Ihana vähän kalpeankeltainen aurinko on pilkahdellut muutamana päivänä ja ilostuttanut minua enemmän kuin voisi uskoa. Olen järjestänyt ohjelmani siten, että olen päässyt noin tunniksi ulos valoisaan aikaan ja kulkenut tarkoituksella reittini niin, että kulkusuunta on mahdollisimman paljon vastavaloon. Verkkokalvoni ovat huutaneet hoosiannaa ja aivot saaneet eliksiirinsä. Mahtavaa.
Kotona raahasin väliaikaisen kirjoitustason olohuoneeseen etelänpuoleisen ikkunan eteen, jotta saisin päivänvaloa myös ikkunan kautta maksimaalisen annoksen. Kaikki siis hyvin. Tosin huomasin, että ikkunat kaipaavat kipeästi tiivistämistä. Tuossa istuessani ja kirjoittaessani sormet nimittäin olivat aivan kohmeessa. Tajusin että ennen kuin tiivistykset on hoidettu, tarvitsisin käsiini sormikkaat, joista on sormenpäät auki. Kutsutaankohan niitä kynsikkäiksi?
Mutta valo on nyt tärkeintä ja sitä onneksi järjestyi. Muutenkin alkupäivien lamaannus alkaa helpottaa. Kiitos kaikille rohkaisusta ja tsempeistä!
Aika raikkaalta on viime päivinä oudokseltaan tuntunut. Eilen kävelylenkilleni puin farkkujen alle ensimmäistä kertaa vuosiin 40 denierin sukkahousut. Ihan totta! Vaikea itsekin uskoa asiaa todeksi, sillä ainakin viimeiset 10 vuotta minulla on ollut todellinen vihasuhde kaikkiin sukkiksiin ja olen vältellyt sellaisten pukemista viimeiseen asti. Toki juhlatilaisuuksissa hameita käyttäessäni olen myöntynyt tai vaihtoehtoisesti käyttänyt stay up-sukkia, mutta housutyttönä olen kyllä muuten pärjäillyt ilman noita kamalia rysäpöksyjä. Vaan kuinka ollakaan; nyt rakastuin paksuihin lämpimiin sukkahousuihini. Olipa mukava suihkia menemään, kun ei tarvinnut palella. Ja hei, mittari oli vain nollassa. Mitähän keksin pukea päälleni oikeilla pakkasilla? Pilkkihaalarin?
Kun järjestelin muuttolaatikoista kirjoja hyllyyn, käteeni sattui Sinikka Nopolan kirja Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla, ja siitä tuli ajatus tämän postauksen otsikkoon. Olkoon nyt kuitenkin paksumpaa neulosta tämä tämänkertainen tervehdys. Kevääseen on sentään vielä aikaa.
Minun lisäkseni monet muutkin taitavat olla vähän kohmeessa. Sukkiksilla tai ilman. Siltä ainakin vaikuttaa, kun pitkästä aikaa kuljeskelee tuolla kaduilla. Luulin jo, ettei täällä meno oikeastaan poikkea keskisemmästä Euroopasta enää kovinkaan paljon, mutta huomasin, että etenkin ihmisten varautuneisuus on yhä vähän näkyvämpää täällä. Ohikulkijaa ei juuri kukaan oikein uskalla katsoa kohti, vaan omat kengän kärjet tai kadun reunuskivet näyttävät olevan kiinnostavampia. Ja ihan kamalaa, jos joku sattuu lisäksi hymyilemään vastaantulijalle.
Minua on pidetty varmaan vähän pelottavana, kun olen välillä vahingossa sattunut katsomaan kadulla jotakuta vastaantulijaa silmiin. No, ehkä vähän liioittelen, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Onneksi olen sentään ymmärtänyt tervehtiä vain oman taloyhtiömme asukkaita rapussa ja hississä. Amsterdamin asuntoalueilla ihmisillä on tapana tervehtiä kotinurkilla vastaantulijoita, vaikka heitä kaikkia ei tunnistaisikaan. Se tuntui ihan kivalta kun siihen tottui ja siitä tuli jopa sellainen turvallinen ja kotoisa olo. Kyseessä on sellainen Hyvissä aikeissa tässä ollaan-tervehdys.
