maanantai 25. maaliskuuta 2019

Tunnelmasta toiseen



Lauantaina poikkesimme Kiasmassa. Jos olen aivan rehellinen, motiivimme pistäytymiselle oli lähinnä ihan kamala sää. Tuuli oli hurjissa lukemissa ja vaakatasovesisade siihen päälle oli niin masentava yhdistelmä, että oli pakko päästä jonnekin sisätiloihin. Eikä kaupoissa vaeltelukaan siinä hetkessä kiinnostanut yhtään.

K ei ollut nähnyt Kiasman Meno-paluu näyttelyä, jossa on nykytaidetta Itämeren alueelta, joten se tuntui kiinnostavan häntä. Minä olin tuon jo joskus kiertänyt ja siksi päätin kuluttaa omaa aikaani mieluummin katsomalla Iiu Susirajan valokuvanäyttelyn nimeltään Kuivakka ilo. Tiesin taiteilijasta jo jonkin verran luettuani häntä käsittelevän Hesarin henkilöjutun sekä joitakin muita lehtijuttuja. En ollut kauhean innoissani, koska ennalta näkemäni kuvat olivat jotenkin vähän liian... Niin mitä niissä oli liikaa? 

Susirajan ottamat kuvat ja videot ovat absurdeja ja surrealistisia omakuvia, joihin hän yhdistää yllättäviä esineitä ja luo sitten otoksiinsa ihan kummallisen pysähtyneen tunnelman. Kuvissa on myös huumoria, mutta huomaan itse näkeväni niissä kaiken sen kummallisen huumorin lisäksi surumielisyyttä ja melankoliaa. Jos en olisi ennalta lukenut Hesarin juttua, olisin varmasti ahdistunut kuvista vielä enemmän kuin nyt. Huomasin, että minulle jäi apea ja vähän surullinenkin olo näyttelystä. 

Iiu Susiraja, 2019 Kiasma, Puutarhajuhlat ovat ohi 

Päälimmäisenä näin kuvissa jonkinlaista vahvaa itseironiaa ja itselleen nauramista, joka ei kuitenkaan ollut lempeää ja hyväntahtoista vaan ennemminkin melkein ilkeää. En voi mitään omalle kokemukselleni, eikä varmaan tarvitsekaan. Näyttelyssä kuului naurunhörähdyksiä ja moni muu näkeekin nuo kuvat varmasti ihan eri tavalla. Tosin nuo kuulemani hörähdykset olivat välillä vähän hämmentyneitäkin. Vaikuttava tuo näyttely kieltämättä kuitenkin oli, ja huomasin prosessoivani sitä vielä seuraavanakin päivänä. En ehkä kuitenkaan haluaisi katsoa sitä ainakaan kokonaisuudessaan ihan heti uudelleen. 


Sunnuntain tunnelma oli sitten ihan vastakkainen.
Jo heti aamulla paistoi aurinko ja me päätimme päivän olevan täydellinen kevään ensimmäiselle retkelle. Hollannissa teimme paljon retkiä lähialueille, oikeastaan ihan ympäri vuoden, ja nyt haluaisimme täällä Suomessakin jatkaa tuota hauskaa tapaa ainakin jossakin muodossa. 


Nyt päätimme suunnata Porvooseen. Saimme kaivaa arskat esiin jo heti lähtöhötäkässä ja ajelu kuivilla teillä tuntui niin keväiseltä. Vaika tuuli oli ihan jäätävän kylmää edelleen, Porvoo ei pettänyt. Tunnelma oli aurinkoinen ja vieraanvarainen ja kahvihetki Helmessä oli juuri oikeanlainen ja ihana. Tuolla käydessä tuntuu aina siltä kuin olisi ihan muilla mailla. 


Brunbergin suklaamyymälässä vierailu on tietysti pakollinen Porvoo-reissulla, mutta nyt teimme poikkeuksellisesti myös muita ostoksia. Nimittäin Galleria Rahlingista. Ostimme kaksi kaunista vanhaa ovaalinmuotoista Arabian tarjoiluastiaa. Ne ovat väriltään ihanan savunharmaat ja sopivat moneen kattaukseen. Ja kaiken lisäksi ne olivat 50 prosentin alennuksessa. Täydellistä.



