Pessimisti ei pety?

Viime päivinä meillä kotona on keskusteltu antaumuksella optimismista, pessimismistä, positiivisuudesta, negatiivisuudesta, innoittamisesta, ankeuttamisesta, kyynisyydestä ja monesta muustakin aihepiiriä liippaavasta asiasta. 

Käsitteet ovat keskustelujen tuoksinassa menneet välillä aivan onnellisesti sikinsokin ja sekaisin ja on ollut hirmuisen vaikeata erottaa sitä, milloin puhumme luonteenpiirteistä, elämänasenteista tai piintyneistä tavoista ajatella ja toimia. Vai mistä hitsistä?!! 

Itselleni on tyypillistä, että olisin halunnut saada asiasta jonkinlaista otetta ja ymmärtää tarkemmin noita käsitteitä. Eli milloin esimerkiksi puhutaan tietystä luonteenpiirteestä (opitimismi?) ja milloin taas on kyseessä jokin, jota voisi helpommin halutessaan yrittää muuttaa omassa käytöksessään (positiivinen ajattelu?).  

Etsiskelin verkosta tietoa sisukkaasti, mutta näytti siltä, etten ole ainoa, joka noita käsitteitä heittelee vähän puolihuolimattomasti. Tolkkua oli vaikeata saada. Muutama mielenkiintoinen juttu sieltä kuitenkin kerta toisensa jälkeen pomppasi esille. 

Esimerkiksi -yllätys yllätys- optimismilla ja positiivisella ajattelutavalla näytti artikkeleissa olevan parempi kaiku kuin pessimismillä tai negatiivisuudella. Yleiskielessä optimismi ja positiivinen ajattelu näköjään liitetään usein toisiinsa ja joissakin yhteyksissä niitä  käytettiinkin lähes synonyymeinä. Vaikka niissä on paljon yhteistä, ymmärtääkseni kyse on kuitenkin eri asioista. Sain käsityksen, että optimismi ja pessimismi ovat luonteen ominaisuuksia, joita voi toki pyrkiä kehittämään, mutta  ajattelua (positiivista- tai negatiivista-) on silti helpompi muuttaa kuin noita varsinaisia luonteenpiirteitä. 

Tässä yhteydessä optimistilla tarkoitetaann henkilöä, joka odottaa hyvien asioiden tapahtuvan hänelle tulevaisuudessa ja vastaavasti pessimisti taas odottaa pahoja asioita. Optimisti näkee asiat valoisammin ja puolillaan oleva mehulasi näyttää olevan puoliksi täynnä. Pessimistin lasi on puoliksi tyhjä. 

Näin siis lyhyesti ja vähän oikaistuna.  

Kun selailin erilaisia artikkeleita ja tutkimuksia, niistä lähes kiistatta kävi ilmi, että kannattaisi olla mieluummin optimisti kuin pessimisti. Näillä molemmilla luonteenpiirteillä on nimittäin tutkimusten mukaan suuria vaikutuksia yksilön elämään, ja optimistilla vaikutukset ovat toivottavampia. Merkittäviä eroja niiden välillä huomataan muun muassa elinajan odotteessa ja sairastumisriskeihin liittyvissä elintavoissa. 

Pessimistejä kuulemma harmittaa useammin, pidempään ja enemmän. Heidän on vaikeampaa käsitellä arjen vastoinkäymisiä ja niistä aiheutuvan harmituksen kuorma peilautuu sitten haitallisesti elintapoihin, esimerkiksi tupakointiin, runsaaseen alkoholinkäyttöön tai muuhun terveyttä vahingoittavaan käyttäytymiseen ja sitä myötä tietysti myös elinajan odotteeseen. Pessimisteillä onkin suurempi vaara sairastua sydän- ja verisuonisairauksiin sekä masennukseen. 


Mahdollisiin uhkiin ja vaaroihin ennalta varautuminen on ilmeisesti ollut evoluution kannalta hyödyllinen toimintatapa kun taas kauniiden ja kivojen asioiden huomaaminen ei ole ollut eloonjäämisen kannalta yhtä merkityksellistä. Ehkä sen vuoksi pessimismi yleisenä luonteenpiirteenä onkin hyvin yleinen, vaikka se toisaalta voimakkaana on myös haitallinen ja hyvää elämää vaarantava ominaisuus.

Pessimisteillä on onneksi itselleen sopivia keinoja selviytyä. Esimerkiksi sanonta Pessimisti ei pety, on seurausta asenteesta, jota voisi kutsua puolustavaksi pessimismiksi. Siinä pessimisti jo ennalta varautuu mahdolliseen epäonnistumiseen, joten sellaisen tapahtuessa isoa pettymystä ei enää tule. Ja jos seurauksena onkin onnistuminen, se on sitten iloinen yllätys. Selviytymiskeino tämäkin! 

