maanantai 7. lokakuuta 2019

Pokaalit laatikosta!


Minä tässä vain hei. Anteeksi nyt kamalasti, kun vaivaan, sillä eihän minulla mitään tärkeätä... Ajattelin vain... Vaikka enhän minä nyt mikään asiantuntija ole, mutta itseasiassa luulen, että taidan ehkä olla vähän eri mieltä, tai ainakin voisin ehdottaa, että asioita voisi ehkä painottaa hieman eri tavalla... Vai onkohan tämä nyt ihan huono ehdotus? 

Ainakin etäisesti tuttua monelle meistä, vai mitä? Jos emme itse, niin ainakin joku kanssaeläjämme  puhuu jotenkin noin ja toimii muutenkin itseään vähätellen ja alentaen. 

Usein ihan huomaamattani myös itse toimin juuri noin. Aivan kuin joku koko ajan kuiskuttaisi korvaani, etten ole tarpeeksi hyvä, että aina joku muu osaa tai tietää paremmin, tai että ainakin on ehdottomasti fiksumpaa olla toitottamatta omaa mielipidettään tai tietämystään asiasta. No juu, onhan se ehkä fiksumpaa, mutta ei sellainen asenne loppupeleissä oikein järkevää ole. Tai ainakin se on tosi ärsyttävää. Usein myös muiden mielestä!

Nuoremmat naiset taitavat olla tässäkin suhteessa vähän erilaisia. Onneksi. Mutta monet oman ikäpolveni naiset sen sijaan ovat joskus hyvinkin epävarmoja asiansa ja ehkä myös oman itsensä suhteen.  Kaikki eivät edes huomaa epävarmuuttaan, vaan sellainen toimintatapa tulee jostakin selkäytimestä ihan vahingossa. Tällainen turha itsensä vähättely luo helposti kuvaa stereotyyppisestä naisesta, joka ei tiedä mistä puhuu ja joka on jotenkin hölmö. Muiden kunnioitusta ja arvostusta ei ainakaan tällaisella itsensä vähättelyllä saa. 

Minulla lähes alitajuinen ja harmillisen usein esiin tuleva itseni vähättely ja puhetapa saattaa johtua siitä, että haluan usein jotenkin pehmentää sanottavaani. En haluaisi vaikuttaa aggressiviselta tai karskilta. Sellainen ei vain sovi omakuvaani. Sosiaalisissa suhteissani yritän yleensä olla diplomaattinen ja kohtelias ja vältän viimeiseen asti kaikenlaista uhkaavalta vaikuttavaa käytöstä. Luulen, että sellainen tapa liittyy vahvasti persoonaani, enkä sitä haluaisikaan kovasti muuttaa, mutta suoranaisesta itseni vähättelystä haluaisin eroon. 

Perusteellisempi vähättely-asian pohdinta alkoi oikeastaan viime viikolla vanhaa kellarivarastoamme inventoidessa. Olemme nimittäin käyneet läpi varastoa, jossa on säilöttynä lastemme historiaa: dubloja, legoja, barbie-juttuja, junaratoja... eli kaikkea mahdollista ja jännittävää noille ihanilla uusille pikkuihmisille ajanvietteeksi ja ihmeteltäväksi. No, sieltä kuoriutui esiin myös iso pahvilaatikollinen meidän omia muistojamme. 

Olen tainnut kertoa jossakin yhteydessä, että olemme kauan sitten harrastaneet kilpatanssia. Kun kaverit joskus kyselevät siitä ajasta, minulla on ollut tapana vähän nolona naureskella ja vähätellä asiaa ja olen vilpittömästi ollut sitä mieltä, ettei juttua nyt oikeastaan kannattaisi edes mainita. Eihän se nyt mitään ollut. Viime viikolla avasin kuitenkin tuon vanhan pahvilaatikon ja ryhdyin nostelemaan pokaaleja ja mitaleja keittiön pöydälle ja silloin ymmärsin, että meille se oli silloin iso ja tärkeä juttu. Uhrasimme silloin tanssitreeneihin paljon aikaa, hikeä (ja minä myös kyyneleitä), joten jo se tekee asiasta ainakin meille merkityksellisen. Miksi sitä vähättelemään. Ja pokaalimäärästä päätellen olimme omassa sarjassamme myös oikeasti hyviä! Mutta kymmenen vuotta siinä vierähti, ennen kuin uskallan sanoa tuon ääneen. Tai ainakin nyt kirjoittaa siitä mustaa valkoiselle.

