Kotona ollaan!

Kotona tosiaankin ollaan. Maisemani vaihtuivat Amsterdamin kanavista Krunikan rantoihin ja merenlahtiin. Ihan helppo ei paluumuutto Helsinkiin ollut, mutta täällä sitä nyt lopulta ihmetellään ja yritetään taas sovittaa itseämme entisiin uomiin. Mutta ennenkuin solahdan takaisin tuttuihin rutiineihin, yritän hetken katsella ympärilleni avoimin silmin ja uteliain mielin. Tiedän, että tällaista mahdollisuutta ei luontevasti synny ihan pian uudelleen.

Mutta mutta. Lupasin kertoilla vähän varsinaisesta muutosta ja siitä kuinka kaikki lopulta sujui. Viimeksi jäin vuodattamaan kaappi-asioita, mutta toki paljon muuta oleellisempaakin mietittävää oli.

Kuin ihmeen kaupalla saimme ylimääräiset kalusteet ja tavarat myytyä tai toimitettua kierrätykseen. Erityisesti minua ilahdutti kun sattumalta kävi ilmi, että tuoleja ja terassin pöytää tuli noutamaan nuorimmaisemme entinen, nykyisin Amsterdamissa asusteleva, koulukaveri. Asia selvisi kun tarkkanäköinen nuori nainen äkkäsi eteisaulan seinältä valokuvan, jossa hymyili tutun näköinen tyyppi. Kyllä maailma on pieni! 

Varsinaisen muuttopäivän aamuna muuttofirman riuskat miehet saapuivat kuin tuulispäät ja pistivät hösseliksi. Keittiön ikkunasta kaikki pahvilaatikot ja isot kalusteetkin sitten taas laskettiin hissilavalla alas sellaisella ammattitaidolla, että meitä hitaampia hirvitti. Vaikka samaa tietä oli aikoinaan kaikki raijattu sisäänkin, olin jo unohtanut toimituksen lennokkuuden. Ihan käsittämätötä! Eniten minua hirvitti alhaalla kadulla soljuva polkupyörä- ja jalankulkuliikenne.  Ajoittain oli kyllä pakko sulkea silmät ja poistua takavasemmalle. Vahinkoja ei onneksi tapahtunut. Huh.

Seuraavana päivänä teimme sitten lopullisen muuttosiivouksen ikkunanpesuineen kaikkineen. Vuokraisännän edustaja kävi  tekemässä tällä kertaa sen lopullisen tarkastuksen ja näytti olevan tyytyväinen. Hän otti muutaman uuden valokuvan nyt tyhjästä asunnosta ja kirjasi kaiken taas uudelleen papereihinsa. Edellisellä tarkastuskerralla valokuviin tuli mukaan täyden jääkaappimme sisällys ja tiskikoneen likaiset astiatkin :-/

Nyt elämme pienoisessa jännityksessä, sillä vuokratakuun, eli kahden kuukauden vuokran, palauttamisesta ei ole vielä kuulunut mitään. Onneksi meitä oli etukäteen vähän varoiteltu homman mutkikkuudesta, joten vielä hermo kestää odottelua. Hollannissa vuokralaisen asema kyllä näyttää olevan koko lailla heikompi kuin täällä Suomessa.

Täällä olivat vuokralaiset tehneet olohuoneen seinään 12 jäätävää reikää, kun olivat kiinnittäneet valtavan kotiteatterilaitteiston paraatipaikalle, mutta siihen ei kuulemma meillä ole nokan koputtamista. Ei siis kannata syynätä tai valokuvailla isojakaan reikiä, koska asukkaalla on oikeus asua ja elää. No, pikku juttu, vaikka aluksi moiset holet hieman harmittivat. Meillä ei ollut aikaa nyt heti tehdä remonttia, joten reikien päälle on vain kehiteltävä jotain ripustettavaa. Grrrr. 

