Ihana vähän kalpeankeltainen aurinko on pilkahdellut muutamana päivänä ja ilostuttanut minua enemmän kuin voisi uskoa. Olen järjestänyt ohjelmani siten, että olen päässyt noin tunniksi ulos valoisaan aikaan ja kulkenut tarkoituksella reittini niin, että kulkusuunta on mahdollisimman paljon vastavaloon. Verkkokalvoni ovat huutaneet hoosiannaa ja aivot saaneet eliksiirinsä. Mahtavaa.
Kotona raahasin väliaikaisen kirjoitustason olohuoneeseen etelänpuoleisen ikkunan eteen, jotta saisin päivänvaloa myös ikkunan kautta maksimaalisen annoksen. Kaikki siis hyvin. Tosin huomasin, että ikkunat kaipaavat kipeästi tiivistämistä. Tuossa istuessani ja kirjoittaessani sormet nimittäin olivat aivan kohmeessa. Tajusin että ennen kuin tiivistykset on hoidettu, tarvitsisin käsiini sormikkaat, joista on sormenpäät auki. Kutsutaankohan niitä kynsikkäiksi?
Mutta valo on nyt tärkeintä ja sitä onneksi järjestyi. Muutenkin alkupäivien lamaannus alkaa helpottaa. Kiitos kaikille rohkaisusta ja tsempeistä!
Aika raikkaalta on viime päivinä oudokseltaan tuntunut. Eilen kävelylenkilleni puin farkkujen alle ensimmäistä kertaa vuosiin 40 denierin sukkahousut. Ihan totta! Vaikea itsekin uskoa asiaa todeksi, sillä ainakin viimeiset 10 vuotta minulla on ollut todellinen vihasuhde kaikkiin sukkiksiin ja olen vältellyt sellaisten pukemista viimeiseen asti. Toki juhlatilaisuuksissa hameita käyttäessäni olen myöntynyt tai vaihtoehtoisesti käyttänyt stay up-sukkia, mutta housutyttönä olen kyllä muuten pärjäillyt ilman noita kamalia rysäpöksyjä. Vaan kuinka ollakaan; nyt rakastuin paksuihin lämpimiin sukkahousuihini. Olipa mukava suihkia menemään, kun ei tarvinnut palella. Ja hei, mittari oli vain nollassa. Mitähän keksin pukea päälleni oikeilla pakkasilla? Pilkkihaalarin?
Kun järjestelin muuttolaatikoista kirjoja hyllyyn, käteeni sattui Sinikka Nopolan kirja Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla, ja siitä tuli ajatus tämän postauksen otsikkoon. Olkoon nyt kuitenkin paksumpaa neulosta tämä tämänkertainen tervehdys. Kevääseen on sentään vielä aikaa.
Minun lisäkseni monet muutkin taitavat olla vähän kohmeessa. Sukkiksilla tai ilman. Siltä ainakin vaikuttaa, kun pitkästä aikaa kuljeskelee tuolla kaduilla. Luulin jo, ettei täällä meno oikeastaan poikkea keskisemmästä Euroopasta enää kovinkaan paljon, mutta huomasin, että etenkin ihmisten varautuneisuus on yhä vähän näkyvämpää täällä. Ohikulkijaa ei juuri kukaan oikein uskalla katsoa kohti, vaan omat kengän kärjet tai kadun reunuskivet näyttävät olevan kiinnostavampia. Ja ihan kamalaa, jos joku sattuu lisäksi hymyilemään vastaantulijalle.
Minua on pidetty varmaan vähän pelottavana, kun olen välillä vahingossa sattunut katsomaan kadulla jotakuta vastaantulijaa silmiin. No, ehkä vähän liioittelen, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Onneksi olen sentään ymmärtänyt tervehtiä vain oman taloyhtiömme asukkaita rapussa ja hississä. Amsterdamin asuntoalueilla ihmisillä on tapana tervehtiä kotinurkilla vastaantulijoita, vaikka heitä kaikkia ei tunnistaisikaan. Se tuntui ihan kivalta kun siihen tottui ja siitä tuli jopa sellainen turvallinen ja kotoisa olo. Kyseessä on sellainen Hyvissä aikeissa tässä ollaan-tervehdys.
Hollannissa myös tervehdittiin kuuluvalla äänellä muita paikallaolijoita, kun astuttiin sisään vaikkapa apteekkiin, kivijalkakauppaan, leipomonmyymälään, lääkärin odotushuoneeseen jne. Täällä Helsingissä niin tehdessään saa osakseen vähintään kummastuneita katseita. Ehkä sellaista pidetään jopa jonkinlaisena huomionhakuisuutena. Hyvässä lykyssä joku kiusaantuneena murahtaa vastauksen tervehdykseen. Tai sitten ei.
Ja tiedän. Minustakin sellainen saattoi ennen olla vähän kiusaannuttavaa, noloa tai ainakin aika maalaista. Kuten myös se, jos joku ryhtyi muuten vain juttusille bussipysäkillä, jonottaessaan, kahvilassa, junassa tai muualla, missä ihmisiä ympäröi jonkinlainen ihana yksityisyyden kupla. Tosi rasittavaa! Ihan totta. Niin minustakin aiemmin oli. Ja nyt huomaan itse olevani sellainen outo höpöttäjä. Olen taas neljä vuotta vanhempi kuin täältä lähtiessäni ja reilusti viisikymppisiltä täti-ihmisiltä voi tietysti (Suomessakin) odottaa jo yhtä sun toista, mutta kuitenkin. Oikeasti! Toivottavasti saan anteeksi ja hämmentävä käytökseni laitetaan iän piikkiin. Itse en olisi kuitenkaan neljä vuotta sitten uskonut, että näin nopeasti, jos koskaan, meikäläisestä introvertti-ihmisestä tulee tuollainen lörppö.
Luulin, että kovin paljon nuo neljä vuotta ulkosuomalaisena eivät minua ole muuttaneet, mutta tuon verran siis ainakin. Ja voi tietysti olla, että riittävästi kummastuneita mulkaisuja saatuani vähitellen alan taas maastoutua muiden joukkoon, painan katseeni kiltisti katuun ja alan toimia normien mukaisesti. Ehkä silloin tällöin uskallan kuitenkin hymyillä. Jopa vieraille vastaantulijoille ja ihan ilman taka-ajatuksia.
Eilan illalla kävimme muuten katsomassa Kaupunginteatterin Pullo Cavaa ja aurinkoa-esityksen. Siellä hymyä riitti ja naurettiin ääneenkin. Jes! Hyvää tekevää kaamoksenkarkotusta.
Kuvissa Suvilahden kaasukello sekä näkymiä Kruununhaasta ja Tervasaaresta
Kivaa loppuviikkoa ja viikonloppua sinne.
Terkuin,
Leena