Hetkeksi nostimme nuo pokaalit myös näkyville kirjahyllyn päälle, olkoonkin, että ovat ihan järkyttävän rumia. 



Olisi kiva kuulla, oletko sinä varmempi ja rohkeampi tuomaan osaamistasi, tietämystäsi ja vahvuuksiasi esille?



Syksyterkuin,
Leena

P.S. Ylimmäinen kuva on osa Reima Nurmikon Aurajoessa kelluvasta Haahka-installaatiosta. Teos ottaa kantaa merien jätevesiongelmaan.






8 kommenttia:

  1. Ohoh, onpas palkintoja! Onnittelut näin jälkikäteen, saavutus on erinomainen. Paljon työtä olette tehneet taitonne eteen.
    Ja totta puhut, minä ajattelen, että itsensä vähättely on "tyttöjen" ominaisuus: tytön pitää olla kiltti. Kiltit tytöt eivät ilmaise itseään eivätkä ainakaan mielipidettään saati itsetyytyväisyyttään. Tällaisia kilttejä tyttöjä on naisvaltaiset työpaikat täynnä, olen huomannut käytännössä. Ja kaiken lisäksi hulluinta työpaikoilla on, että me naiset vahdimme toisiamme: ääneensanoja saa niskaansa kylmiä katseita. Oi voi, mutta ajat muuttuvat. Nuoremmat pitävät meteliä. Elämme hyvää aikaa, mee too -kampanjoiden ja nuorten naisministereiden esiintulon aikaa, suunta on oikea.
    Minä olen usein liian suorasanainen ja sitten sitä harmittelen. Aina jotain itseharmittelua ... mutta kyllä ikä vapauttaa olemaan aina vain enemmän oma itsensä, rohkeasti. Hautaan ei mennä pupu pöksyissä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eeva onnitteluista! Nyt pitää siis varmasti sanoa että kiitos, kiitos, olen ylpeä saavutuksestamme :))

      Juu, tutkittu juttu kuulemma on, että kiltteys ja vähättely on ollut juuri tyttöjen ja naisten asia. Mutta kuten sinäkin totesit; ajat onneksi muuttuvat. Hieno homma.

      Hassua muuten, että suorasanainen jälkikäteen harmittelee sanomisiaan ja liian varovainen sanomatta jättämisiään.

      Iän karttuminen on väistämätön mutta positiivinenkin asia ja tuo rohkeutta pupupöksyille ;)

      Poista
  2. Vau, onpa komea kasa palkintoja, ja ihana harrastus teillä on ollutkin:) Ja tuosta on syytäkin olla ylpeä eikä vähätellä sitä.
    Niin, tuttu aihe, ja itsekin olen sortunut joskus vähättelemään ja ollut aivan liian kiltti,ehkä ankaran kasvatuksen tulosta;D Mutta etelässä asumisesta , sekä täältä että eteläisestä Amerikasta, on kai tarttunut varmempi olemus, enkä enään ole niin kiltti,en pitkään aikaan enään. Mutta olen tosiaankin huomannut että Suomessa nuoret eivät enään vähättele itseään kuten meidän keski-ikäisten sukupolvi, ja nykynuoret Suomessa ovat paljon itsenäisempiä ja itsevarmpempia, mikä on ihan hyvä asia. Välillä harmittaa että nuorena, olin niin huono tuomaan osaamistani esiin. Esim. opiskelin laulua Sibelius-Akatemiassa (teininä, sain stipendin sinne) mutta olin niin ujo ja vähättelevä että menin täysin lukkoon jos laulamista kuunteli joku muu kuin tuttu pianisti ja laulunopettaja. Tänään sellainen ei olisi kyllä minulle mahdollista;D.
    Tuo puu on ihan mielettömän upean värinen! OIkein ihanaa viikkoa sinulle Leena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jael :)
      Olipa hauska kuulla, että sinä olet harrastanut laulua ja vieläpä Sibelius-Akatemiassa. Se on todella VAU! Harmi, että ujoutesi haittasi silloin, mutta hyvä että se ei enää vaivaa. Ikä tosiaan tuo itsevarmuutta ja kuten sanoit, ehkä myös ympäristö. Jos ympäröivä kulttuuri ei latista, vaan pikemminkin rohkaisee itsenä ilmaisuun ja osaamisensa esille tuomiseen, se varmasti tekee monista rohkeampia.
      Iloista keskiviikkoa sinulle!

