Ihana Isokari mielessäni

Tällä viikolla vietin synttäreitäni. Ja siis ihan vaan ilman sen kummempia kalaaseja. Varsinainen h-hetki osui arkipäiväksi ja onnittelut sain etupäässä puhelimitse ja videoiden välityksellä. Kiitos niistä <3. No toki K keitti aamulla kahvit ja onnitteli ihanasti. 

Mutta siis syy, miksi nyt tein synttäristä postauksen aiheen, liittyy vuoden takaiseen juttuun. Kerroin silloin, että sain pyöreitä täytettyäni läheisiltäni upeat lahjat. Lapsukaiset perheineen lahjoittivat minulle kahden hengen yöpymisen metsäisten ja merellisten kallioiden kupeessa sijaitsevassa Barö-hotellissa ja upean illallisen sen suositussa ravintolassa. Pystyn yhä palauttamaan tuon keväisen viikonlopun tunnelman mieleeni! Tästä retkestä tein silloin postauksen klik

Lupasin myöhemmin kertoa myös toisesta lahjasta, jonka sain puolisoltani K:lta. Hänkin tuntee minut tosi hyvin ja tietää mistä tykkään. Sain lahjaksi retken yöpymisineen Isokarin majakalle! Parasta reissussa oli tietysti se, että sain K:n reissuun mukaan ;).  Majakka-postausta ei kuitenkaan syystä tai toisesta tullut kirjoitettua, mutta nyt viimein on sen aika. Vuoden kuluttua! 

Vaikka aikaa on kulunut, uskon että paikka on tänäkin kesänä yhtä ihana ja entisensä. Erityisen mukavien muistojen vuoksi haluan kirjoitella ja laittaa kuvia majakkaretkestämme myös tänne blogiin. Jospa vaikka joku toinenkin rakastaa merta ja majakoita ja suunnittelee nyt tulevan kesän retkiä. Onneksi otin paljon valokuvia niin että muistoihin on helppo palata.

Pitemmittä puheitta: Turussa, nuorimmaisen kotikaupungissa, vietetyn yön jälkeen ajelimme Uuteenkaupunkiin ja sen vierasvenesatamaan. Sieltä oli klo 10.30 määrä hypätä M/S Kertun kyytiin. Alus kuljettaa vierailijoita Uudenkaupungin satamasta noin 24 kilometriä lounaaseen sijaitsevalle Isokarin saarelle. Saari muuten kuuluu Kustavin kuntaan, vaikka Uusikaupunki saarta näyttää vähän omivan omaksi matkailunähtävyydekseen. 186 hehtaarin kokoiselle saarelle voi tehdä päiväretken tai halutessaan jäädä myös yöksi. Merimatka kestää suuntaansa pari tuntia ja moni retkeilijä halusikin palata vielä saman päivän iltana takaisin mantereelle. Toki paikalle voi matkata myös omalla veneellä ja aikataululla. 

Sää oli mennessä vähän harmaa ja tihkuinenkin, mutta onneksi ei ollut kovaa merenkäyntiä. Alkumatkasta Kertun kippari kertoili muun muassa Uudenkaupungin rannikosta ja reitin varrelle osuvasta pienestä saaresta, jonka merimetsot olivat valloittaneet ihan kokonaan omalle yhdyskunnalleen. 

Saari näytti aika lohduttomalta ja näkymä oli vähän kummitusmainenkin, kun isot mustat linnut kyyhöttivät muutamien paljaiden ja kuolleiden puiden oksistoissa. Retkeläisillä näytti olevan hienoja kalliita kameroita ja piiiiitkiä objektiiveja, joilla näkymää ikuistettiin sellaisella intohimon palolla, että tällaista mummoamatööriä ihan hirvitti. Pelkäsin koko ajan, että olen jonkun ammattilaisen "tähtäinputken" tiellä yrittäessäni itsekin tsuumailla parhaani mukaan pienellä ja vanhalla kamerallani. Homma oli aika koomista kaikessa kiivaudessaan, mutta jonkinlaisen otoksen onnistuin tuossa suhinassa saamaan merimetsojen lisäksi myös saarella oleilevan merikotkan lennosta. Olipahan iso lintu!

Rantauduttuamme Isokarille, matkatavaramme nosteltiin pieneen peräkärryyn ja ne kuljetettiin soratietä pitkin jo edeltä majakalle. Meillä kaksijalkaisilla oli sen sijaan edessä opastettu kävely polkuja pitkin saaren läpi reilun puolen kilometrin päässä olevalle majakalle. Polkua kävellessämme opas kertoili saaren luonnosta ja historiasta, luotsiasemasta ja vanhasta luotsituvasta, vanhoista kalastajien asumuksista ja elinoloista. Nykyään saarella ei ole pysyvää asutusta, mutta joitakin entisten saarelaisten kesäpaikkoja saarella yhä on.