Muuttokuormamme matkasi kontissa Travemunden kautta viikon verran tänne Helsinkiin ja tavarat olivat säilyneet hienosti ehjinä. Jopa yksi kasvi reissasi pahvilaatikossa takaisin vanhaan kotiinsa. Vasta kotitalomme pihassa kuormaa purkaessaan muuttomies pudotti vahingossa yhden tietokoneen näytön maahan ja siitä meni kulma aika pahasti kurttuun. Vakuutus korvannee vahingon, joten vähällä päästiin. 

Täytyy kyllä nostaa hattua noille ammattilaisille molemmissa päissä. Osasivat hommansa ja olivat tosi ripeitä. Tavaroiden paikoilleen saaminen sen sijaan ei meiltä ole sujunut aivan yhtä nopeasti, mutta hyvässä vaiheessa jo ollaan siinäkin. Muutamaa uutta hankintaa joudumme vielä odottelemaan, mutta kodilta tämä jo tuntuu. On oikeastaan aika paljon helpompaa sijoitella vaikkapa keittiössä astioita ennalta tutuille hyllyille. Tosin yritin katsella keittiötäkin uusin silmin, ettei jäisi vaihtoehtoiset mahdollisuudet huomaamatta.

Koti oli siis vanha tuttu neljän vuoden takaa ja niin moni muukin asia täällä. Olin tietysti osannut (itseni tuntien) varautua myös marraskuuhun, mutta kaikesta psyykkaamisesta huolimatta se on kuitenkin ollut minulle vaikein asia koko tässä ruljanssissa. Pimeys ja harmaus iskivät vasten kasvoja kuin märkä rätti. Vaikka tiesin, että pimeys on ollut minulle aina hankala juttu, en muistanut että se voi olla näin vaikeaa. 

Amsterdamiin muuttaessa juuri marraskuun valoisuus oli minulle se suurin ilon ja riemun aihe. Muutto ajoittui silloin täsmälleen samaan aikaan. Haukoin vain henkeäni enkä ollut uskoa todeksi sitä valon määrää, joka tulvi keittiön kattoikkunasta sisälle.

No, nyt siis toisinpäin. Toki tiedän, että on typerää ja turhanpäiväistä valittaa valon puutteesta ja harmaudesta, kun asiat oikeasti ovat hyvin ja minua ihan nolottaa koko juttu. Ajattelin nyt kuitenkin olla rehellinen tässäkin asiassa; miksi esittäisin tekopirteästi muuta. Pimeys on ihan kamalaa.

Ja ihan ilman tekopirteyttä voin kai varovasti ajatella, että nyt on sitten heti aluksi koettu se kamalin vuodenaika ja tästä eteenpäin voin alkaa odotella ensin joulun valoja ja sitten kevättalven aurinkoa. Vaikka varsinkin auringon odottelu tuntuu kyllä hir-vit-tä-vän kaukaiselta. No lämmintä onneksi on.

Ehkä joku huomasikin, että olen blogin nimeen lisännyt sanan Krunikka kuvaamaan muuttunutta maisemaani. Amsterdamin kanavat vaihtuivat nyt Kruununhaan rantoihin ja merenlahtiin.  

 Vähän jännittää, kuinka nopeasti taas totun tähän suomalaiseen meininkiin ja lakkaan huomaamasta niitä monia pikantteja kummallisuuksia, joita ulkosuomalaisena aloin vuosien kuluessa panna merkille suomalaisessa elämänmenossa. Yritän kulkea valppaana ja kirjailla mieleen nousevia huomioitani tänne blogiinkin. Tosin vähän arveluttaa, sillä moni kokee ihmettelyn vähän loukkaavana. Tietysti olen itse ollut suurimman osan elämästäni vahvasti mukana suomalaisessa menossa ja siksi myös koen yhä monet kummallisetkin asiat hyvin omiksi ja tutuiksi. Neljässä vuodessa en usko niin kovin paljon muuttuneeni. Luullakseni. No, aika näyttää.

Tämän postauksen kuvat otin keskiviikon keskipäivän kävelyllä Kaisaniemenlahdella ja Töölönlahdella.  

Nyt kaikille teille mielen sisäistä valoa marraskuun muuten niin harmaaseen maisemaan. Ja halit.

Terkuin, 
Leena