      Poista
  3. Kävin äsken vasta kommentoimassa edellistä postaustasi ja jätän nyt tähänkin samalla pienen viestin.

    Tuo "sosiaalisissa suhteissani yritän yleensä olla diplomaattinen ja kohtelias" pitää myös omalla kohdallani paikkansa.

    Nuorempana (noin 30-35 vuotta sitten...) olin jyrkempi ja koin tarvetta ilmoittaa asioista oman mielipiteeni, joka aika usein tuntui olevan muusta joukosta poikkeava. (On jäänyt mieleen, kun silloinen poikaystäväni sanoi usein etukäteen, että "Älä sit ärsytä ketään" silloin, kun oltiin menossa porukalla johonkin. En todellakaan ollut omaa mieltäni ärsytystarkoituksessa, mutta arka poikaystävä koki omat eriävät mielipiteeni niin, koska olisi varmaan halunnut, että olisin mieluummin ollut samaa mieltä kaikkien kanssa kaikesta ja muutenkin ihan vaan hyshys :)).

    Nyttemmin en pidä oman mielipiteeni ääneen ilmoittamista enää ollenkaan niin tärkeänä, koska sitä ei kukaan minulta ota pois, vaikka olen jotain mieltä ihan vaan hiljaa itsekseni. Ja vaikka haluan uskoa, että on osin iän mukanaan tuomaa viisautta välillä vaieta, niin on se varmaan jonkun sortin laiskuuttakin. En enää jaksa ajautua pitkäkestoisiin väittelyihin, ja jos aavistan, että sellainen on luvassa, pidän oman mielipiteeni omana tietonani, koska loppupeleissä se kuitenkin on vain mielipide muiden joukossa, eikä sen oikeampi kuin kenenkään muun (vaikka itse niin ajattelisinkin).

    Ja sitten WAU ja isosti arvostusta teidän kilpatanssiharrastukselle ja -saavutuksille! Niin kuin olen kertonutkin, ei meikäläiseltä suju edes yksinkertaisimmat kuviot, joten todellakin ihailen sulavaliikkeisiä tanssijoita. (Pokaaleista sen sijaan olen samaa mieltä. Ihan hitsin rumia yleensä ja niitä on meilläkin pahvilaatikoihin pakattuina vintin kätköissä melkoisia määriä. Enimmäkseen perheen kolmen miehen urheilusaavutusten perua, omiani seassa vain muutamien golfmestaruuksien voittoja, kun missään perinteisessä urheilulajissa ei taidot ole koskaan riittäneet.

    Mukavaa lokakuuta Leena ja palaillaan kanaville taasen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, sait minut nauramaan, kun kerroit nuoruutesi poikaystävästä :)) Ihan sieluni silmin näin tilanteen. Hyvä, että sellainen poikaystävä jäi!

