä. Vain me, meri, linnut, hiekka ja kosteikot. 
Ja ne äänet! Aallot, tuuli, merimetsojen soidinkurnutus, hanhet, sorsalinnut, lokit, haikarat ja monenlaiset pikkulinnut. 

Kiikaroidessamme vähän pelottavan näköisiä merimetsoja, huomasin että ne muistuttivat hauskasti mustakaapuisia vähän arveluttavia tyyppejä kyhjöttäessään siellä omalla alueellaan ja erillään muista linnuista. Ne todellakin erottuivat touhukkaasti kaakottavista hanhiseurueista. Kyllä voikin olla linnuilla ja linnuilla eroa! Lintuja oli todella paljon, ja harmitti kun mukana ei ollut suomenkielistä lintuopasta. Jotenkin en jaksa innostua englannin- tai hollanninkielisistä lintujen nimistä ja sitä paitsi huomasin, että ne eivät vieraalla kielellä jää oikein mieleen.

Merimetsoja omalla niemellään

Kävelimme parissa päivässä yli kolmekymmentä kilometriä ja nautimme ulkoilmasta, auringosta, pilvisestä säästä ja viimeisenä aamuna myös sateen ripsuttelusta ja sadeviittojemme kahinasta. Sisätiloissa olimme oikeastaan vain syömässä ja nukkumassa. Tuulisena päivänä ilma oli välillä jopa viileä ja kevyttoppis ulkoilutakin alla tuntui mukavalta rantatuulessa tarpoessa. Myös pipo ja villahanskat olivat silloin tarpeen. Ja sitten taas tuulettomassa paikassa auringon lämmittäessä tarkeni vähemmässäkin vaatetuksessa. Pohjanmeri oli kuitenkin vielä selvästi kylmä. Reissussa tuli keuhkot tuuletettua pitkästä aikaa kunnolla ja muutenkin jäi hyvä mieli.

Tässä yritin esittää merimetsoa.

Kun palasimme Amsterdamiin, ilma täällä tuntui todella lämpöiseltä ja keskiviikon ukkoskuurot jopa melkein kesäisiltä. Ensimmäiset magnoliapuut olivat puhjenneet kukkaan ja ensi viikoksi on kuulemma lupailtu todella lämpimiä päiviä.

Mukavia huhtikuun päiviä, paljon iloa ja valoa kaikille!

Tot ziens,
Leena