Vanha luotsitupa

Etenkin viehättävä vanha luotsitupa kallion laella sai mielikuvitukseni surraamaan. Saatoin kuvitella aurinkoa kimaltavan meren häikäisevän loisteen ja sitten myös valtaisat suolaiset myrskypuuskat piiskaamassa lautaseiniä ja natisuttavan puisia rakenteita. Onneksi nyt sää oli leppoisan tasainen. 1858 rakennettu tupa palveli merenkulkua aina vuoteen 1965 asti, jolloin saaren uusi luotsitupa valmistui. 

Sama luotsitupa seuraavan päivän auringossa

Näin kesällä tuolla vanhassa luotsituvassa majailee saaressa asuvia lammaspaimenia. Heitä houkutellaan kesäviikoiksi huolehtimaan saarelle tuotujen lampaiden päivittäisistä tarpeista. Tehtävänä on mm. "lampaiden laskeminen, niiden hyvinvoinnin silmälläpito, lampaiden helliminen, rapsuttelu ja kesynä pitäminen, koska lampaat palautetaan syksyisin mantereelle". Palkkaa ei pestistä saa, vaan itseasiassa lammaspaimenviikon hinta on luotsituvan vuokrakustannus eli n. 650 e/vko. Paimenia saa olla kerrallaan 1-4, joten vuokrakustannusta voi kavereiden kanssa jakaa, jos ei sitten halua olla erakkona talossa ja yksinään koko viikkoa. Halukkaita on ilmeisesti riittänyt, koska lopullinen paimen-valinta täytyy hakijoiden joukosta suorittaa arpomalla (netissä voi täyttää hakemuksen). Ehkä tuo voisikin jollekin olla aika kiva kesätyö, ainakin jos viihtyy saariolosuhteissa ja poissa kaupunkien pölyistä ja huiskeesta -ja on siitä ilosta valmis vaikka vähän maksamaan.

Isokari koostui 1600-luvulle saakka kolmesta eri luodosta, jotka maankohoamisen myötä yhdistyivät hiljalleen yhdeksi isoksi saareksi. Näitä luotoja erottavat salmet ovat tänä päivänä saaren rehevimpiä elinympäristöjä, lehtoja. Lehdossa kasvaa mm. puna-ailakkia, oravanmarjaa ja sudenmarjaa. Hauskana erikoisuutena kuulimme, että tavallisesti nelilehtinen sudenmarja kasvattaa Isokarin ravinteikkaassa lehtomaassa usein viidennen tai kuudennenkin lehden!

Kosteammissa paikoissa tuoksui huumaavasti ainakin mesiangervo. Ah sydänkesää!

Saaressa on myös makeavetinen sisäjärvi eli kluuvi. Se on aiemmin ollut osa lahtea, jonka yhteys mereen on vähitellen kasvanut umpeen kokonaan. Vielä 1950-luvulla järveen kulki kylän lahdelta kapea juotti, jota saarelaiset pitivät kulkukelpoisena soutuveneelle, nyt sitä ei enää ole. Maisema kuulemma jatkaa muuttumistaan ja koko sisäjärvi kasvaa vääjäämättä umpeen.

Lähestyessämme majakkaa, tulimme pikku portille, jonka sulkemisen tärkeydestä muistutettiin. Lampaiden vuoksi siis! Vähitellen puiden siimeksessä näkyi matalahko punainen lautarakennus, jossa sijaitsi saaren Mainio-ravintola, joka on kunnostettu vanhaan armeijan kasarmirakennukseen. Ravintolaan oli katettu maistuva keittolounas ja lounaan jälkeen opas johdatti meidät vielä majakka-kierrokselle.

Isokarin majakka on Pohjanlahden korkein. Se on peräisin Venäjän ajalta vuodelta 1833 ja on 49.4 metriä korkea. Majakkaan ei saanut kiivetä omatoimisesti, turvallisuussyistä varmaan, mutta oppaan avattua valtavan kokoisella metalliavaimella alaoven joukkomme lähti kapuamaan ylöspäin rakennettuja (onneksi tukevia) portaita pitkin ylös ja ylös ja ylös...  Huipulla oli mahdollisuus pienen aukon kautta kammeta itsensä ulkotasanteelle. Aukko oli sen verran kapea, että en mahtunut siitä läpi pieni reppu selässä, vaan jouduin jättämään repun sisätiloihin. Kertoneeko tuo sitten aukon koosta, reppuni koosta vai peräti omasta tukevuudestani. Kävin siis ulkotasanteella katsomassa miltä saari ja meri yläilmoista näyttävät. Ihan kaikki eivät tohtineet tätä optiota käyttää, mutta koska itse en pelkää korkeita paikkoja, olihan mahdollisuuteen tartuttava. Ja vaikka sää oli juuri sillä hetkellä pilvinen, kuten kuvista voi päätellä, kyllä kannatti!