Parasta eilisessä sunnuntaissa oli hyvin vakuuttava lupaus keväästä ja todiste siitä, että Suomessakin voi tehdä kivoja retkiä jo ennen varsinaista kesäkautta.




Tänään hyväntuulista maanantaita kaikille,

Leena  


 

10 kommenttia:

  1. Minulla on myös ollut suunnitelmissa käydä katsomassa Iiu Susirajan näyttely, vaikka en näyttelyistä usein oikein innostukaan. Luin jutun näyttelystä Hesarista ja päätin, että siellä pitää käydä vielä ennen Kolumbiaan lähtöä. Tänään olisin sitten mennyt sinne, mutta eihän näyttely ole maanantaisin auki. :-( Kiinnostaisi tietää, millaisia tunteita valokuvat minussa herättävät. Voi olla, että minullekin tulee kuvista apea olo.

    Ihanaa maanantaita! Tänään on saatu nauttia jo oikein keväisistä tunnelmista. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näyttely oli kyllä vaikuttava. Ainakaan minä en kyennyt sivuuttamaan sitä tuosta noin vain. Taiteilijan hahmo itsessään on kovin puhutteleva ja jos nuo näyttelyn kuvat olisivat olleet ainoat hänestä näkemäni, oloni olisi niitä katsoessa ollut vielä apeampi. Onneksi olin nähnyt hänestä myös nauravan ja kauniin kuvan Hesarissa.

      Itselleen pitää osata nauraa, ja muille myös, mutta hyväntahtoisesti. Vaikka huumori oli noissa kuvissa välillä oivaltavaakin, mieleeni jäi siitä huolimatta vahvasti surumielinen vire. Tiedän olevani vähän herkkä ja yliempaattinen joskus ja niinpä tositilanteiden kuin kuvienkin tunnelma tarttuu minuun helposti. Toki saattaa olla, että jos olisin käynyt näyttelyssä aurinkoisella säällä ja muutenkin iloisella mielellä, huumori olisi ehkä tuntunut kepeämmältä.

      No nyt ei suinkaan ollut tarkoitus heittäytyä vakavaksi. Toivottavasti ehdit vielä Kiasmaankin ennen lähtöäsi, niin pääset testaamaan näyttelyn ihan omin silmin. Suosittelen valitsemaan tällaisen aurinkoisen kepeän päivän ajankohdaksi ;-DD

      Poista
  2. Muistan lukeneeni Liu Susiraja näyttelystä;Hesarissa kuten Satukin. Ja kuulostaa mielenkiintoiselta miten kuvaaja kuvaa itseään, ihan senkin uhalla että hänelle nauretaan.

    Ah ihana Porvoo:) Porvoo on aina ollut minulle ihan lapsuudesta lähtien se kaupunki jossa pitää aina kesällä käydä sillä isovanhemmillani oli lähellä kesämökki, myöhemmin veljelläni muutaman vuoden vähän eri paikassa kesäasasunto, samoin kuin äskettäin edesmenneiltä sedällä ja tädillä, ja serkullakin, ja aina pitää matkalla mökkiin(mökkeihin) piipahtaa Porvoossa.Sinne vein myös eksäni tapaamisemme ihan alkuaikoina.
    Oikein kaunista viikkoa. Toivottavasti kevät etenee kivasti ja kun tulen ei pahemmin ole enään lunta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllättävää noissa näyttelyn kuvissa on se, että Susiraja ei todellakaan pyri esittelemään itseään edullisessa valossa omakuvissaan, vaan oikeastaan ihan päin vastoin. Sellainen on virkistävää tässä filtteröinti-selfie-ajassa. Kauneus- ja hoikkuuskäsitykset sietävätkin saada vähän ravistelua, mutta esimerkiksi tunkemalla rintansa sukkahousuihin tai tamppaamalla patonkia mattopiiskalla reisiensä väliin, tulee samalla kyllä asettaneeksi itsensä ja kehonsa alttiiksi myös pilkanteolle ja arvioinnille. Selvästi Susiraja haluaa hätkäyttää kuviensa katsojia, mutta huomiota ja hätkäytystä voisi kyllä varmaan saada vähän vähemmälläkin.