Hollannissa myös tervehdittiin kuuluvalla äänellä muita paikallaolijoita, kun astuttiin sisään vaikkapa apteekkiin, kivijalkakauppaan, leipomonmyymälään, lääkärin odotushuoneeseen jne. Täällä Helsingissä niin tehdessään saa osakseen vähintään kummastuneita katseita. Ehkä sellaista pidetään jopa jonkinlaisena huomionhakuisuutena. Hyvässä lykyssä joku kiusaantuneena murahtaa vastauksen tervehdykseen. Tai sitten ei.
Ja tiedän. Minustakin sellainen saattoi ennen olla vähän kiusaannuttavaa, noloa tai ainakin aika maalaista. Kuten myös se, jos joku ryhtyi muuten vain juttusille bussipysäkillä, jonottaessaan, kahvilassa, junassa tai muualla, missä ihmisiä ympäröi jonkinlainen ihana yksityisyyden kupla. Tosi rasittavaa! Ihan totta. Niin minustakin aiemmin oli. Ja nyt huomaan itse olevani sellainen outo höpöttäjä. Olen taas neljä vuotta vanhempi kuin täältä lähtiessäni ja reilusti viisikymppisiltä täti-ihmisiltä voi tietysti (Suomessakin) odottaa jo yhtä sun toista, mutta kuitenkin. Oikeasti! Toivottavasti saan anteeksi ja hämmentävä käytökseni laitetaan iän piikkiin. Itse en olisi kuitenkaan neljä vuotta sitten uskonut, että näin nopeasti, jos koskaan, meikäläisestä introvertti-ihmisestä tulee tuollainen lörppö.
Luulin, että kovin paljon nuo neljä vuotta ulkosuomalaisena eivät minua ole muuttaneet, mutta tuon verran siis ainakin. Ja voi tietysti olla, että riittävästi kummastuneita mulkaisuja saatuani vähitellen alan taas maastoutua muiden joukkoon, painan katseeni kiltisti katuun ja alan toimia normien mukaisesti. Ehkä silloin tällöin uskallan kuitenkin hymyillä. Jopa vieraille vastaantulijoille ja ihan ilman taka-ajatuksia.
Eilan illalla kävimme muuten katsomassa Kaupunginteatterin Pullo Cavaa ja aurinkoa-esityksen. Siellä hymyä riitti ja naurettiin ääneenkin. Jes! Hyvää tekevää kaamoksenkarkotusta.
Kuvissa Suvilahden kaasukello sekä näkymiä Kruununhaasta ja Tervasaaresta
Kivaa loppuviikkoa ja viikonloppua sinne.
Terkuin,
Leena
Joo, sukkahousut ovat kamalia. Itse pidän niitä vain mekkojen kanssa, farkkujen alle sitten kunnon puuvillatrikoota. Mutta totta se on, kun pukee kunnolla sään mukaan, Suomessakin voi elää ja jopa nauttia ulkoilusta :)
VastaaPoistaIhana lukea noista hollantilaisista, kuinka lähelle he päästävät vieraat ihmiset. Minä niin haluaisin asua sellaisessa maassa, missä ihmiset eivät pelkää koko ajan toisiaan tai kadehdi tai vertaile tai tunne alemmuutta tai ... Mutta jäitä voi rikkoa täälläkin, olen huomannut. Yhä useampi suomalainen jo tervehtii hymyllä ja saattaapa muutaman sanan vaihtaa vaikkapa kalatiskillä ventovieraan kanssa. Etelässä ja lännessä näin tapahtuu helpommin kuin täällä meillä päin idän perukoilla. Tosi pahalta kyllä tuntuu minusta aina vain se, kun useimmat eivät niin tee, eli eivät osaa vastata ystävällisesti kontaktiini. Vaan ei auta, maassa maan tavalla. Ja onhan tässä sisäänpäinkääntyneisyydessämme hyvätkin puolensa: saa olla rauhassa, jos ei jaksa.