Saarella on muutamia erilaisia majoitusvaihtoehtoja. Koska me olimme nyt synttärilahja-matkalla, K oli varannut meille huoneen majakkamestarin talosta (keskimmäisessä kuvassa tuo isoin punainen asuinrakennus). Sen omistaa Metsähallitus, joka vuokraa taloa majoitustoimintaan. Majakkamestarin talo on saaren historian toinen ja vuodelta 1898. Talossa asui aikanaan majakan koko henkilöstö perheineen - majakkamestari toki majakkamiehiä tilavammin. Majakkamestarin talossa on kaksi vuokrattavaa huoneistoa ja kaikille vieraille tarkoitettu monikäyttöinen juhlatila-olohuone. Meille varatussa osassa oli oma suihku ja wc.

Remontissa oli huomioitu talon aikakausi ainakin maali- ja tapettivalinnoissa.

Sisäänkäyntimme

Tarjolla olisi pihapiirissä ollut yöpymiseen sopivia vaihtoehtoja myös piha-aitassa. Nekin näyttivät tosi viihtyisiltä ja sopivilta kesäyöpymiseen, mutta omia saniteettitiloja niissä ei tainnut olla. Toki pihapiirissä oli kiva sauna ja puuseetkin vaikuttivat ihan siisteiltä ja passeleilta kesäoloihin. Tässä majakkamiljöössä ei ole lainkaan uudisrakennuksia, mikä tekee siitä maisemallisesti hyvin arvokkaan. Museovirasto on määritellyt talon pihapiireineen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi. 

Piha-aitassa oli yhteensä 4 majoitushuonetta

Majakka sijaitsee saaren korkeimmalla kohdalla, Pookinmäellä. Sen ympärillä kalliopohjaiset kedot olivat heinäkuussa parhaassa väriloistossaan, kun villioregano eli mäkimeirami, ketoneilikka, keltamatara ja maarianverijuuri kukkivat. Isokarin perinnemaisemien kunnostaminen aloitettiin vuonna 2012 majakan ympäristöstä. Pusikkoja raivataan talkootyönä kansallispuistoa hoitavan Metsähallituksen ohjauksessa, ja kesälampaat pitävät umpeenkasvun kurissa.

Kalliokielo

Ketoneilikka

Tulopäivänä kiertelimme saaren kallioilla haistelimme merituulta, ihailimme pärskyviä aaltoja ja kehittelimme ruokahalua vielä ennen illallista, jota tarjoiltiin tutussa kasarmiravintolassa. Kesäillassa (oli muuten täysikuu) oli jännää seurata lampaiden käyskentelyä ja märehtimistä ja vähitellen majakan vilkkuva valokin alkoi hämärässä erottua. Oli aika erikoinen tunnelma, pakko sanoa. Hieno.

Seuraava aamu valkeni kirkkaan aurinkoisena ja aamupalan jälkeen taas kiertelimme ja tutkimme saarta. Tykkään erityisen paljon kivistä ja kallioista ja aalloista -ja niitä kaikkia riitti. Taivas oli sininen, samoin meri ja saariston kasvitkin hauskan erilaisia. Nautin kovasti rentouttavasta, hitaasta ja viipyilevästä vaeltelusta kallioilla. Välillä etsimme suojaisan kallionkolon ja vain istuimme, kuuntelimme, katselimme ja haistelimme merta. Kaikki aistit olivat todellakin käytössä! Oli helppoa vain olla juuri siinä käsillä olevassa hetkessä. Pakahduttavan ihanaa, ja mielessäni toistelin vain että "En kestä!". Onneksi en kuitenkaan hokenut sitä ääneen, sillä eräs toinen ei ehkä olisi kestänyt sitä ;), vaikka varmasti lahjan antajaa ilahdutti, että tykkäsin.

Paluumatka koitti vasta myöhään iltapäivällä, mutta pidemmäksikin aikaa tuonne olisi voinut jäädä vaikkapa lueskelemaan, kirjoittelemaan, kuvailemaan tai maalaamaan. Inspiroiva ympäristö todellakin!

Tässä loppuun muutama (tai vähän enemmän) välähdys ihanasta saaresta ja vanhasta miljööstä.

Upea lahja sykähdyttää vielä näin vuodenkin jälkeen! Kannatan ehdottomasti elämyslahjoja <3

Entä sinä?

Suloista toukokuuta kaikille, toivotaan että lämpökin taas palailee :)

Leena