      Pohdit kyllä viisaasti tuota, että joskus on parempi olla hiljaa, vaikka mielessään olisi eri mieltä. Aina ei tarvitse joka asiaan puuttua. Mutta joskus sellainen saamattomuus myös tekee jutuista aika tylsiä. Oikeastihan kaikki eivät voi aina olla samaa mieltä ja siksi on kyllä virkistävää, jos joku uskaltaa tuoda myös eriäviä ja uusia näkökantoja esiin. Hatunnosto siis rohkeammille kuin minä! Itse olen hyvin varovainen ja välillä myös tuollainen laiskimus, kuten osuvasti kuvasit. Jos etukäteen tiedän, että keskustelukummpani on mielipiteensä kiveen kirjoittanut, en lähde varta vasten vänkäämään, jos asia ei ole minulle erityisen tärkeä. Mietin vain että pidä tunkkis ;) Poliitikkoa ei minusta siis saisi kirveelläkään.

      Jep. Harrastus oli mahtava ja piti hyvässä ja timmissä kunnossa. Nyt on tilanne toinen ja vaikka yhden vanhan lattaripuvun olenkin säästänyt ihan vaan jälkipolville ihmeteltäväksi, siihen en ikinä enää kuvittele mahtuvani (vaikka vähän saumoja ratkottais). Kangasta pitäisi lisätä ainakin kolminkertainen määrä!

      Pokaalit ovat tosiaan ihan kamalan rumia, mutta kun viimeisistä kisoista on kulunut kymmenen vuotta, niistä alkaa näköjään olla jo vähän ylpeä. Hassua koko hommassa on se, että inhosin kilpailemista, enkä ole koskaan aiemminkaan osallistunut koulun pakollisia hiihtokilpailuja kummempaan. Minulta puuttuu varmaan kokonaan kilpailuvietti. Yhdessä treenaamisesta kuitenkin tykkäsin ja olisi toki ollut epäreilua paria ja valmentajia kohtaan ilmoittaa että ihan vaan omaksi iloksi tässä.. No, kivahan sitä oli sitten huomata, että treenaaminen oli tuottanut tulosta. Mutta palkinnoksi olisi ollut kiva saada vaikka uusi jääkaappi, yleiskone tai uudet tanssikengät. Toivottavasti golfissa on järkevämpiä palkintoja!

      Olipa muuten mieltä lämmittävää taas kuulla sinusta Annukka. Totta! Palaillaan taasen :)

      Poista
  4. Wow mikä pokaalimäärä! Esille vaan kaikki, kiillotettuina ja sädehtivinä!

    Oma tieni hiljaisesta ja varovaisesta dipolomaatista nykyiseen, huomattavasti rohkeammin ääntään käyttävään "täti-ihmiseen" on ollut pitkä.
    Ensimmäisen rohkeuskasvusysäys tapahtui vaihto-oppilasvuotenani Kaliforniassa, jossa ilmapiiri oli niin avoin ja kannustava, positiivisen rohkea, että minäkin sain ilmaa siipieni alle.
    Seuraava sysäys tuli Kreikan vuosinani - tämä ei varmasti selittelyä kaipaa :)

    Toisaalta, en usko omiin kykyihini oikein vieläkään. Meidät lienee kasvatettu kiltin tytön rooliin ja tavallaan myös siihen, ettei saa kehuskella (suomalaista, hyvin suomalaista).

    Onneksi voimme yhä voimistua ja asettaa sekä kykymme että pokaalimme rohkeasti aurinkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No siellä ne pokaalit yhä kököttävät ja olen vähän niihin jopa siedättynyt. Kiillotus tosin on jäänyt tekemättä, ja ehkä kohta joutavat taas laatikkoon, mutta tässä on sopivasti ollut muita kiireitä.

      Ihanaa, että sinulla on ollut noin mainioita kokemuksia nuoruudessasi. Minuun on eniten tainnut vaikuttaa iän karttuminen ja niinpä minäkin osaan olla täti-ihminen nykyään, jos kyse on muista kuin omien mielipiteiden puolustamisesta. Toisten puolesta voin kyllä olla ihan ärhäkkäkin.

      Tuo viimeisin lauseesi on aivan ihana! Sen talletan mieleeni. Kiitos Marianna.

      Poista

Olen aina tosi iloinen pienestäkin kommentista. ISO KIITOS!!