Hienoja kuvia olet marraskuisesta Helsingistä saanut.
Mukavaa viikonloppua sinullekin, Leena!
Aika moni taitaa vieroksua sukkahousuja ;-)
PoistaEtenkin Amsterdamissa ihmiset ovat tottuneet asumaan lähekkäin ja siksi henkilökohtaiset reviirit ovat pienempiä kuin täällä Pohjolassa. Minulla on suomalaiseen tapaan aika suuri oman tilan tarve, mutta ystävällinen käytös ja muiden huomioon ottaminen tuntuvat silti minustakin tärkeiltä. Rehellisyyden nimissä on muuten sanottava, että loppupeleissä Hollantikin on melko heterogeeninen alue ja tietynlaista kyräilevyyttä ja nurkkakuntaisuutakin taitaa joillakin alueilla olla vähän enemmän kuin Amsterdamissa. Mutta yli 16 miljoonaa ihmistä sullottuna todella pienelle alueelle, opettaa varmasti elämään aika yhteisöllisesti.
Kauniita päiviä Joensuuhun, Eeva!
Ihana kuulla, että alkulamaannus alkaa helpottaa. <3 Ja kyllähän se auringon näkeminen ilahduttaa kummasti täälläkin. :-)
VastaaPoistaTäältä löytyy toinen sukkahousujen inhoaja! Tai siis mekkojen kanssa minulla ei ole mitään ongelmaa käyttää sukkiksia, mutta housujen alla en pystyisi niitä ikinä käyttämään. Kuljen kovillakin pakkasilla ihan pelkillä housuilla, tai siis toki mulla tietysti paidat, takit ja semmoiset on. ;-) Mekkojen kanssa tykkään käyttää 80 denieriä, mutta nyt olen etsiskellyt 100 denieriä, vaan eipä ole osunut vielä silmään.
Syksyn ensimmäiset kylmät tuntuvat kyllä tosi kylmiltä. On se kumma juttu, että nolla astettakin tuntuu aluksi ihan jäätävän kylmältä, mutta kun talvi etenee, kylmään jotenkin tottuu. Ja ehkä siinä vaiheessa on löytynyt jo ne toppatakit ja talvikengätkin esille. :-)
Jos vastaantulija hymyilee minulle ilman mitään syytä, niin ajattelen ensimmäiseksi, että minulla on vähintään meikit levinneet, tai naamassani on jotain muuta kummallista (siis tavallista kummallisempaa). On kyllä pöljää asennoitua näin, koska hymy piristää aina!
Ihana Tervis! Ja kauniita kuvia muutenkin.
Juu. Hengissä ollaan hyvinkin :-)
PoistaHuomasin, että villakangastakki, jolla lompsin Amsterdamissa koko talven, on täällä nopeasti auttamattoman ohut. Onneksi untsikkani näyttää olevan kunnossa. Neljän vuoden aikana käytin sitä vain kerran ja silloinkin Suomeen tullessa. Talvikengätkään eivät kuluneet yhtään ulkkari-aikana. En varmaankaan ratsasta trendien aallonharjalla, mutta uskon että vanhat talvivaatteet tulevat kyllä käyttöön. Paksujen sukkahousujen lisäksi :-)
Varo vain! Jos vastaasi kävelee älyttömän näköisesti hymyilevä Lyyli Helsingin kaduilla, se saatan olla minä :-DD
Sinäkin siis tykkäät Terviksestä. Kiva.
Ihanaa että aurinkoisiakin päiviä on marraskuussa, ja se näkyy kauniissa kuvissasi.Mieletöntä muuten että luonto edelleenkin on noin vihreä! Minä pidän sukkahousuista, mutta käytän niitä kuitenkin harvoin. Housujen alla ei niitä täällä ainakaan tarvitse, sillä ei ole koskaan niin kylmää, ja sellaisilla kynsikkäillä kuljen täkäläisen talven kylmät päivät. Asuin ihan alussa täällä takaisin tullessa pohjoisessa , ja korkealla vuoristossa, missä oli talvella tosi kylmää, ja piti pyytää serkkuani lähettämään minulle Suomesta villasukkahousut, sillä en löytänyt sellaisia täällä. Nukuin niillä koska makuuhuone oli jääkylmä muutamina öinä, mutta sen jälkeen ei ole ollut tarvetta niin lämpimille sukkahousuille.