Pessimisteille suositellaan työkaluksi hieman valoisampaan asennoitumiseen, ehkä jopa onnellisempaan elämänasenteeseen,  myös niin kutsuttua positiivista ajattelua. Heille ja muillekin kielteisesti ajatteleville löytyy nykyisin jos jonkinlaisia onnentaitoharjoituksia, joiden avulla voi yrittää opetella myönteisempää asennoitumista ja oman näkökulmansa muuttamista. Näissä suositellaan vaikkapa kiitollisuuspäiväkirjan kirjoittamsita, myötätuntoharjoituksia,  omien mantrojen kehittelemistä jne. 

Kaikille tuollainen positiivisen ajattelun korostaminen ei  kuitenkaan sovi, vaan vaikutus voi olla myös päinvastainen ja masentunut ihminen voi tulla jopa entistä onnettomammaksi. Mieleen jäi lukemani Professori Markku Ojasen lausahdus, että Jos on 40 vuotta ajatellut olevansa tyhmä ja ujo, se ei kohota mielialaa, että hokee peilin edessä olevansa älykäs ja rohkea. Minäkuvaa on vaikea pelkästään puhua tai ajatella positiivisemmaksi.

Optimisteilla on yleensä paremmat taidot käsitellä arjen vastoinkäymisiä ja enemmän keinoja päästä harmituksista eroon. He eivät esimerkiksi jää suremaan virheitään kovin pitkäksi aikaa, tai syyttävät vastoinkäymisistään ympäristön olosuhteita tai muita ihmisiä päin vastoin kuin pessimistit. He näyttäisivät myös valitsevan toimintatapoja, jotka suojaavat terveyttä ja heidän fyysinen terveytensä näyttäisikin keskimäärin olevan parempi kuin pessimisteillä. Myös masennusoireita on vähemmän. 

Optimisteilla on siis jo käytössään selviytymisstrategioita, jotka auttavat terveempään ja pidempään elämään. Ja vaikka optimistisuus onkin enimmäkseen hyväksi, olisi tärkeää ettemme kuitenkaan kadottaisi otetta siihen mikä on realistista ja mikä ei. Olisikin kuulemma fiksua löytää realistinen optimismi. Hmm. Ehkä helpommin sanottu kuin tehty.

Artikkeleissa onneksi korostettiin sitä, että ihminen on lähes aina jonkinlainen optimistin ja pessimistin sekoitus. Puhtaita tyyppejä esiintyy harvoin. Ääripäissään molemmat näistä luonteenpiirteistä voisivatkin olla aika hankalia. Vaikka optimismia usein hehkutetaan, joissakin tutkimuksissa (ja arkielämässäkin) on huomattu, että myös yltiöpäinen optimistinen asenne voi olla haitallinen tai vaarallinen. Jos henkilöllä lasi on aina puoliksi täynnä, velat muuttuvat saataviksi ja jokaisella pilvellä on hopeareunus, tuo henkilö saattaa kylläkin olla onnellinen, mutta samalla ehkä kadottanut otteensa varsinaisesta todellisuudesta. Pessimismin ääripään haitat ovat tietysti myös itsestään selvät.

B. Fredrickson väittää, että avaintekijä ihmisen hyvässä elämässä on positiivisuuden ja negatiivisuuden välinen suhde, joka hänen mukaansa on 3:1. Itse en ole ihan vakuuttunut tuollaisesta tarkasta suhdeluvuvusta, mutta ajatuksena se on kyllä kiinnostava. Tietysti myös negatiivisuus kuuluu osana ihan hyvään ja normaaliin elämään.

Harmillisesti omia luonteenpiirteitään ei voi itse valita ja ne ovat  osin kasvatuksen ja muun ympäristön vaikutuksesta jo varhaislapsuudessa muokkautuneita melko pysyviä ominaisuuksia. Luulen, että olisikin hyödyllistä opetella tunnistamaan ja tulemaan toimeen omien piirteidensä kanssa. Ja miksei myös käyttää joitakin noista ehdotetuista työkaluista, jos ne kokee omakseen. Niin, ja tietysti pienten lasten kasvattajien soisi myös miettivän omaa rooliaan. Itse en ehkä kovin tietoisesti näitä juttuja silloin aikanaan huomannut ajatella. Tai en ainakaan tajunnut kuinka merkittävässä roolissa olin. Tässäkin suhteessa. 


Tästä omasta sukelluksestani näinkin sameisiin surffivesiin irtosi lisää materiaalia kotoisiin ruokapöytäkeskusteluihimme. Ja jos Sinä jaksoit räpiköidä mukana, nostan kyllä hattua!

Lopputulemana myönnän, että itselläni olisi välillä syytä vähän positiivisempaan ajatteluun ja luottavaisempaan optimismiin. 

Vai voisinkohan sittenkin olla vain jonkinlainen realisti?

Onko sinun lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä? 

Keskiviikko-ajatuksin,
Tot ziens!

Leena