      Ainakin loppuviikolle on lupailtu paria lämmintä päivää, vaikka todellinen kevät antaa vielä vähän odotella. Luulen silti, että pääset nauttimaan aika keväisestä Suomesta kun tulet :-)

      Poista
  3. Miten minä nyt tämän kauniisti sanoisin. Minuun eivät nuo Kiasman näyttelyt ole oikein iskeneet. En varmasti ymmärrä niitä. Muissa Helsingin näyttelyissä olen viihtynyt.
    Upean väriset nuo Arabian tarjoiluastiat. Ja Porvoo näyttää niin viehättävältä.
    Aurinkoista viikkoa sinulle, Leena <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuula, hengenheimolaiseni!!
      Lauantaina K:n kanssa juuri juteltiin Kiasman näyttelyistä ja totesin, että se on ainoa paikka, josta lähtiessä olen lähes aina huonolla tuulella ja jotenkin pettynyt. Vaikka muissakaan näyttelyissä en varmasti ihan kaikesta tykkää, yleensä löydän aina jotain oikeasti ilahduttavaa tai oivalluksia herättävää. No, ehkä me ei vaan ymmärretä ;-)
      Porvoo sen sijaan lunasti odotukset. Taas kerran.
      Antoisaa viikkoa Sinulle ihana Tuula!

      Poista
  4. Iiu Susirajan valokuvat ovat pysäyttäviä. Ne ovat hyvä lisä tähän nykyajan ulkonäkökeskeiseen hömpötykseen, jota arki on pullollaan. Ovat ne ahdistaviakin, mutta myös vapauttavia: saamme näyttää siltä miltä näytämme, olla sellaisia kuin olemme, eikä aina tarvitse olla iloinen ja onnellinen ja onnistunut. Mutta en niitä kotini seinille ehkä ostaisi.
    Porvoo on tuttu kaupunki, olen asunut siellä, ja vanha Porvoo on aina ihana varsinkin keväisin. Siellä on tunnelma tosiaan kuin olisi ulkomailla, ja osansa siihen tekee ruotsin kieli. Loviisakin on kiva samoin kuin Kotka, niissä Porvoon naapurikaupungeissa kävimme usein kesäisin hetken viihtymässä, jos Porvoo alkoi kyllästyttää.
    Kuvistasi näkee, että etelässä on kevät pitkällä. Meillä satoi tänä aamuna vielä lunta, mutta kevättä kohti mennään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ei ole barbiposeerauksista tietoakaan. Se on hyvä. Ja pakkokos minun noita kuvia on katsoa, jos ei huvita. Näyttelyn kyllä katsoin, mutta se riittääkin varmasti pitkäksi aikaa.

      Loviisassa ja Kotkassa olen käynyt kauan sitten. Ehkä olisi aika päivittää käsitykseni Suomen kaupungeista tähän päivään sopivaksi. Satamakaupungit ovat yleensä aika värikkäitä ja mielenkiintoisia. Enkä värikkäällä nyt tarkoita pelkästään värivärejä vaan enemmänkin sellaista monimuotoisuutta.

      Tänään on todella aurinkoinen ja ihana päivä, mutta samalla tuuli tuntuu vietävän kalsalta. Avoimilla paikoilla pipo ja hanskat olivat must.

      Poista
  5. Googlasin Liu Susirajan kuvia, ja minun täytyy sanoa että vaikka on hienoa että hän rikkoo niitä niin siloiteltujen selfieiden rajoja, niin hänen kuvansa ovat aika hämmentäviä, ja niitä on jopa vaikeaa katsoa, ei siksi että hän on ylipainoinen, vaan miten hän esittelee itsensä, kuten sukkahousut rinnoissa ja muuta sellaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä kanssasi. Hämmentäviä ja jotenkin surullisia nuo omakuvat ovat. Ylipaino ei minua niissä kuvissa vaivaa, vaan se tapa jolla hän itseään kohtelee. Minulle tulee mieleen, että ihan kuin hän mollaisi ja pilkkaisi itseään. Toisaalta ei kai kukaan häntä pakota tekemään tuollaista, joten ehkä olen vain turhan tosikko ja näen surua siellä missä sitä ei oikeasti ole.
      Ainakin hän saa huomiota, mitä selvästi haluaa.

      Poista

Olen aina tosi iloinen pienestäkin kommentista. ISO KIITOS!!