VastaaPoistaTäällä etelässä tietenkin tervehditään ja puhutaan ventovieraiden kanssa, ja se tarttuu... Mutta mielestäni Helsingissä on menty parempaan suuntaan siitä kun viime vuosikymmenellä lähdin sieltä pois, tai ehkä se vain tuntuu siltä kun on siellä lyhyitä aikoja. Mukavaa loppuviikkoa Leena:)
Valo antoi kyllä reippaasti lisää voimaa. Olen koko aikuisikäni ollut herkkä valon vähenemiselle. Silloin nuupahdan talviuni-moodiin, jos en pidä varaani.
PoistaMinäkin aloin lämmetä paksuille sukkahousuille, vaikka oikeasti pakkasilla taidan vetää kinttuihin lämpimät legginsit ulkoilemaan lähtiessäni.
Olet oikeassa, kyllä Helsinki on selvästi muuttunut viime aikoina ja rohkeampia ollaan ottamaan kontaktia vieraisiinkin. Hyvä suunta!
Leppoisaa viikkistä Jael :-)
Jännä lukea kokemuksistasi, itse yritän aina suomalaisvieraita opettaa tervehtimään naapureitamme.
VastaaPoistaJup. Kuten Jaelille totesin, onneksi muutosta hyvään suuntaan on selvästi tapahtunut viime aikoina.
PoistaVoi, minulta meni teidän paluuruljanssit kokonaan ohi. Sattui ja tapahtui kaikenlaista ja olen ollut blogimaailmasta vähän sivussa muutaman viikon. Hyvä, että alun kankeuden jälkeen olo tuntuu jo vähän kotoisammalta.
VastaaPoistaHurjan kauniita kuvia olet ottanut Helsingistä! Niitä on ilo katsoa täältä Sudanin vinkkelistä, marraskuinen harmauskin tuntuu jotenkin niin kotoisalta ja kauniilta täältäkäsin, puhumattakaan näistä aurinkoisemmista näkymistä! Suomen valo on kyllä kaunis, silloinkin kun sitä ei oikein olekaan. Siltä tuntuu nyt kun kaksitoista vuotta on kulunut ikuisen auringon maissa.
Hei, juu, nyt kun aloin toipua ensijärkytyksestä, minäkin huomasin, että päivässä on monta hetkeä jolloin valo näyttää kauniilta ja pehmeältä. On vain järjestettävä itsensä ulos silloin. Ainahan se ei tietenkään ole mahdollista.
VastaaPoistaKäynkin kurkkaamassa kuulumisiasi :-)
Ihana postaus! Ja ylistys sukkahousuille! Kun on lämmintä päällä, on paljon mukavampaa.
VastaaPoistaMinulle taas on Helsingissä viime aikoina ollut niin mukavia kokemuksia vieraista ihmisistä hymyineen kaikkineen, että olen ajatellut, että turkulaiset ovat enemmän sisäänpäin lämpiäviä kuin helsinkiläiset :)
Mutta ihana Leena, älä totu näihin ei tervehditä -tapoihin!
Ihania kuvia pääkaupungista Ja Pullo cavaa ja aurinkoa nautittua Helsingissä!
Hyvää joulunodotusta <3
Mahtavaa, että olet kohdannut Helsingissä hymyjä ja avoimen ystävällisiä ihmisiä. Mikäs sen parempaa mainosta pääkaupungillemme. Kuten Jaelille tuolla edellä mainitsinkin, eteenpäin täällä on selvästi menty tuossakin asiassa. Tosi hyvä juttu!
PoistaPullon cavaa kävimme katsomassa, koska luin siitä aikoinaan Sinun postauksesi ja kiinnostuin. Kiitos vinkistä Tuula!. Minäkin muuten tunnistin roolien joukosta tuttuja tyyppejä ;-)